01.10.2026
Akse Pettersson, mitä kuuluu?
Ohjaaja Akse Pettersson huomasi Tukholmassa jotakin yllättävää: nelikymppisenä hän ei ole käyttänyt elämäänsä vain teatterin tekemiseen vaan suomalaisen teatterin tekemiseen. Vieras toimintaympäristö on tehnyt näkyväksi oman työn rakenteita, näyttelijäntyön traditioita ja sen rihmaston, johon taiteilija kotimaassaan huomaamatta kiinnittyy. Tukholman kaupunginteatterissa Pettersson kokeilee, miten hänen prosessilähtöinen työtapansa kohtaa toisen teatterikulttuurin ja suuren instituution. Samalla pitkään jatkunut pohdinta omasta ohjaajantyöstä on liikkunut uuteen vaiheeseen: kaaoksen sankarillisesta hallitsemisesta kohti suunnittelua, rauhoitettua luomisvaihetta ja uusia tapoja työskennellä myös valmiin materiaalin kanssa. Linnea Stara kysyi Petterssonilta viime viikolla, mitä kuuluu.
Akse Pettersson: Kiirettä pitää. Mutta ihan hyvää kuuluu siitä huolimatta – ja osittain juuri siksi, että on paljon kiinnostavaa tekemistä. Sisyfos i vardagsrummet (Sisyfos olohuoneessa) -ensi-iltaan on viikko, ja huomenna mennään esitys toista kertaa läpi.
Kun tämänkaltaisia esityksiä on tehnyt tarpeeksi monta, huomaa, että ajanhallinnassa ja suunnittelussa on tapahtunut oppimista. Nuorena kaaoksessa oli ehkä tietynlainen itseisarvo. Tuntui sankarilliselta selvitä siitä ja saada esitys aikaan kaikesta huolimatta. Nyt sekä kyky että tarve hallita kaaosta ovat suurempia. Haluan tehdä koko prosessista kaikille jotenkin hallittavan ja ymmärrettävän. Samalla luottamus siihen, että kyllä tästä tulee teos, on suurempi kuin joskus ennen.
Nuorempana kaaoksessa oli ehkä jonkinlainen itseisarvo.
Kaikki ihmiset ovat täynnä ristiriitoja, eikä oma työskentelyni ole poikkeus. Yhtäältä minulla on tarve vapauteen ja improvisaatioon. Toisaalta minulla on voimakas taipumus yrittää ymmärtää systeemejä ja rakenteita: miten asiat tapahtuvat ja rakentuvat, miten prosessin eri vaiheet vaikuttavat toisiinsa. Olen hakeutunut teosten äärelle, joissa paljon tapahtuu hetkessä ja harjoitustilanteessa. Se vaatii reagointikykyä ja antautumista sattumalle. Mutta olen samalla ymmärtänyt, etten voi vain ajatella, että katsotaan sitten harjoituksissa.
Vaikka iso osa varsinaisesta ohjaustyöstäni tapahtuu harjoitustilanteessa, sitä edeltävä prosessi määrittelee harjoitusten reunaehdot. Nuorempana saatoin ehkä ajatella saavani itseltäni erikoispisteitä siitä, että uskallan mennä isolle näyttämölle ilman kovin ihmeellistä suunnitelmaa sille päivälle. Tietenkin suunnittelin silloinkin, mutta suunnittelu ei välttämättä suoraan helpottanut harjoituksia. Nyt ymmärrän paremmin, että kaikki nämä vaiheet kuuluvat samaan työhön.
Olen puhunut viime vuosina paljon prosessista ja sattumasta, mutta samalla se tuntuu melkein naurettavalta, koska ajattelen niiden väistämättä olevan kaiken luomisen taustalla. Mitä enemmän omaa tekemistään tutkii, sitä kirkkaammin ristiriita valmiin teoksen näennäisen selkeyden ja luomisen hetken yllättävyyden ja ennakoimattomuuden välillä näyttäytyy. Minun näkökulmastani kaikki taiteellinen työ on prosessityötä.
Muutama vuosi sitten minulla oli vahva ajatus, että minun on pakko jättää tämä työtapa. Yksittäinen produktio on kuitenkin vain pieni julkinen hetki paljon pidemmässä taiteellisessa prosessissa. Produktioiden välissä voi olla pitkiäkin jaksoja, joissa tapahtuu valtavasti sellaista, mitä kukaan ei näe eikä kuule. Suhde konteksteihin ja työvälineisiin muuttuu. Mietin, miten olemassa olevat rakenteet tukevat tai eivät tue työtapojani, pystynkö muuttamaan niitä, kenen pitää antaa periksi ja missä määrin, mihin haluan käyttää aikani ja miten ymmärrän muuta kuin omaa materiaalia dramaturgisesti?
Silloin minulla oli olo, että kaikki tämä oli muuttunut liian raskaaksi. Ammattitaiteilijuus pitää yhdistää muuhun elämään ja perhe-elämään. Ohjausprosessini olivat myös pidentyneet aivan kohtuuttomasti. Kouluaikana kolme viikkoa tuntui ruhtinaalliselta ajalta; myöhemmin kymmenen viikkoa saattoi tuntua minimiltä. Aloin kysyä itseltäni, miksi teen näin. Maailma on täynnä näytelmiä ja materiaalia. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Herranjumala, kyllähän minä ohjata osaan: lusikka kauniiseen käteen ja näytelmiä ohjaamaan.
Mutta ei sekään mennyt ihan niin helposti. Nyt olen kuitenkin omasta mielestäni kiinnostavassa välimaastossa. Minulla on uusia ajatuksia tähänastisista työtavoistani ja uudenlaista uteliaisuutta myös muihin kuin omiin materiaaleihin. Katsotaan, miten tämä konkretisoituu tulevaisuudessa.
Teatterin tekeminen nivoutuu aina myös tuotanto-olosuhteisiin, teknologiseen kehitykseen ja siihen, millainen ihmiskuva tai näyttelemisen perinne ympärillä on. Omassa työssäni minun on otettava huomioon näyttelemisen perinne, tuotannolliset raamit, näiden kestot ja resurssit – ja esimerkiksi miten elätän itseni ja perheeni työlläni. Ne eivät ole luovan työn ulkopuolisia asioita.
Mielikuvituksestakin tulee helposti budjettitietoinen.
Kun Tukholman kaupunginteatterista otettiin yhteyttä, satuin olemaan hetkessä, jossa oma suhtautumiseni työhön oli melko positiivista. Kävimme teatterinjohtajan kanssa hyvää dialogia. Kutsu perustui siihen, että he halusivat minun tekevän jotakin, mikä puhutteli itseäni. Sain tilaa. Pitkien keskustelujen jälkeen prosessityö nousi esille. Se edusti työtapana jotain kiinnostavaa, ja he halusivat antaa näyttelijöilleen mahdollisuuden kokea prosessinomaisen työn tekemisen kanssani.
Minua kiinnosti kysymys siitä, miten tämä työtapa kohtaa toisen kulttuurin. Oma suhteeni kirjoittamiseen on myös elänyt näiden prosessien rinnalla, ja tätä ensi-iltaa varten olen kirjoittanut tavallista enemmän kohtauksia, dialogia ja monologia. Olen halunnut kokeilla, miten kirjoittaminen voi toimia osana tällaista työskentelyä. Lopputulos on ollut kiinnostava työtapojen hybridi.
Tukholmassa mittakaava on kuitenkin erilainen kuin mihin olen tottunut. On enemmän ihmisiä, enemmän tekijöitä, enemmän esityksiä, ja sitä on itse pieni osa kokonaisuutta. Täkäläisen työkulttuurin hierarkia on myös erilainen. Suomessa olen tottunut siihen, että monet neuvottelut käydään suoraan teatterinjohtajan kanssa. Täällä on enemmän väliportaita ja vastuuta delegoidaan enemmän. Siinä on sekä hyviä että hankalia puolia.
Mutta tämä kokemus on ennen kaikkea tehnyt näkyväksi jotakin omasta työstäni. Olen joskus ajatellut, että oho, olen nelikymppinen ja olen käyttänyt elämäni teatterin tekemiseen. Täällä olen tajunnut, että olen nelikymppinen ja olen käyttänyt elämäni suomalaisen teatterin tekemiseen. En ollut ymmärtänyt, kuinka paikallisesti vaikuttunut olen ja kuinka suuri osa omasta tekemisestäni on syntynyt symbioosissa suomalaisen teatterikentän kanssa.
Täällä havahduin siihen, että olen käyttänyt elämäni suomalaisen teatterin tekemiseen.
Suomalaisen teatterintekemisen rihmastoon kuuluvat katsojat, muut taiteilijat, kriitikot ja koko kenttä: mitä tuetaan, mitä kritisoidaan, mitä pelätään ja halutaan, mikä on muodissa ja mikä ei. Suomessa castingia tehdessäni valintojeni taustalla on kymmeniä nähtyjä esityksiä, kuultuja juttuja ja ihmisiä, joilta voi kysyä. Täällä kohtaa toisen rihmaston, johon ei aluksi kuulu ja jota ei tunne. Se on ollut tosi vapauttavaa, vaikka siitäkin alkaa nopeasti tulla osalliseksi.
Kun on ollut pitkään osa jotakin kenttää, oppii tuntemaan sen rakenteet ja säännöt. Se on ammattitaitoa ja tehokkuutta, mutta siinä voi myös piillä umpikuja. Olen johtanut pientä teatteria ja tiedän hyvin tarkkaan, mitä asiat maksavat. Mielikuvituksestakin tulee helposti budjettitietoinen. Hienoja ovat ne hetket, jolloin havahtuu siihen, että jokin asia on vain rakenne, konstruktio – ei mikään syvällinen totuus tai oikea sääntö.
Minulla on entuudestaan jonkin verran kansainvälisiä kokemuksia – muun muassa Virosta, Grönlannista ja Luxemburgista. Niitä on sen verran, että olen ymmärtänyt kansainvälisyyden voivan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. Se voi tarkoittaa teosten esittämistä ulkomailla, mutta omassa työssäni se on pääasiassa tarkoittanut prosesseja, jotka tapahtuvat kokonaisuudessaan ulkomailla. Ja juuri siinä huomaa, että sillä on todella väliä, millaisissa olosuhteissa teos luodaan. Tunnelma, aika ja monet hienoviritteiset asiat vaikuttavat luomisvaiheeseen hirveän paljon.
Olen yllättävän hitaasti osannut myöntää itselleni, että luomisvaihe on minulle herkkä, vaikea ja monimutkainen asia. Kun esitysmuoto alkaa olla olemassa, työ muuttuu selkeämmäksi, järjestelmällisemmäksi ja tehokkaammaksi. Teoksen tekeminen isolle näyttämölle ja valmiin teoksen esittäminen isolla näyttämöllä ovat kaksi eri asiaa. Olen oppinut puolustamaan sitä, että luomisvaiheen pitää olla jollakin tavalla rauhoitettu. Sen jälkeen esitystä saa minun puolestani esittää paljon ja monelle ihmiselle.
Teoksen tekeminen isolle näyttämölle ja valmiin teoksen esittäminen isolla näyttämöllä ovat kaksi eri asiaa.
Ymmärrän, ettei ulkomailla työskentely, jos se tarkoittaa vain vieraisiin luomisolosuhteisiin menemistä, välttämättä ole hirveän houkuttelevaa. Minulle se on kuitenkin kiinnostavaa ja hauskaa, vaikka toki myös epävarmaa ja jännittävää. Minua auttaa luottamus omaan adaptiivisuuteeni. Uskon, että löydän jonkin tavan saada asiat toimimaan. Jostain kohtaa jokin antaa myöten.
Minua auttaa luottamus omaan adaptiivisuuteeni.
Ruotsalaisen ja suomalaisen näyttelijäntyön vertailussa pitää heti sanoa, että kokemuspintani Suomesta on laaja ja Ruotsista kapea. Vaikutelmani on kuitenkin, että ruotsalaisessa näyttelijäntyössä tehdään paljon itsen kautta ja maadoittuneesti. Näytteleminen on sidottua henkilön ajatukseen ja läsnäoloon, ja eräänlainen hahmo syntyy tämän lopputuloksena. Suomessa on huikeita näyttelijöitä, mutta yleinen traditio voi mielestäni nojata enemmän ulkoisiin efekteihin, tyyleihin ja vaikutelmiin.
Tällainen ruotsalainen samaistuva näytteleminen sopii aika hyvin omaan luomistapaani. Täällä emotionaalinen ja sisällöllinen ankkuri löytyy ehkä helpommin kuin Suomessa. Toisaalta joudun tekemään enemmän työtä sen eteen, että laiva myös purjehtii: ankkuri on olemassa, mutta pitää osata tehdä myös irtiottoja. Suomessa työn voisi kärjistetysti ajatella tapahtuvan päinvastaisessa järjestyksessä. Tämä on tietenkin juuri sitä – kärjistys.
(Nauraen) En oikein osaa sanoa, mitä suomalaisella teatterilla olisi tarjottavana ruotsalaiselle teatterille kansakuntana. Asiat palautuvat lopulta aika paljon yksilöllisiin osaamisalueisiin ja kiinnostuksiin. Ruotsi tuntuu kuitenkin historiallisesti olevan enemmän ovet auki Eurooppaan ja ulkomaille. Teattereissa työskentelee enemmän kansainvälisiä ohjaajia, eikä ulkomainen ohjaaja ole samalla tavalla poikkeus kuin Suomessa.
Jos jotakin suomalaisuudesta olisi pakko sanoa, niin ehkä siinä voi olla oma arvonsa, että olemme jollakin tavalla irti selkeästä teatteriperinteestä ja yhdistämme sen takia asioita kiinnostavasti. Mutta jos alan miettiä, mitä minä tänne tuon suomalaisena, en voi sanoa muuta kuin että minä tuon itseni. Se, kuinka suomalainen sitten olen tai en ole, tulee mukanani, jos on tullakseen.
Minä tuon itseni. Se, kuinka suomalainen sitten olen tai en ole, tulee mukana jos on tullakseen.
Olen tehnyt Sisyfos-esityksen kohdalla paljon ennakoivaa työtä. Puhuin näyttelijöiden kanssa etukäteen ja varmistin, että kiinnostus on molemminpuolista. Kaikki näyttelijät kävivät Suomessa katsomassa teokseni. Minulla on myös tuotannossa mukana Joonas Heikkinen Suomesta, jonka kanssa olemme tehneet useita teoksia. Hän auttaa konkretisoimaan, mitä tämä työtapa käytännössä tarkoittaa. Ennen työn alkamista minulla oli huolia, joista osa ei toteutunut lainkaan ja osa vähän, mutta mikään ei ole ollut ylittämättömän hankalaa. Tuntuu, että riskiarvioni on onnistunut.
Oma työskentelynikin on vuosien saatossa muuttunut. Noin kymmenen vuotta sitten saatoin luoda satoja kohtausaihioita, joista olisi voinut syntyä monta erilaista esitystä. Lopullinen esitys oli yksi mahdollinen versio niistä esityskokonaisuuksista, joita materiaalista olisi voinut muotoilla. Nyt luon kohtauksia selvemmin tiettyä esitystä varten. Oma työni on siinä mielessä selkeämpää. Silti vierastan ajatusta, että prosessityöskentely olisi jonkinlainen vastakohta muulle työskentelylle. En varmaan lähiaikoina pääse irti siitä, että olen ”prosessityöskentelijä”, ja olenhan minä sitä. Mutta se ei tarkoita joko–tai.
Prosessityöskentelyn kautta olen päässyt lähemmäksi itseymmärrystä siitä, mitä ohjaajana oikeastaan teen. Kun ei ole vetoapua tekstistä, paljastuu nopeasti mitä teatterista on ymmärtänyt.
Seuraavaksi on tulossa toisenlainen projekti, josta en vielä voi puhua, mutta olen siitä aivan valtavan innoissani. Työskentelen taas vaihtelun vuoksi muun kuin itse kirjoittamani materiaalin kanssa. En voisi aloittaa uutta ohjausta näin nopeasti tämän jälkeen, ellei minulla olisi kokemusta siitä, että joku toinen on jo miettinyt teoksen maailmaa. Astun ohjaajana toisen ihmisen maailmaan, ja yritän ymmärtää sitä. Ohjaajana tämä tulokulma on psykologisesti hyvin erilainen kuin prosessityötä aloittaessa.
Minua kiinnostaa ylipäätään se, mitä oma työskentelytapani voi tarkoittaa eri yhteyksissä. Aiemmin ajattelin ehkä, että minun pitäisi mennä uudestaan ohjaajakouluun ja oppia, miten valmiita tekstejä oikein ohjataan. Nyt ajattelen, että kyse on enemmän siitä, miten omia vahvuuksiaan käyttää ja heikkouksiaan kompensoi. Siitähän tässä työssä on lopulta paljolti kyse. Tällä hetkellä tulevaisuus tuntuu ihan mahdolliselta.
Akse Pettersson on suomalainen teatteriohjaaja ja esitysten tekijä. Pettersson valmistui teatteritaiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta 2011. Hän on luonut näyttämöteoksia niin Suomessa kuin ulkomailla muun muassa Virossa, Grönlannissa ja Luxemburgissa ja vuosina 2013-2021 hän työskenteli Teatteri Takomon taiteellisena johtajana. Pettersson on nimitetty Kansallisteatterin kotiohjaajaksi vuosien 2024-2030 ajaksi, jolloin hän ohjaa Kansallisteatterille kolme teosta.
Petterssonin viimeisin ohjaus on hänen ensimmäinen tuotantonsa Ruotsissa. Arkea ja suhdettamme siihen tarkasteleva Sisyfos i vardagsrummet -esitys saa kantaesityksensä 2.10.2026 Kulturhuset Stadsteaternissa Tukholmassa.
Kuva: Tomas Jansson
TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.