Ajalla on merkitystä 

 

”Ei ole riittävästi aikaa”, olen saanut kuulla yhä useamman taide-elämäkollegan suusta sekä ennen koronaa että näinä aikoina. Teatterituottajilla ei ole aikaa keskittyä oman ammattitaidon kehittämiseen työskennellessään yhdistysten toiminnanjohtajina, teatterinjohtajilla ei ole aikaa lukea uusia näytelmiä tai käydä katsomassa kollegojen esityksiä, kustannustoimittajat ja kirjailijat eivät saa yhtä paljon yhteistä työaikaa kuin aiemmin.  

 

Samalla tutkimukset kertovat, että suomalaisilla ei ole koskaan ollut enemmän aikaa käytössään, vaikkakin lisääntyvä teknologia tuntuu koko ajan hämärtävän työn ja vapaa-ajan välistä rajaa. Onko tunne ajan riittämättömyydestä tekosyy sille, että emme halua tehdä (enää) tiettyjä asioita? Syy, seuraus tai tekosyy ei kuitenkaan poista vallitsevaa olotilaa. Jotain on tehtävä. 

 

Mitä me teemme ja missä olemme, kun kenelläkään ei ole enää riittävästi aikaa? Pitäisikö meidän keksiä aika uudelleen, luoda sille uudet parametrit, tehdä siitä meille työkalu kuten tulesta aikoinaan? Millaisen kehitysloikan tuolloin voisimmekaan ottaa? 

 

Pandemia-aika ja sen jälkeinen maailmanpoliittinen tilanne ovat muuttaneet meidän kaikkien rutiinit uuteen muotoon. Osalle tämä on arjen tasapainoa huojuttava asia, toisille uusi ulosmenoväylä muuttaa pinttyneitä rutiinejaan.  

 

Samaan aikaan Suomen ja maailman politiikan helppoheikit keräävät laajoja joukkoja taakseen. Populismi käyttää kiireen tuntua vaihtoehdottomuuden tarjoiluun. Kun aikaa vievä asioiden kypsyttely ja ajattelu eivät ole arvossaan, seuraa pahimmillaan erilaisuuden sietämisen menetys. Kansanvaltaa ei kuitenkaan kehitetä johtamalla yhteiskuntaa kuin liikeyritystä tai krikettijoukkuetta. Myötäelämisen sanotaan kuuluvan muualle kuin politiikkaan. Kaiken maailman trumpit, imrankhanit ja purrat vetoavat meihin lupaamalla nopean oikotien johonkin parempaan. Ennen vanhaan tällaista sanottiin huijaukseksi; ahneuksissaan houkutuksiin langenneita säälittiin.  

 

Miten tämä kaikki liittyy teatteriin ja ajankäyttöön? Kun esimerkiksi Suomen Kansallisteatteri antaa ison näyttämönsä eli tilansa, resurssinsa ja aikansa uusille, erilaisille äänille, tekijöille ja katsojille (muun muassa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin), niin sillä on merkitystä. Nykyisessä vahvasti polarisoituneessa ilmapiirissä teatteri voisi toimia jälleen eri puolilta kuuluvien äänten näyttämönä. Unohdettaisiin teatterin päätehtäväksi noussut katsojalukuihin tuijottelu ja otettaisiin ajan kanssa haltuun ilmiöitä ja ajankuvaa. Yhdessä ja erimielisinä. Keskeiseksi kysymykseksi nouskoon mihin olemme menossa sen sijaan, että mietittäisiin kenen mahtaa olla syy? 

 

Teatterikesän ja TINFOn järjestämässä teatterikeskustelussa lontoolainen professori Maria Delgado painotti avausluennossaan demokratian vaativan aikaa kehittyäkseen ja visioi teatteria tulevaisuuden kohtaamispaikaksi, jossa on aikaa uudelleen kuvitella [re-imagine] todellisuutena pitämäämme aikaa. Delgado mainitsi yhtenä konkreettisena esimerkkinä heinäkuisen Avignonin Yö -tapahtuman, jossa koko massiivinen festivaali kokoontui lähes viideksi tunniksi yhteen yhtenäisyyden puolesta. Olkoon teatteri uuden väliintulon paikka, taidelajihan ei ole koskaan kaihtanut vaikeitakaan aiheita. 

 

Tutkijat ovat ounastelleet, että eräs tulevaisuuden trendi voisi olla kollektiivisen tietoisuuden muuttuminen sosiaaliseksi valveutuneisuudeksi, huolenpidoksi kaikesta elollisesta tällä pallolla. Päästäksemme tähän tilaan tai tilanteeseen meiltä vaaditaan enemmän yhteistyötä, avoimuutta, jakamisvalmiutta ja korkeaan moraaliin pohjaavaa rehellisyyttä. Meidän pitää keskittyä katsomaan ja tuntemaan asiat uudessa valossa ja siihen tarvitsemme aikaa. Lisäksi meidän on myönnettävä, että olemme keskinäisessä riippuvuussuhteessa toisistamme. Nykytyöelämään vankasti liitetty ajanhallintakin edellyttää aina yhteistyötä, sillä kukaan ei hallitse aikaa yksin. 

 

Voisimme käyttää enemmän aikaa uuteen ajatteluun keskittymiseen, voisimme määritellä tulevalle ajalle tuoreita merkityksiä. Ajan valjastaminen arkiseen käyttöömme on ihmisen oma keksintö; miksemme siis voisi miettiä sille (vaikka määräaikaista) uutta käyttötarkoitusta?