Ella Kähärä: Kiitos, ihan hyvää kuuluu. Olen muuttanut juuri uuteen asuntoon ja se on tällä hetkellä intensiivisin asia mielen päällä. Muutenkin elämässä on uusia tuulia. Esimerkiksi uudet opinnot ovat aluillaan.  

Osallistuin kesällä Sala Beckett -teatterin kansainväliseen näytelmäkirjailijoiden Obrador d'estiu -työpajaan Barcelonassa. Se oli ihana kokemus ja todellakin sellainen, mihin suosittelen kaikkia nuoria tai nuorehkoja näytelmäkirjailijoita hakemaan tulevina vuosina.  

Työpajaa varten jokainen osallistuja kirjoitti ennakkoon pienoisnäytelmän, jonka aiheeksi oli annettu “Only the Lonely: Isolation in the hyperconnected age”. Näytelmät käännettiin katalaaniksi ja paikalliset teatterin ammattilaiset tekivät niistä kevyet näyttämöllepanot lukudraamoina, joita käytiin sitten vierailun aikana katsomassa. Oman tekstinsä näyttämöllepanoa sai myös käydä kommentoimassa. Joka päivä oli työpajatyöskentelyä, joka piti sisällään kirjoitusharjoituksia ja näiden nopeiden harjoitustöiden tai tekstien lukemista. Teknisen harjoittelun lisäksi tunnusteltiin sitä, mikä minulle merkitsee tällä hetkellä kirjoittajana tai mistä löydän aiheeni. Jokaiselle osallistujalle oli myös varattu puolituntia siihen, että sai kertoa, miten oman maan teatteri- tai näytelmäkirjallisuuskenttä toimii. Iltaisin käytiin katsomassa esityksiä. Työpaja onkin osa laajempaa teatterifestivaalia ja samaan aikaan oli tarjolla esityksiä.  

Ajattelen, että minulle henkilökohtaisesti merkittävintä oli tapaamieni ihmisten lisäksi työpajalaisten keskinäinen jakaminen. Puhuimme siitä, miten teatterikenttä toimii kenenkin kotimaassa, miten näytelmäkirjailijat tulevat toimeen ja mitä työllistymismahdollisuuksia on. Muut osallistujat kertoivat myös, mihin teattereihin kannattaa olla yhteydessä ja missä ollaan avoimia kansainvälisille ohjelmistolle tai muiden kuin sen paikallisen kielialueen teksteille.  

Minulle tuli äkisti olo, että kaikki tuntuukin aika mahdolliselta. 

Minulle tuli äkisti olo, että kaikki tuntuukin aika mahdolliselta. Kulttuurialan tilanne ei ole tuntunut mitenkään erityisen kivalta tai optimistiselta. Olen aika huonosti nähnyt itseni työllistymässä täysin taiteellani tässä tulevien vuosien aikana. Näin ei ole myöskään ollut. Mutta kun kuulee eri kulttuurisista konteksteista tulevien ihmisten kertovan siitä, miten he tulevat toimeen – ja osa tulee toimeen varsin hyvinkin – niin se saa ajattelemaan, että asioita on mahdollista rakentaa myös niin, että näytelmäkirjailija voi saada toimeentulonsa nimenomaan kirjoittamalla näytelmiä. 

Työpajan pienoisnäytelmien aihe oli lähtöisin vetäjä Alistair McDowallilta. Lähestymistapa aiheeseen oli hyvin vapaa ja työpajassa nähtiinkin hyvin monenlaisia näkökulmia yksinäisyyteen. Teemassa tuli esiin myös ajallemme tyypillinen ilmiö, että voidaan olla samaan aikaan todella eristäytyneitä ja vailla järkevää kontaktia muihin ihmisiin, mutta kuitenkin yhteydessä napin painalluksella toiselle puolelle maapalloa. Siinä on ihmeellinen ristiriita, että kun mahdollisuuksia päästä yhteyteen on ehkä enemmän kuin koskaan, niin samalla myös puhutaan yksinäisyysepidemiasta. Voi olla, että sosiaalinen media ja kaikki tämä itse asiassa eristää ihmisiä omiin kupliinsa ja omiin todellisuuksiinsa enemmän kuin yhdistää. 

Olen kirjoittanut aikaisemminkin yksinäisyydestä ja se on aihe, joka on ollut teksteissäni läsnä jo kouluajoista lähtien. Esimerkiksi viimeisin näytelmäni Ruumiilleni, jota esitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa vuonna 2025, päätyy käsittelemään hyvin voimakkaasti sellaista eksistentiaalista yksinäisyyden kokemusta. Siinä on totta kai paljon omakohtaista, mutta voi olla, että kokemus yksinäisyydestä onkin itse asiassa enemmän jaettu. Voi olla, että meillä on enemmänkin yhteistä juuri yksinäisyyden kokemisen saralla. Syrjäytyminen ja huono-osaisuuden kasautuminen tietyille ihmisille on myös iso yhteiskunnallinen asia. Teen tällä hetkellä sosionomiopintoja ja aloitan yhteiskuntatieteen opinnot pian. Siellä tulee vastaan voimakkaasti tämä teema.  

Barcelonassa lukudraamana esitetty lyhytnäytelmäni Välittäjä (La curadora) käsittelee yksinäisyyttä ja yksin jäämistä lapsen näkökulmasta. Ajattelen, että lapsen yksinäisyys on traagisinta, mitä voi olla. Näytelmässä korkeampiin voimiin yhteydessä olevan Välittäjä-hahmo toimii vapaaehtoisena apuna perheille. Hän vie lapsen taianomaiselle matkalle katsomaan nykytaidetta. Maagisen realismin hengessä hahmot liikkuvat taideteosten välityksellä vapaasti eri aikoihin ja paikkoihin. 

Ajattelin annettua teemaa niin, että taideteokset voisivat olla se asia, joka yhdistää ihmisiä, aikoja ja paikkoja toisiinsa. Lisäksi teos käsittelee pyrkimystä ja toisaalta kyvyttömyyttä auttaa. Ajattelen, että tässä ehkä tulee esiin kiinnostukseni yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin kysymyksiin ja perheiden huono-osaisuuteen. Välittäjähahmo on ikään kuin välitilapositiossa, sillä hän haluaisi toimia lapsen parhaaksi, mutta osaaminen ei riitä. Tämä kertoo osaltaan myös siitä, miten sosiaaliturva- tai sosiaalipalvelujärjestelmä Suomessa ja monessa muussakin paikassa toimii: kun rahoitusta ja resursseja leikataan, ihmiset eivät pysty toimimaan työssään eettisellä tavalla.

Ajattelen että liikkuminen juuri tuolla sosiaalialan, kasvatusalan ja yhteiskuntatieteiden puolella saattaa tuottaa sitä, että teksteihin alkaa tulla kaltaisestani henkilöstä poikkeavia näkökulmia. Lapsen näkökulma on alkanut kiinnostaa minua viime aikoina. Se voi tietysti liittyä myös johonkin omaan ikääntymiseen, uusiin rooleihin omassa elämässä ja uusiin ihmisiin lähipiirissä . 

Huomasin, että kun teos vietiin Barcelonaan, niin eri tavalla tuli näkyviin suomalaiselle kulttuurille tyypilliset piirteet, joita tekstiin sisältyy.

Huomasin, että kun teos vietiin Barcelonaan, niin eri tavalla tuli näkyviin suomalaiselle kulttuurille tyypilliset piirteet, joita tekstiin sisältyy. Esimerkiksi yksi tapahtumapaikka näytelmässä on luterilainen kirkko. Esille nousevat kirkossa oleva taideteos ja kirkkokahvit. Vaikka nämä eivät sinänsä välttämättä ole mitenkään käsittämättömiä siinä kulttuurisessa kontekstissa, niin silti havahduin siihen, miten asiat, paikat ja tilanteet saattavat olla aika kulttuurierityisiä.  

Kääntäjä Riikka Laaksolta tuli myös kysymys siitä, kun olin jättänyt itselleni tyypilliseen tapaan määrittelemättä henkilöiden sukupuolet. Tämän kääntäminen katalaaniksi ei ole yksinkertaista, koska sukupuoli on niin vahvasti läsnä kielessä. Jouduin pohtimaan, mitä merkityksiä se kantaa, kun täytyykin sukupuolittaa henkilö, jonka on ajatellut olevan pieni lapsi, jonka sukupuolella ei ole sinänsä merkitystä. Se tuo jonkun extrakerroksen, kun sukupuoli määritelläänkin. Ajattelen, että kääntäminen toi tämän teeman minulle aiempaa voimakkaammin mietittäväksi ja käsiteltäväksi. Minulle on ollut luontevaa se, että henkilöiden sukupuolella ei ole erityistä merkitystä tai sitä ei ole välttämätöntä määritellä. Mutta totta kai se on myös suomen kieleen liittyvä asia, että tämä on mahdollista. 

Muista työpajaan osallistuneiden piennäytelmistä mieleen jäi erityisesti espanjalaisen Saúl Olarten näytelmä Pálido Agnóstico Hambriento, jonka lähtökohtana oli runo. Hänen lyyrisessä kirjoitustavassaan ja ehkä myös valikoidussa muodossa oli jotain, joka kiinnitti huomioni. Tekstissä oli taianomaisia maisemia, fantasiaelementtejä ja surrealistisia näkyjä. Minulle on jäänyt mielikuva hyvin värikyläisestä ja rikkaasta maisemasta. Vaikka lukudraamat olivat hyvin kevyesti toteutettuja, eikä niissä hirveästi ollut mitään visuaalisia elementtejä, niin siitä huolimatta teos synnytti hyvin voimakkaita mielikuvia. Ajattelen, että siinä on jotain hienoa. 
 
Toinen mieleen jäänyt teos on norjalaisen Astrid Berg Haugen teksti Els garatges verds, joka taas käsitteli yksin jättämisen dynamiikkaa lasten välisissä yhteisössä kuten esimerkiksi luokkayhteisössä tai siinä, miten lapset muodostavat ystävyyssuhteita. Teoksessa oli myös hienovireisen uhkaava kohtaaminen lapsen ja lähestulkoon aikuisen mieshenkilön välillä. Tämä oli kiinnostavaa, sillä mitään pahaa ei tapahdu, mutta silti on sellainen tunne, että jotain outoa on kenties meneillään. Astridin tekstissä tuli esiin, kuinka jokin sinänsä ehkä viaton voi paljastaa jotain mahdollisesti outoa, mitä pinnan alla tapahtuu. Yleisemminkin hänen kirjoittamisessaan näkyi tarkat havainnot ihmisistä ja tilanteista.  

Ylipäätään se, että tekstini on käännetty yhtäkkiä katalaaniksi, todistaa minulle, että näytelmieni vieminen muille kielialueille on mahdollista ja että joku ydinasia voi välittyä kielestä riippumatta.

Minulle työpajan suurin anti oli se, että ajattelu avautui uudella tavalla Suomen ulkopuolelle ja sitä kohti, että on mahdollista tehdä myös jonnekin muualle kuin Suomeen teatteria tai näytelmiä. Ajattelen, että se on iso asia. Ylipäätään se, että tekstini on käännetty yhtäkkiä katalaaniksi, todistaa minulle, että näytelmieni vieminen muille kielialueille on mahdollista ja että joku ydinasia voi välittyä kielestä riippumatta. Ehkä olen ajatellut vähän turhankin paljon tekijyyteni olevan hyvin Suomi-, tai jossain määrin paikkakuntaerityistä. Kansainvälisyys on vähintäänkin asia, jonka haluan pitää mielessä yhtenä mahdollisena suuntana. Voi olla, että olen tällä hetkellä vähän herkempi näkemään kansainvälisiä hakuilmoituksia ja muita mahdollisuuksia. 

Työpajan kautta sain myös kansainvälisiä kontakteja joukkoon nuorehkoja näytelmäkirjailijoita eri puolilta maailmaa. Toivon todella paljon, että jaksamme pitää yllä alkanutta vuoropuhelua heidän kanssaan. Kyllä sekin vaikuttaa omaan taiteelliseen ajatteluun. 

Tällä hetkellä minua kiinnostaa erityisesti se, miten taiteen tekeminen ylipäätään on mahdollista tässä ajassa.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa erityisesti se, miten taiteen tekeminen ylipäätään on mahdollista tässä ajassa. Lähtien siitä, miten se on minulle henkilökohtaisesti mahdollista näissä hapertuvissa rakenteissa ajan ja rahan puutteen keskellä. Samalla koen kuitenkin, että on se mahdollista.  

Luulen että olen kouluajoista lähtien koittanut hakea tapaa tehdä taidetta kestävästi. Olen pohtinut, miten pystyn toimimaan työntekijänä niin, että se ei polta minua loppuun ja että työni toimisi jollain tavalla harmonisessa kanssakäymisessä myös muun maailman kanssa. Totta kai se vaatisi sitä, että resursseja olisi enemmän. En voi yksin ratkaista sitä, että rahoitusta leikataan, rahaa on hirveän paljon vähemmän tarjolla ja yhä useampi jää ilman rahoitushauissa. Olen yrittänyt keksiä, mikä olisi se keino yhä tehdä taidetta ja pitää yllä omaa taiteilijuutta silloinkin, kun täytyy keksiä jotain erikoistemppuja, jotta pystyy toteuttamaan asioita. Tietenkin kollektiivinen jakaminen muiden samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa on tärkeätä.   

Teatterikenttä ja teatterit ovat kiinnostuneita uusista näytelmäkirjailijoista ja saattavat kysellä uusien näytelmätekstien ja näytelmäkirjailijoiden perään. Ajattelen, että tällaista voisi tehdä Suomessakin enemmän. 

Minulle tuli muiden työpajaan osallistuneiden puheista sellainen tunne, että joissakin maissa näytelmäkirjallisuutta todella pidetään arvossa ja on olemassa rakenteita, jotka nimenomaan tukevat näytelmäkirjailijoita. Teatterikenttä ja teatterit ovat kiinnostuneita uusista näytelmäkirjailijoista ja saattavat kysellä uusien näytelmätekstien ja näytelmäkirjailijoiden perään. Ajattelen, että tällaista voisi tehdä Suomessakin enemmän. Vaikka on meilläkin teattereita, jotka esittävät uusia tekstejä, mikä on mahtavaa. Niin tuleekin olla.  

Ajattelen, että näytelmät ja eräänlainen tekstilähtöisyys on ihan relevantti tapa tehdä teatteria. Tekstinhän ei tarvitse olla jotain tiettyä vaan sille on vain taivas rajana, mitä näytelmä voi olla. Ajattelen, että uudet näytelmät voisivat olla yksi keino pitää teatterikenttää ja teatteria elossa ja hyvässä muutoksen virassa. Uuden näytelmäkirjallisuuden tulisi olla relevanttia tavaraa teattereille, koska missä muualla sitä esitetään uusia näytelmätekstejä kuin teattereissa.

 

Ella Kähärä on näytelmäkirjailija, dramaturgi ja esityksentekijä. Hän valmistui vuonna 2021 dramaturgian ja näytelmänkirjoittamisen koulutusohjelmasta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Hänen taiteellinen työskentelynsä tutkii teatterin konventioita ja näytelmäkirjallisuuden mahdollisia muotoja. Kähärän työ käsittelee teemoja kuten luokka, ruumiillisuus ja pyhyys, ja se syntyy usein yhteistyössä eri alojen taiteilijoiden ja kollektiivien kanssa. Taiteellisen työnsä ohella Kähärä on työskennellyt teatteriopettajana ja opiskellut sosiaalialaa.

Kuva: Nani Pujol

 

---

​TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.