03.09.2026
Jussi Matikainen, mitä kuuluu?
Kansainvälinen työskentely on äänisuunnittelija ja esitysten tekijä Jussi Matikaiselle luontevaa. Viime kesänä hän vieraili Santarcangelo –festivaalilla Italiassa sekä osallistui WAUHAUS-kollektiivin kanssa Baltic Contemporary Opera Networkin residenssiin Liettuassa. Seuraavaksi hän vierailee Latviassa Homo Novus -festivaalilla yhdessä Samuli Laineen kanssa tekemällä paikkaerityisellä Garden on the Grave -teoksellaan ja myöhemmin syyskuussa saa Tanssin talossa kantaiestyksensä Sonya Lindforsin Wild Is the Wind johon hän tekee äänisuunnittelun. Kansainvälisissä ympyröissä työskentelyn myötä Matikainen on löytänyt uudenlaista kollegiaalista tukea, ideoita sekä inspiroivia haasteita taiteelliseen työskentelyyn. Aloitetaan kuitenkin peruskysymyksellä: Jussi Matikainen, mitä kuuluu?
Jussi Matikainen: Ihan hyvää kuuluu, kiitos. Apurahakausi on alkanut, niin tässä on aika aktiivinen meininki sen osalta.
Olin kesällä Santarcangelo-festivaalilla Emilia-Romagnassa Italiassa. Vaikka se oli työmatka, niin siellä oli todella lomaisa ja rento tunnelma. Pystyin orgaanisesti kohtaamaan alan ihmisiä. Se ei ole esittävien taiteiden festivaaleilla itsestäänselvyys. Santarcangelo-festivaali on eräänlainen kokoontumisajo eurooppalaisille ja myös kauempaa tuleville taiteilijoille. Toivon, että juuri tapahtuneen festivaalin johtajavaihdon jälkeen se säilyisi rahoitukseen liittyvästä poliittisen paineesta huolimatta. Myös suomalaisille taiteilijoille on tärkeää, että on olemassa paikkoja, joissa tekijät voivat kohdata kansainvälisen taiteen ympärillä.
Osallistuin kesän aikana myös Klaipėdassa Baltic Contemporary Opera Networkin residenssiin. Olimme siellä WAUHAUSin kanssa tunnustelemassa mahdollisuutta tehdä ooppera- tai musiikkiteatteriteos.
Residenssin ideana oli kutsua Baltiasta ja lähialueelta nykyoopperan tekijöitä tai siitä kiinnostuneita taiteilijoita, ja tarjota heille alusta verkostoitua, esitellä omia ideoitaan ja työskentelytapojaan, inspiroitua toisistaan ja kenties muodostaa myös työryhmiä. Se oli siis hyvin vapaamuotoinen tapaaminen.
Baltiasta tulee tällä hetkellä todella kiinnostavaa nykyoopperaa. Yksi näkyvimmistä avauksista on Helsingin Juhlaviikoillakin vuonna 2022 vieraillut Sun & Sea, joka toi Baltian nykyoopperan kansainväliseen tietoisuuteen.
Baltiassa vaikuttaa olevan flow menossa nykyoopperan suhteen. Sen lisäksi he haluavat selkeästi kansallisena projektina nostaa paikallista taidetta mahdollisimman korkealle tasolle.
Residenssi oli hienosti fasilitoitu ja tarjosi kiinnostavaa keskustelua aihealueesta, joka ei meille WAUHAUSissa ole varsinaisesti ihan sitä ydinaluetta. Ooppera kyllä kiinnostaa muotona ja siinä viehättää erityisesti se grandiöösi. Minua äänisuunnittelijana kiinnostaa tietysti myös se, että ooppera on esitysmuoto, jota ei ole olemassa ilman ääntä tai laulua. Ooppera liikkuu absoluuttisen musiikin ja esityksen välimaastossa. Se on minusta todella kiinnostava alue. Myös oopperan historia kiinnostaa. Ooppera antaa mahdollisuuden käsitellä suuria, yhteisiä aiheita musiikillisin keinoin.
Se poliittisuus, jota esitys voi kantaa, liittyy nimenomaan kokemukseen.
Nyt kun olen antanut oopperalle ajatuksia, niin huomaan että minua kiinnostaa äänen tai yhdessä laulamisen poliittisuus sekä laulun yhteen kokoava voima. Se liittyy myös baltialaiseen perinteeseen laululla saavutetuista asioista. Se on todella kiinnostavaa tällaisena aikana. En kaipaa yhtenäiskulttuuria takaisin vaan ajattelen, että sen murtuminen on ollut monin tavoin hyvä asia. Mutta poliittisen vaikuttamisen näkökulmasta yhteen kokoontuminen asioiden taakse on nykyään haastavampaa. Historiallisesti asioita on saatu muutettua, kun riittävän paljon ihmisiä on saatu jonkin yhteisen nimittäjän taakse.
Tästä näkökulmasta äänen tuottamisen eleessä, sen fyysisyydessä ja rekisterissä on minusta kiinnostavaa potentiaalia. Huomaa se kiinnostaa minua suhteessa tällaiseen oopperan kontekstin bel canto -lauluun.
Me palaamme WAUHAUS:in kanssa usein Ursula K. Le Guinin tekstiin The Carrier Bag Theory of Fiction, jossa hän kysyy, miksi tarina on muotoiltu keihääksi, kun ihmisen ensimmäinen väline oli astia. Alkuperäinen tapa kertoa tarinoita on ollut ennemmin keräilyyn pohjaava kuin tappaja- tai sankarikertomus.
Tätä olemme miettineet nyt paljon nimenomaan oopperaan liittyen. Olemme pohtineet, mitä oopperassa voisi tarkoittaa kestollinen muoto, jossa dramaturgia rakentuisi enemmän rinnastusten ja fragmentaarisuuden kuin lineaarisen narratiivin tai progression kautta.
Elokuussa olen ollut Riiassa valmistelemassa sinne sovitettua Garden on the Grave -teostamme, jota teemme Samuli Laineen kanssa. Kyseessä on hautausmaalla koettava kuoleman meditaatiosta inspiraationsa saanut audiopohjainen kävelyteos. Teos koetaan oman puhelimen ja kuulokkeiden avulla, joilla otetaan yhteys nettiradioon, jonka kautta ääninauha alkaa tiettynä hetkenä ja kuljettaa osallistujat läpi teoksen. Teoksen uusi Riikaan sovitettu versio saa ensi-iltansa Homo Novus -festivaalilla 9.9.2026.
Teoksen juuret ovat vuonna 2021 Helsinki Biennaaliin Vuosaaren huipulle tekemässämme A Great Mess -nimisessä teoksessa, joka oli myös kävelypohjainen esitys. Alun perin oli suunnitelmana, että siinä olisi ollut kuulokkeilla koettava osuus, mutta siitä luovuttiin. Tästä jäi idea kuulokkeilla koettavasta teoksesta ja vaellusmuodosta. Sitten meihin otti yhteyttä Public Performance -kollektiivin taiteellinen johtaja Erik Pold Kööpenhaminasta. Hän on vaikutusvaltainen esitystaiteilija, joka on toiminut vuosikymmeniä kokeellisten ja tutkivien taiteellisten projektien parissa.
Public Performance oli tekemässä Parklife-teossarjaa. Siinä yleisö pääsee osaksi eri paikkoihin herkistyville vaellusesityksille, jotka kuljetaan kuulokkeet korvilla. Sarjan ideana on järjestää aktivoivia, poliittisia, kriittisiä ja yllätyksellisiä vaelluksia Kööpenhaminan julkisiin puistoihin. Pold tiedusti kiinnostustamme tehdä tähän sarjaan sopiva komissioteos. Siitä syntyi paikkaerityinen Garden on the Grave teos Assistensin hautausmaalle, joka on 1700-luvun lopulla perustettu historiallinen hautausmaa.
Kuuntelimme kuolemanmeditaationauhoja ja inspiroiduimme niistä kehittämään teosta Samulin ja esitystaiteilija Tuomas Laitisen kanssa. A Great Mess -teos vei luontevasti kysymyksiin maaperästä ja maanalaisesta. Aiemmin käsittelimme jätettä, nyt siirryimme käsittelemään hautausmaan maanalaista elämää.
Aloimme pohtia sitä, mitä kaikkea toisen poismeno tai fyysinen kuolema mahdollistaa. Pohdimme, miten meditaationauhoja, hautausmaata paikkana ja kaikkia tuntemiamme konventioita voi käyttää porttihuumeina, joiden kautta katsojia voi kuljettaa fyysisen yhteyden kysymyksiin ja kaiken sen elämän ja kukoistuksen ympärille, mitä hautausmaalla kasvaa.
Hyvin aikaisessa vaiheessa päätimme, että haluamme tehdä moniaistisen teoksen, joka kulkee vasten visuaalisen havaitsemisen ja haltuunoton käytänteitä.
Sen sijaan teoksessa ääni ohjaa osallistujia somaattisiin harjoituksiin. Nyt kun olen tehnyt uudestaan tätä teosta, niin esiin tulee konkreettisesti se, ettei teosta voi vain kuunnella jossakin vaan samalla täytyy tehdä ne asiat, joita ääninauhan puhuja ehdottaa, jotta näyttämö muodostuu. Esityksen näyttämö muodostuu tekojen kautta tekijäänsä ja ihmisiin siinä ympärillä. Vasta tässä prosessissa esitys tulee olevaksi ja se on minusta kiinnostavaa.
Tämän teoksen työstäminen on ollut erikoista. Olen editoinut pelkkää ääninauhaa kotona, miettinyt ajoituksia ja äänensävyjä sekä yrittänyt selittää ääninäyttelijälle, että mistä on kyse ja mikä tämän äänen funktio on. Ja joka kerta ihmiset käsittelevät tätä ikään kuin kuunnelmana, vaikka teoksessa ääni vain fasilitoi toimintaa, tekoja ja olemista siinä paikassa.
Homo Novus -festivaalille esitys päätyi sitä kautta, että festivaalin ohjelmistokuraattorin Santa Remere kanssa meillä on pitkä yhteinen historia. Hän kiinnostui aiheesta ja kysyi, jos me tekisimme teoksesta version Riikaan.
Kun sitten tutustuimme paikkoihin, huomasimme, että Riikan suuri hautausmaa Lielie kapi (1773) ja Assistensin hautausmaa (1760) ovat hyvin samantyyppisiä. Kummassakin on samaa vehreys ja goottilainen idea siitä, että elävät ja kuolleet kuuluvat samaan paikkaan. Jo silloin kun näitä paikkoja rakennettiin, syntyi alkuajatus, että hautausmaat ovat paikkoja, johon ihmisten pitää päästä oleskelemaan ja hengailemaan kuolleiden kanssa. Nykyisellään niillä on myös hyvin samantyyppinen puistomainen käyttötarkoitus. Toisin kuin suomalaiset formaalit hautausmaat, jossa haudatut on siististi jonossa ja rivissä, niin siellä haudat ovat missä sattuu, kun ihmisiä on haudattu 1700-luvulta asti sinne tänne, missä on ollut vapaita paikkoja. Lisäksi neuvostoaikana hautausmaa pyrittiin tuhoamaan. Paikka myllättiin auki ja hautakiviä ja vainajia nosteltiin edestakaisin. Hautausmaan läpi rakennettiin tie ja pääkallot työnnettiin jonnekin sivuille, mistä ihmiset sitten veivät niitä koteihinsa. Se on ollut silloin 1950-luvulla hyvin väkivaltaista.
Garden on the Grave -teoksen vieminen Riikaan on ollut ehkä vuoden tai puolentoista vuoden projekti. Olemme käyneet kolme kertaa paikan päällä hahmottamassa, miten teoksen rakenne asettuu paikkaan ja miten kuljetus toimii. Kun teos toimii nettiradion kautta, ääninauhan pitää olla ajoitettuna tarkasti siihen mitä esityksessä tapahtuu. Olemme ikään kuin kiinni siinä ajassa, niin siksi meillä täytyy olla aika tarkkaan tiedossa se reitti ja ajoitettuna ne kohdat, joiden äärelle haluamme asettua. Sen toteuttaminen vaatii yllättävän paljon aikaa.
Paikkaerityisyyden vuoksi halusimme myös kaivaa esiin paikan historiaa niin, että saimme esitykseen konkreettisia viitteitä niihin tiettyihin paikkoihin, joihin me pysähdymme. Ne luovat hyvin konkreettista tunnetta siitä, että teos on tietoinen siitä, missä ollaan. Esityksen teot ovat myös hyvin paikkaspesifejä ja ottavat huomioon tiettyjä kohtia hautausmaalta.
Erityistä tässä on se, että esitys tehtiin Riikaan sekä englanniksi että latviaksi. Eli kun katsoja tulee esitykseen, hän saa valita joko englannin tai latvian. Tämä oli festivaalin toive ja se on saavutettavuusasia siellä. Festivaalin käytäntöjen keskiössä ovat saavutettavuuskysymykset, joista mekin olemme paljon keskustelleet. Teoksesta valmistetaan latviaksi myös erillinen saavutettavuusversio, ja Kööpenhaminan versiossa teosta koki myös näkövammaisia osallistujia. Tästä esityksestä saa aika pienillä teoilla saavutettavamman, koska lähtökohtaisesti esimerkiksi visuaalisuus ei ole ollut pääasia. Tällöin esityksen haptisuus ja moniaistisuus mahdollistavat kokemuksen myös ihmisille, joilla on rajoittunut näköaisti. Esityksen vastaanoton tavat ovat moninaisia, ja tämän moninaisuuden mahdollistaminen tuntuu hyvältä.
Omien teosteni esittäminen ja tuottaminen kansainvälisissä konteksteissa tuntuu tapahtuneen luontevasti. Tanssin konteksti on vienyt minua kansainvälisille areenoille. WAUHAUSilla työskennellessä olen tehnyt jonkun verran tanssin kontekstissa Jarkko Partasen kanssa, johon tutustuin jo koulussa. Lisäksi toinen läheinen yhteistyökumppanini on Sonya Lindfors. Lähtökohtaisesti teemat hänen teoksissaan ovat kansainvälisiä samoin kuin niiden yleisöt. Sitä kautta teosten kansainvälinen esittäminen on tuntunut luontevalta. Myös työryhmät on olleet lähtökohtaisesti kansainvälisiä varsinkin Sonyan teoksissa viime vuosina. Ihmisiä tulee siis hyvin eri konteksteista, eri maista, eri tanssin historioista ja tanssigenreistä. Se on osa sitä luontevuutta.
Jarkko Partasen kanssa tehty työ oli yksi kansainvälistymiseni käynnistäneistä tekijöistä, ja sitä seurasi WAUHAUSin yhteinen perustaminen. Sonya Lindfors taas on läheinen yhteistyökumppanini tanssin kontekstissa.
Kansainvälisen taidekentän tarjoama haaste kiinnostaa.
Vaikka me WAUHAUSin kanssa olemme saaneet tehdä Suomessa monissa konteksteissa ja monille näyttämöllä teoksia, niin kun olemme tehneet jo pidempään töitä, niin ulkomaat tuntuvat luontevalta suunnalta tulevaisuuden yhteistöiden ja yleisöjen kannalta. Varsinkin viime aikoina, kun esittävien taiteiden rahoitustilanne Suomessa on tulevaisuudessa mikä on, niin tuntuu, että jatkuvuuden kannalta kansainvälisyys on oleellista. Siihen liittyy taiteelliset haasteet, mutta myös rakenteelliset haasteet.
Isoin motivoiva tekijä kansainväliselle tekemiselle on aina ollut se, että tekee mieli haastaa omaa ajatteluaan pohtimalla, onko tekemäni taide validia esimerkiksi keskieurooppalaisessa kontekstissa: Onko ajatukset tai teokset jaettuja? Tuntuuko teokset samalta eri kontekstissa? Mitä yleisö ajattelee näistä? Mikä näistä välittyy? Se on minusta todella kiinnostavaa. Me tulemme täältä pussin pohjalta, niin meillä on kuitenkin taiteessa jokin paikallinen erityispiirre. Kansainvälisen taidekentän tarjoama haaste kiinnostaa.
Kansainvälisellä esittävän taiteen kentällä toimiminen on tuonut itselleni suhteellisuudentajua siihen, mikä meidän tämänhetkinen rahoitustilanteemme on tai miten hyvä se toistaiseksi on täällä Pohjoismaissa verrattuna moneen maahan. Monissa paikoissa, esimerkiksi EU:n itäisellä alueella, olosuhteet taiteen tekemiseen ovat täysin toisenlaiset.
Janoan vielä pitkällisempiä kansainvälisiä yhteistuotantoja. Keikoilla henkinen yhteys tai taiteellinen vuorovaikutus jää kuitenkin aika pintatasolle. Se on sisään ja sitten seuraavana päivänä ulos. Harvoin pääsee oikeasti olemaan jossain paikassa pidempään ja näkemään muiden teoksia ja keskustelemaan omasta teoksesta suhteessa paikalliseen kenttään. Seuraava luonteva askel olisi työstää kansainvälisenä yhteistuotantona ensi-ilta Eurooppaan. Se tarjoaisi sellaista hyvää hankausta, joka pakottaa ajattelemaan asioita uudesta kulmasta.
Olen siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että pystyn aika paljon vaikuttamaan omaan rooliini teoksen sisällä ja siihen työn kokoluokkaan suhteessa koko teokseen. Esimerkiksi Sonyan kanssa keskustellaan paljon yleisellä tasolla asioista, mutta lähtökohtana teoksissa on se, että näyttämön näkökulma on musta. Eli olen lähtökohtaisesti reunalla suhteessa siihen näkökulman ja kokemuksen ytimeen, jolle me haluamme olla uskollisia. Nautin siitä, että voin näissä teoksissa aika spesifisti rajata sitä omaa aluettani äänisuunnitteluun ja musiikkiin. Teen sen toisille.
Se on tapa palvella teoksen näkökulmaa, ei ottaa sitä omakseen. Tämä mahdollistaa sen, että voin pureutua syvemmälle juuri näihin ja tehdä sellaista aika pientä detaljitason käsityötä.
Dramaturgia ei ole niinkään positio, vaan se on enemmän kieli, jonka jaamme toistemme kesken.
WAUHAUSin työskentelyssä taas asia on vähän päinvastoin. Ryhmän teoksissa olen usein enemmän esityksentekijän roolissa, ja että se äänisuunnittelijuus on silloin paljon pienempi osuus työtä. Minusta aina tuntuu vähän oudosti, että teenkö tätä äänisuunnittelua nyt kunnolla. Ja tämä kokemus syntyy nimenomaan siitä, että yhteisesti jaettu vastuu siitä koko teoksesta on niin iso, että asiat asettuvat eri perspektiiviin. Dramaturgia ei ole niinkään positio, vaan se on enemmän kieli, jonka jaamme toistemme kesken. Työstämme teoksia omista materiaaleista käsin, mutta dramaturgia on alue, jonka kannamme yhdessä ja joka on koko ajan keskustelun alla.
Minulle on tärkeää työssäni pohtia myös sitä, miten voisimme uudelleen järjestää työtapojamme niin, että valtasuhteet tulisivat näkyväksi.
Minulle on tärkeää työssäni pohtia myös sitä, miten voisimme uudelleen järjestää työtapojamme niin, että valtasuhteet tulisivat näkyväksi.
Vallalla oleva disipliiniajattelu tulee vastaan jo apurahahakemuksissa. Suomessa valtion rahoitusmalli on vahvasti disipliinipohjainen. Roolien ja titteleiden perusteella arvioidaan, mitä esityksen toteuttamiseksi tarvitaan ja mitä rahoitetaan. Suomessa valtion rahoitusmallihan on todella disipliinipohjainen. Siellä katsotaan niitä rooleja tai titteleitä, ja sen mukaan arvioidaan myös sitä, että rahoitetaanko tämän esityksen toteutusta. Iso osa tätä työtapojen haastamista WAUHAUSissa on niiden koulutuksessa omaksuttujen ja opetettujen disipliinipositioiden tunnistaminen ja purkaminen. Ja se on ihan oikeaa työtä. Kollektiivisessa työssä kysymys on myös siitä, miten työskennellä hierarkiattomasti ja miten löytää yhteinen maasto, jossa kaikkien ajatuksia ja ideoita voisi katsoa sellaisenaan. Hierarkiattomuus ei ole minulle kuitenkaan itseisarvoinen lähtökohta. Olennaisempaa on vapaus valita ja päättää yhdessä, miten kulloinkin haluamme työskennellä ja mikä muoto palvelee tilannetta parhaiten. Sonyan kanssa työskennellessä valtasuhteiden purku on eksplisiittisempää, koska työssä pyritään tekemään näkyväksi mustaan kehoon kohdistuvia sortavia rakenteita, purkamaan niitä ja rakentamaan niiden rinnalle vaihtoehtoja.
Olen inspiroitunut vuonna 2024 kuolleen kulttuurikriitikko ja taideteoreetikko Marina Vishmidtin ajattelusta. Hänen kirjoituksistaan koottu Infrastructural Critique: Contemporary Art Between Reproduction and Abolition ilmestyy marraskuussa 2026. Hänen mukaansa keskeinen huomio pitäisi olla siinä, millä ehdoin ja mistä lähtökohdista taide syntyy. Hän argumentoi sitä vastaan, että taiteessa pyritään representaatioiden kautta esittämään epäkohtia, vaikka samalla se työ rakentuu edelleen näiden sortavien rakenteiden varaan. Me työskentelemme niin kuin sortavat rakenteet pyytävät, vaikka me representaatiotasolla pyritään kritisoimaan näitä rakenteita. Hän haluaisi tehdä näkyväksi kaiken sen työn, joka mahdollistaa esimerkiksi esityksen. Tästä olen todella inspiroitunut. Mietin, mitä tämän tuominen esityksen aiheeksi tarkoittaisi.
Esityksen potentiaali on siinä kokemuksellisuudessa.
Tanssissa merkitysten synty ei ole ensisijaista vaan kokemus on. Tämä on jotain, mikä minua esityksessä kiinnostaa ja johon esityksessä uskon. Esityksen potentiaali on siinä kokemuksellisuudessa. Myös Garden on the Grave -teokseen liittyen puhuimme Samulin kanssa paljon siitä, ettemme halua tehdä älyllistä esitystä, vaan päästä kielen yli siinä mielessä, että esitys tuntuu joltain. Jos ajatellaan esimerkiksi ympäristöaiheita, niin tiedämme paljon asiasta, ja silti se ei tuota muutosta. Se poliittisuus, jota esitys voi kantaa, liittyy nimenomaan kokemukseen. Ja useasti se kokemus jatkuu yli esityksen keston. Kun on nähnyt hyvän esityksen, tunne jatkuu pitkään. Nautinkin todella paljon Garden on the Grave -esityksen tekemisestä, koska koen, että esityksen tapa välittää kokemusta on erityinen. Se tuntuu minusta tärkeältä juuri esityksenä.
Jussi Matikainen (TeM) on helsinkiläinen äänisuunnittelija ja monipuolinen esitysten tekijä. Hän on työskennellyt yli kymmenen vuotta esittävien taiteiden kentällä tanssin, teatterin, musiikin ja kuvataiteen alueilla. Matikainen on WAUHAUS-kollektiivin perustajajäsen. Kollektiivin taiteellisessa ajattelussa puretaan itsestäänselvyyksinä pidettyjä rajoja ihmisten ja muiden lajien välillä ja kysytään, miten voimme elää rinnakkain erilaisten olentojen ja todellisuuksien kanssa. Samalla hän on tehnyt pitkäkestoista yhteistyötä koreografi Sonya Lindforsin kanssa teoksissa, jotka tarkastelevat valtaa, representaatioita ja mustan kehon politiikkaa. Matikaisen työssä ääni toimii dramaturgisena ja tilallisena toimijana, joka kutsuu kuulijan kohtaamaan aikatasojen, historioiden ja toiseuden kokemuksia.
Kuva: Mikko Lampinen
TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.