Alen Nsambu, mitä kuuluu?  

 

Alen Nsambu: Kiitos, hyvää kuuluu. Tosi kiireistä kyllä, paljon on meneillään eri juttuja. Ihanaa, kun saa tehdä inspiroivien ja upeiden tyyppien kanssa sellaisia töitä, jotka myös tukee omaa taiteellista kehittymistä ja mielenkiinnon kohteita. Oltiin äskettäin Kortjikissa Belgiassa taidekeskus BUDAssa Next Festivalilla, joka tapahtuu monessa kaupungissa yhtä aikaa. Olen oikeastaan viime keväästä lähtien tehnyt ruotsalaisen Alma Söderbergin kanssa hänen teostaan Infinétude, jonka ensi-ilta oli Norrlandsoperassa Uumajassa. En päässyt ensi-iltaesitykseen Aerowavesin Spring Forward Festivaaleilla esiintymisen  takia, mutta sittemmin ollaan oltu keikalla aiemmin Oslossa ja Tukholmassa, ja nyt tosiaan sitten Kortjik. Loppuvuoteen mahtuu Alman biisin keikat vielä Pariisissa ja Brysselissä. Siinä jutussa on kuusi tanssijaa, joten se tuntuu minulle ihan isommalta teokselta. Mahtavaa päästä keikkailemaan noiden tyyppien kanssa ja esittämään sitä enemmän kuin vain pari kertaa – tanssiteosten esityskaudet jäävät usein harmillisen lyhyiksi. Sitten mun oman NEON BEIGE  -esityksen kanssa olin just äskettäin Köpiksessä ja Malmössä keikoilla.   

 

Piti tehdä vähän tuollainen brain switch, kun ensin oli NEON BEIGEllä Kööpenhaminassa Dansehallernen kaksi vetoa ja sit vielä yksi veto Inkonst Malmössä, jonka jälkeen heti seuraavana päivänä lähtö sinne Belgiaan Infinétuden keikalle. Sitten siinä lentokentällä vähän katsoin sen toisen esityksen taltiointia, että mikäs homma tää nyt oli (nauraen). Mä luulen, että aivojen kääntäminen aina uuteen on mulle helppoa senkin vuoksi, että tein heti koulusta valmistumisen jälkeen ja koulun aikanakin musikaaleja, joissa toimin swinginä ja understudyna. Se tarkoittaa sitä, että opettelee toisten rooleja, koreografioita, stemmoja ja reploja ja hyppää paikkaamaan, jos tulee loukkaantuminen tai sairaustapaus. Siinä saattoi päästä tekemään joskus yksittäisen tanssikoreografian tai sitten jonkin soololaulubiisin tai ihan jonkun toisen koko replikoinnin uudessa kohtauksessa. Musta tuntuu, että tämä musikaalityö on jotenkin prepannut siihen, että pystyy aika nopeasti switchaa esityksen maailmoista ja maastoista toiseen.  

Mähän aloin vasta tosi myöhään tanssia tai harrastaa mitään esittäviä taiteita. Yläasteella ja vielä lukiossakin lukuaineet, varsinkin matemaattiset ja luonnontieteelliset aineet kiinnosti eniten. Jossain vaiheessa ajattelin, että haluan lääkäriksi, että opiskelen biomolekyylitieteitä. Näin jälkeenpäin, kun reflektoin tätä, huomaan, että on varmaan ollut jonkinlainen ulkopuolisuudesta tullut vähemmistöstressi, että pitää jotain tiettyä stereotyyppiä vastaan todistaa jollekin muulle, että musta voi tulla lääkäri.  

 

Vasta Kallion lukion aikana kävin elämäni ekalla tanssitunnilla. Harrastin myös musiikkia ja musiikkiteatteriakin, ja aloin siirtyä yhä enemmän kohti tanssia. Sitten lukion puolivälissä olin vaihdossa Washington DC:ssä. Ja koska siellä tulleet arvosanat ei vaikuttaneet koulumenestykseen Suomessa, niin sinä aikana tuli ajatus, että esittävät taiteet, tanssiminen on oikeasti jotain tosi kiinnostavaa. Ehkä tämä on vähän klisee, mutta siellä ikäänkuin kuulin sisäisen äänen, joka osoitti mulle suunnan. Tajusin, että tähän haluan syventyä enemmän, tähän haluan käyttää aikaa. Vaikka mä tietysti olin vain  17-vuotias enkä hirveästi tiennyt muusta kuin siitä kaupallisesta tanssikoulumaailmasta. Toki tiesin, että Teatterikorkeakoulu on olemassa ja siellä on tämän alan jatkokouluttautuminen.  

 

Hauska tarina liittyy siihen, miten päädyin Köpikseen opiskelemaan Den Danske Skenekunstskoleniin. Mä en etukäteen siis tiennyt sitä koulua ollenkaan. Mun hyvä ystävä laittoi viestin mulle samana päivänä, kun haku oli menossa kiinni. Hän oli hakenut, ja koulu vaikutti kivalta, olin, että OK, neljä tuntia aikaa lähettää hakemus. Sitten äkkiä kirjoittamaan motivaatiokirje ja kokoamaan ennakkotehtäviä, ei siinä mitään. Mutta pystyisinkö mä, vielä lukiota käyvänä sijoittamaan 75 euron hakemismaksun tällaiseen, josta en itsekään tiedä paljoa? Olin vain äkkiä vain katsonut koulun nettisivut ja sen, mitä siellä opetetaan. No päätin sijoittaa sen hakumaksun. Sitten kun kävin niissä koe-esiintymisissä paikan päällä, paikka tuntui omalta. Siellä sitten käytiin muutaman kerran, olisiko ollut viisi vaihetta ja haastattelu. Meitä valittiin lopulta se 12 hengen luokka, tämä mun ystävä pääsi myös siihen kouluun samalle luokalle – ollaan vieläkin todella läheisiä ystäviä ja kollegoita.   

Kouluaika osui ihan just korona-aikaan, kun aloitettiin syksyllä 2019. Hassu meininki, kun ei tiedetty päästäänkö livenä kouluun vai ei. Se aika teki meidän luokan tosi tiiviiksi, päällimmäisenä jäi mieleen just ne ihmiset, luokka ja se ryhmähenki. Mehän oltiin tosi kansainvälinen luokka, puolet oli ei-tanskalaisia. Ja kun on korona-aika ja koko kaupungissa ei ole mikään auki, niin me päädyttiin tekemään yhteisiä projekteja koulussa ja koulun ulkopuolella. Tämä on just se, mitä ikävöin koulusta, sitä yhteisöä. Nyt kun kolme ja puoli vuotta valmistumisen jälkeen on ollut kentällä, jossa työryhmät vaihtuu tiuhaan tahtiin, niin on ikävä sitä jotain kokemusta yhteisöllisyydestä. Silloin vähänkään pidemmistä esityskaarista, niinkuin Infinétuden kanssa, tulee tosi tärkeitä, että ei ole vain se kuukauden tai parin treenikausi ja kaksi esitystä ja se oli siinä – niin ja useinhan se suunnittelijoiden taiteellis–tuotannollinen työ on kestäny vuosia. Sitä kaipaa yhteisöllisyyttä ja jatkuvuutta erityisesti just nyt kun on SOS-ajat maailmassa ja Suomessa. Kaikenlainen sosiaalisuus, turva ja yhteishenki ja toinen toisensa supporttaaminen on nyt tarpeen. Mulle on taiteilijana tärkeätä tehdä yhdessä toisten kanssa. Näin syntyi esimerkiksi NEON BEIGE.  

 

Alma Söderbergiin tutustuin itseasiassa jo koulussa, siellä oli paljon kansainvälisiä opettajia ja opetusta oli paljon sellaisina workshoppeina. Alma veti muutamat sellaiset, pyysi sitten jossain vaiheessa meitsin tekemään töitä kanssaan. Kööpenhaminasta jäi tietenkin muutenkin kontakteja, esimerkiksi Dansehallerne, paikallinen Zodiak, nykytanssin ja näyttämötaiteiden tuotantotalo. Siellä näin paljon esityksiä ja tutustuin muutenkin siihen, miten kaikki toimii siellä. Hyödyllistä tietoa nyt vaikka oman teoksen kiertueen kannalta. Toisaalta, kun palasin Suomeen opiskelujen jälkeen, en tuntenut täältä ketään enkä tiennyt, mitä kaikkea täällä tapahtuu, en hahmottanut, keitä kaikkia ihmisiä, koreografeja ja tanssijoita kentällä toimii. Joskus edelleen, kun juttelen Teatterikorkeakoulusta valmistuneiden kollegojen kanssa ja ne viittaa joihinkin opettajiin, niin mä olen, että kuka? (naurahtaen)  

 

En silloin kun teimme NEON BEIGEä osannut edes unelmoida siitä, että esitys kiertäisi. Sehän on mun ensimmäinen oma, täyspitkä teos. Ei sitä osannut ajatella. Ehkä siinä on joitakin teknisesti sellaisia ei-niin-fiksusti kiertämisen kannalta mietittyjä juttuja. Mutta alunperinkin päätin tehdä teoksen tekstin englanniksi, olin kouluttautunut englanniksi, joten se kirjoittaminen tulee helposti. Kieli on tosi läsnä siinä teoksessa. Esitystaltiointia lähettiin sitten joillekin ihmisille, jotka tiesin tai tunsin ja jotka toimi sellaisissa taloissa, joissa teoksen tematiikat voisi resonoida. Niin onhan se helpompi, kun teos on sillä kielellä, jota se vastaanottaja voi heti ymmärtää valmiiksi. Ja vähentää posttuotannon duunia, kääntämistä ja tekstittämistä ja uudelleen versioittamista. Neon Beigen kontekstissa kuitenkin pointti on, että sitä tekstiä ymmärtää, kun esitystä seuraa. Mutta itse tekoprosessin aikana ei mietitty, että tehdään tämä tälleen tai ei tehdä tälleen, kun se ei voisi sitten kiertää.  

 

Zodiakilla oli meidän ensi-illan aikaan ohjelma, jossa taiteellisia johtajia ja kuraattoreita, ehkä joidenkin talojen dramaturgejakin oli kutsuttuna Helsinkiin. Oli järjestetty studiovierailuja ja joillakin oli pitchauksia. Inkonstin Petra Huisman näki NEON BEIGEn ensi-iltavedon silloin huhtikuussa 2024 ja oli tosi fiiliksissä. Sen jälkeen oltiin vielä meilitse yhteyksissä. Ja sattumoisin mulla oli seuraavana syksynä Alman kanssa treenejä Malmössä siinä samassa rakennuksessa, Inkonstin yläkerrassa. Pystyin näin tapaamaan siellä Petraa, tätä taiteellista johtajaa ja juttelemaan enemmän teoksesta ja mahdollisesta vierailusta. Kuulin tarkemmin, mitkä asiat hänessä siinä teoksessa resonoivat, ja pystyttin puhumaan käytännön asioista. Nyt marraskuun alkupuolella tänä vuonna oli keikat Inkonstissa.  

Konträrin Linda Forsellin olin tavannut Baltic Circlessa ja oltiin juteltu, hän kertoi, mikä Konträr (tukholmalainen vierailunäyttämö indie-esityksille, toim.huom.) on ja millaisia juttuja siellä näkee. Kuulosti kiinnostavalta ohjelmoinnilta, ja niillä on myös sellainen membership, uniikki jäsenyyssysteemi, jolla voi katsoa teatteria ja nykyesitystä niin paljon kuin haluaa kuukausihintaa vastaan. Tämä mun teos on asettuu tietyllä tavalla väleihin esittävän taiteen kontekstissa, joten päätin laittaa Lindalle esitystaltioinnin ja viestin, että “hei, oli kiva tavata silloin”. Pari kuukautta myöhemmin hän oli Helsingissä, ja me käytiin kahvilla ja juteltiin teoksesta lisää ja mahdollisuuksista. Sitten tuli kutsu siihen Finnish Festivaliin, Vastakarvaan. Eli tosi montaa eri väylää voi tulla keikkakutsut. Myöskin valinta kansainväliselle Aerowawes 25 -listalle on tuonut joitain muita yhteydenottoja.   

 

Nyt seuraavaksi pakkaan tavarat, ja mennään båtskilla Tukholmaan NEON BEIGEn kanssa. Sen jälkeen onkin tulossa Baltic Circlessä The Greatest Performance of My Life, joka perustuu Sara Mellerin praktiikkaan. Sitä voisi kuvailla räävittömäksi kabareehenkiseksi teokseksi, joka yhdistelee korkeakulttuuria ja trashestetiikkaa. Meitä on kuusi esiintyjää, ja me tehdään kahdeksan tunnin ajan shownumeroita ennalta valittuihin biiseihin. Koko pointti on hetkessä synnyttely, asioita ei ole mietitty etukäteen, vaan mennään impropohjalta. Katsoja pääsee näkemään, kun se esiintyjä luo sen maailman, tarinan ja hahmon. Yleisö pääsee myös seuraamaan sen kaaren, muutoksen esiintyjien aivokapasiteetissa, mitä se on ensimmäisellä tunnilla versus viimeisellä, silloin yhden aikaan yöllä. Sitten vielä Joulukuussa keikat Infinétuden kanssa Pariisissa Atelier de Parisissa ja Brysselissä Kaaitheaterissa – sen jälkeen hetki lomaa. 

 

 

 

 

 

 

 

 

---

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.