Anna-Maria Lipponen, mitä kuuluu?  

 

Anna-Maria Lipponen: (Nauraen) Viikko sitten minulta kysyttiin, lähtisinkö aamutelevisioon haastatteluun. Mutta olin silloin niin väsynyt, että jos joku olisi kysynyt minulta kuulumisia puoli seitsemän aikaan aamulla, olisin heti alkumetreillä puhjennut itkuun. Olemme tekemässä täällä Rakveressa suurta biisiä ja päällä on kriittinen vaihe. Teemme nyt 16-tuntisia työpäiviä, mutta tilanne on kuitenkin hallussa, ja tänne kuuluu oikeasti ihan tosi hyvää.   

 

Olen vuodesta 2021 opiskellut ohjausta Zürcher Hochschule der Künstessa Sveitsissä. Koulutus on vastannut odotuksiani, minkä lisäksi olen voinut verkostoitua saksankielisellä alueella ja oppia ymmärtämään saksankielistä esittävän taiteen kenttää paremmin. Minusta tuntuu vihdoin, että olen valmis tekemään tämänkaltaisen suuren teoksen. Mutta kyllä kaikki aiemmat teoksemme Studio Totalissa, kaikki yhteinen ajattelumme vuosien varrella, on luonut pohjan tälle teokselle.  

Hubert Selby Jr.:n romaanin (1978) pohjalta sovittamani samanniminen teos Requiem for a Dream, joka saa ensi viikolla maailman ensi-iltansa Rakveren teatterin suurella näyttämöllä, on unelmatrilogiamme päätösjakso. Ensimmäinen osa, Dreams for Sale (2021) oli hyvin teoslähtöinen, toinen oli elokuvan muodossa oleva teatteriteos Dreamwork (2023), ja tämä kolmas näyttämöteos pohjautuu Selbyn kirjaan. Aloimme tiedustella teoksen oikeuksia vuosia sitten kun ryhdyimme pohtimaan trilogian tekemistä, mutta saimme aina vastaukseksi, ettei se ollut mahdollista – kunnes eräänä kauniina päivänä vuonna 2021 Vili Maunula Agency Northista soitti ja kertoi, että nyt hänellä olisi siihen oikeudet. 

 

Rakveren taiteellinen johtaja Peeter Raudsepp oli pyytänyt minua teatteriinsa ohjaamaan jo vuosia sitten. Emme tuolloin saaneet aikatauluja sopimaan, mutta kun hän uudestaan pyysi, ja saimme teoksen oikeudet, kaikki palat loksahtivat paikoilleen.  

 

Päädyimme käyttämään Selbyn tarinaa, koska pohdimme mikä elokuva käsittelee unelmia ja mieleen tuli heti Darren Aronofskyn ohjaama elokuva Selbyn romaanin pohjalta. Romaani, kuten myös elokuva on äärimmäisen teatterillinen. Ensimmäisen puoliajan aikana meillä on neljä livekameraa näyttämöllä, ja näyttelijät näyttelevät pitkään screenien takana. En halua ikinä käyttää videota vaan sen käyttämisen takia, vaan haluan aina löytää syyn, miksi sitä käytetään. Tässä videokerrontaa käytetään näkyväksi tulemisen tematiikan heijastamiseen. Pikkuhiljaa henkilöt tulevat näkyväksi, screenit nousevat pois tieltä, kamerat väistyvät näyttämöltä, ja lopulta vain esiintyjä jää näyttämölle.  

 

Toinen puoliaika on hyvinkin surrealistinen sielunmaisema, täyttä teatteria ja fyysisyyttä, kunnes palaamme ihan esityksen lopussa taas kameran käyttöön. Romaanin sovittaminen oli melkoinen urakka. Tarinasta karsiutui vähemmistötematiikka, koska en koe valkoisena naisena pystyväni käsittelemään rodullistettuja tarinoita työryhmän kanssa, joka niin ikään koostuu valkoisista näyttelijöistä. Olen keskittynyt ydintarinaan, unelmiin ja toiveisiin, siihen mitä jää jäljelle, jos riippuvuuksien kanssa taistelevalta ihmiseltä viedään lopulta myös ne.  

 

Olen nyt kolmatta kertaa Virossa töissä, ja kulttuurieroja löytyy niin hyvässä kuin pahassa. Koska olen viime vuosina toiminut saksankielisellä alueella, täällä ohjaaminen tuntuu kuin olisin suomalaisessa laitosteatterissa töissä. Näyttelijät lähtevät rakentamaan hahmojaan psykologisista lähtökohdista – kun taas oma työskentelytapani on aika lailla päinvastainen. Olen halunnut lähteä liikkeestä, johon lisätään teksti ja sen pohjalta rakennetaan hahmoa. Olemme siksi heti aluksi harjoitelleet näyttämöteosta ilman kameroita, jotta näyttelijät saavat kokemuksen hahmojen psykologisesta kaaresta. Vasta sen jälkeen olemme alkaneet riisua ilmaisutapaa. Teatterin henkilökunta on antanut meille hillittömät resurssit suhteessa siihen mihin teatterilla tavallisesti on varaa. Resurssit ovat rajatut, mutta silti sellaiset mistä vapaalla kentällä voi vain haaveilla.  

Virossa esittävän taiteen kentälle ei ole myönnetty viime vuosina lisää resursseja, ja ilmeisesti myös täällä jonkinnäköisiä leikkauksia saattaa olla tulossa. Sen sijaan virolaisten näyttelijöiden palkat ovat nousseet merkittävästi, joten sinänsä teattereissa on parempi tilanne kuin aiemmin. Teattereiden ongelma näyttää kuitenkin olevan, ettei ammattitaitoista henkilökuntaa ole saatavilla. Avoimia työpaikkoja on, mutta alalle ei saada teknikoita tai muita vastaavia ammattilaisia, koska heidän palkkatasonsa on yhä matala.  

 

Ulkomailla toimiminen on meille Studio Totalissa ollut edellytys omalle kehityksellemme. Ryhdymme todennäköisesti näinä leikkausten aikoina tekemään yhä enemmän yhteistuotantoja – niin ulkomailla kuin toivottavasti myös Suomessa. Pidän erityisesti siitä, että voimme viedä ulkomaille huikeita suunnittelijoita. Se, että suomalainen ammattitaito siirtyisi meidän myötämme myös ulkomaisiin laitosteattereihin, on yksi haaveistani. Requiem for a Dreamia minun lisäkseni Suomesta ovat tekemässä valo- ja videosuunnittelija, lavastaja Petri Tuhkanen ja säveltäjä ja äänisuunnittelija Antti Puumalainen.  

 

Studio Total on saanut ensisijaisesti yleisavustuksia tai pienempiä liikkuvuustukia muun muassa TelepArtin kautta. Suomen Kulttuurirahasto myönsi meille taannoin ison liikkuvuusrahoituksen, sen avulla teimme Ice Ice Baby (2019) teoksen, johon osallistui tekijöitä Virosta ja Liettuasta. Mutta tuet kansainväliseen liikkuvuuteen ovat nihkeästi saatavilla, kuten myös tuet kansainväliseen yhteistyöhön. Mielestäni on hienoa, Taiken myöntämät tuet ulottuvat toimintaan myös Suomen rajojen ulkopuolella, koska suomalaista taidettahan sitä tehdään, vaikka ei Suomessa.  

TINFOn liikkuvuus- ja mentorointiohjelma MOTI, johon osallistuimme pandemian aikana, antoi meille tärkeitä eväitä kansainvälistymiseen. Meillä oli ennen pandemiaa nousukiito menossa, kutsuja sateli lukuisilta festivaaleilta, ja sitten jouduimme puoli vuotta käyttämään tekemiemme suunnitelmien perumiseen. Pandemian jälkeen kaikki kansainvälinen toiminta piti aloittaa nollasta. Kaikkia niitä festivaaleja ei ole enää olemassa, tai ihmiset, jotka ennen pandemiaa kutsuivat meidät festivaaleilleen ovat siirtyneet muualle. Vaikka MOTI-hanke jäi koronan alle, sen ansiosta syntyi kuitenkin kontakteja, joihin meillä on yhä yhteys. Verkostot ovat todella tärkeitä, kuten se että pääsee käymään festivaaleilla ja kutsumaan ulkomailta kuraattoreita katsomaan omia teoksiamme. Se, että on mahdollista sanoa kuraattorille, että maksamme matkasi, on suuri ele, joka voi jopa tuottaa jotain vastapalveluna. Toivoisin tietenkin, että ulkomailla tekemämme teokset tulisivat näkyviksi myös Suomessa – kuitenkin esimerkiksi Helsingin Sanomat on vähentänyt arvioidensa määriä merkittävästi.   

 

Ensi-illan jälkeen palaan Sveitsiin ja lähden seuraamaan Philippe Quesnen treenejä. Lopputyön kirjoittaminen on myös edessä ja marraskuussa aloitamme taiteellisen lopputyöni treenit. Ensi-ilta on 28.2.2025 koulumme suurella näyttämöllä Zürichissä. Nyt Rakveressa meillä alkaa aivan pian tekninen läpimeno – tein suuren rytmillisen muutoksen viikonlopun aikana tekstiin, ja luojan kiitos saimme sen aamulla toimimaan. Olemme voiton puolella.  

 

 

 

 

Valokuva: Laura Malmivaara

 

 

---

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.