Annika Tudeer, mitä kuuluu? 

 

Annika Tudeer: Kiitos, hyvää. Olen Wienissä, missä teen taiteellisen tutkimuksen väitöskirjaa MUKiin , jossa alkoi kansainvälinen tohtoriohjelma kaksi vuotta sitten, joten kuulun ohjelman ensimmäisten joukkoon. Väitöskirjan työnimenä on She-wolfing in the posthuman convergence. On embodiment, interdependency and the interrelations between humans and wolves. Teoreettinen kehys tulee feministisestä posthumanismista, ja olen kehittänyt she-wolfing praktiikkaa, joten käsittelen performatiivisia, imaginäärisiä ja oikeita susia väitöskirjassani.   

 

Vuosi sitten maaliskuussa olin Keskuspuistossa – eli en edes oikeassa metsässä, ja koitin kävellä siellä niin hiljaa kuin mahdollista, kuunnellen ympäristöäni ja tunnustellen maata jalkojen alla. Sehän ei ole kovin helppoa kömpelölle ihmiselle, jolla on jalkineet. Siinä tassutellessani susi ilmestyi visiona minulle. Sen jälkeen olen seurannut sutta ja kehittänyt she-wolfing harjoitetta metsässä ja kaupunkiympäristössä, yksin ja ryhmässä. Täällä Wienissä Tanzquartierissa pidin juuri viikon kurssin she-wolfing -praktiikkaani liittyen.  

Työstän posthumanistisia aiheita ja samalla opiskelen “animal studies” eli kriittistä tutkimusta eläinten rakenteellisesta hyväksikäytöstä ja syrjäytymisestä kapitalismissa. Opin myös paljon sudesta. Kun aloitin väitöskirjaani, sudet olivat vielä erittäin uhanalainen laji Suomessa, nykyään se on “vain” uhanalainen mitä tarkoittaa, että tällä menolla, jolloin voi metsästää susia laillisesti ja siihen lisätään poikkeusluvat ja salametsästys plus muut kuolemat susien määrä tulee laskemaan niin rajusti että niitä kohta ei ole elinvoimaisena lajina Suomessa. Susi on valitettavasti ajankohtaisempi kuin koskaan. Suden suojelua puretaan eri puolilla. Samalla metsästyksen ja usien tappamisen vastustus on isoa, kun tietoisuus susien vaarattomuudesta on kasvanut myös maaseuduilla. On hyvin marginaalinen, mutta vaikutusvaltainen metsästyslobbareiden ryhmä, joka ajaa susien tappamista. She-wolfing praktiikassani koitan kasvattaa ymmärrystä suden laumakäyttäytymisestä, ja miten voimme olla yhteydessä muun lajisiin ja oman lajiisiin eri tavoin, kuunnellen, aistien.  

 

Olen ollut kansainvälisesti suuntautunut teini-ikäisestä saakka. Lähtien siitä, kun kävin lukion Steiner-koulussa, ja näin lapun, jossa kerrottiin leiristä Köpiksessä ja mahdollisuudesta saada stipendi matkaa varten. Siitä kaikki oikeastaan lähti. Sitten aikanaan, kun aloitin tanssijana, 1980-luvulla, tanssin kenttä oli itsestäänselvänä kansainvälinen, koska Suomessa ei ollut ennen tanssitaiteenlaitosta mahdollisuuksia opiskella nykytanssia ammattimaisesti. Työpajat ja kesäkoulut Amsterdamissa olivat minulle käänteentekeviä. En siihen aikaan ajatellut itse luovani kansainvälistä uraa, vaikka ajatus houkuttikin.  

Kuitenkin siitä, kun perustin Oblivian 26 vuotta sitten, oli selvää, että sen piti olla niin heterogeeninen ryhmä kuin mahdollista. Sellainen, jossa kielellä ei olisi niin suurta merkitystä. Kun Anna Krzystek (s. 1968, k. 2017) tuli mukaan, ryhmästä tuli itsestään kansainvälinen. Olin jo ennen Obliviaa matkustanut kriitikkona paljon joten siitä tuli mun kansainvälinen pohja. Hakeuduin silloin tietoisesti uusiin virtauksiin eri puolella Eurooppaa, seurasin festareita ja ryhmiä, käsitteellistä tanssia ja uutta esitystaidetta kuten Need Company, Jérôme Bel ja koko tämä jengi, joka oli pinnalla silloin 1990-luvulla. Anna Krzystek oli opiskellut New Yorkissa, ja toi Obliviaan mukanaan kaiken sen kansainvälisen tietotaidon.  

 

Kaikesta huolimatta, olin Oblivian alussa jo päättänyt, että kiiruhtaisimme hiljaa. Olin nähnyt tekijöitä, jotka olivat saaneet isoa nostetta yhdellä biisillä ja sitten pudonneet, eikä sellainen ole hauskaa. En halunnut, että meille kävisi niin. Pysyttiin alussa Suomessa, ja rakensimme ryhmälle ja kansainvälisyydelle pohjia rauhassa. Nyt jälkikäteen ajatellen, oltaisiin varmaan voitu lähteä aiemminkin, mutta toisaalta, ensimmäinen kv kokemus oli vaikea. Ensimmäinen ulkomaan keikka vuonna 2006 Frankfurtissa ei mennyt ihan nappiin. Mutta samalla sain hyvät kontaktit ja yhteydet merkittäviin kuraattoreihin joiden kanssa olen yhä yhteydessä. Sain paljon apua ja neuvoja, miten voisimme parantaa tekemistämme ja etenkin meidän sisäistä kommunikaatiotamme.    

Opimme jo silloin sen, ettei oli ainoastaan biisi, joka ratkaisee, on kysymys kokonaisuudesta, kiinnostavuudesta taiteilijana. Siihen tarvittiin sisäistä kasvua ja mentoreilta saatua ohjausta. Kun ryhmän sisäinen olotila toimii, se toimii myös ulospäin ja siten voi rakentaa kansainvälinen uraa. Yksittäisten festivaalikeikkojen sijaan olemme alusta alkaen päättäneet rakentaneet pitkäaikaisia suhteita eri taloihin, mikä on myös kannattanut. Me ollaan hyvin fleksiibelejä ja ystävällisiä aina, koska me olemme niin myös toisillemme. Se on meidän tapa olla olemassa.  

 

Vaikka ollaankin oltu monissa eri maissa vierailemassa, Saksa oli se maa, josta saatiin eniten vastakaikua, ja siellä ollaan pystytty rakentamaan uraa, joka on kestänyt 20 vuotta. PACT Zollverein oli alussa tosi merkittävä meille, oltiin ensin residenssissä ja tehtiin sitten niiden kanssa yhteistyöproduktioita. Ja keikoilla taas uudet ihmiset näki meidät ja sana levisi. Vastattiin open calleihin, tehtiin kartoitusmatkoja, saatiin taas lisää ystäviä, yksi asia johti toiseen. Aina siihen mihin pyrkii ei natsaa mutta sitten jotain yllättävää muuta tapahtuu. Ja meillä on äärimmäisen paljon kärsivällisyyttä.

Entertainment Islandista tuli hitti, ja tietysti auttaa, että on hitti. Mitä myös auttaa on että olen puhelias ja pidän ihmisistä, puhun iloisesti kaikkien kanssa ja olen myös utelias, eli luon suhteita jotka eivät välttämättä johda mihinkään tiettyyn keikkaan, mutta on osa sitä koko Oblivian kv-ekosysteemiä. Olen vilpittömästi kiinnostunut, mitä muut tekevät ja miten rakenteet missäkin maassa toimii. Kirjoitinkin aikanaan näistä rakenteista Hblään, siitä, miten ne tukevat esittävää taidetta. Silloin vuosituhannen vaihteessa tuotantotalot olivat suhteellisen uusi asia. 

 

Mentorointi esittävissä taiteissa on mielestäni aina kokonaisvaltaista. Sellainen mentorointi mekin saatiin MOTI-ohjelman aikana (TINFO 2018-2022, SKR:n tuella, toim.huom). Mentori ei ole agentti. Se on tärkeätä muistaa. Vaikka toki käytännön vinkkejäkin voi jakaa. Mutta, se ei avaa ovia eikä sano, että soitapa tolle mun kaverille, vaan kannustaa löytämään oman tiensä. Mentorointi on enemmänkin prosessi. Ennenkaikkea mentoroitavan kannattaa itse luoda kansainvälistä strategiaansa ja hahmottaa, mitä ja missä haluaisi tehdä. Missä haluaisi olla ja esiintyä? Kun tämän on tehnyt itselleen selväksi, sitten yksinkertaisesti menee sitä kohti. Päämäärän voi välillä myös unohtaa, se yleensä toteutuu jossain vaiheessa kuin itsestään. Me ei vielä olla oltu Venetsian Biennaalissa eikä Avignonissa, mutta muuten aika hyvin asiat ovat toteutuneet. On hyvä kartoittaa, mitä oikeasti haluaa ja miten toimia tässä maailmassa ja millaisten ihmisten kanssa. Ja muistaa että suunnitelma voi muuttua.  

Monipuolisessa kansainvälisessä yhteistyössä auttaa jos biisin tekee alunperinkin kansainvälisessä porukassa. En näe oikein miten muulla tavoin me olisimme toimineet, meillä on aina ollut muistakin maista ihmisiä Obliviassa ja työryhmässä. Siitä saa paitsi tietoa ja osaamista, myös ihan eri tavalla suhteita ja ideoita. Tällainen työskentely tietysti maksaa ryhmälle, mutta kannattaa ehdottomasti. Oblivia on tehnyt kaikki päätyöt hyvin kansainvälisissä ryhmissä.  

 

Muutama vuosi sitten aloimme suunnata kohti kokeilevaa musiikkiteatteria. Se päätös on tuonut sekä uusia yhteistyökumppaneita että uusia yleisöjä. Sekä tällaisella uudenlaisella musiikkiteatterilla että esitystaiteella oli ennen pienet yleisöt Suomessa. Kansainvälistymisen myötä ollaan saatu paljon isommat yleisöt. Enää se ei ole niin, mutta alkuaikoina tuntui, että meidät ymmärrettiin esimerkiksi Saksassa paremmin kuin täällä kotimaassa. Nythän koko kenttä on kansainvälistynyt ja muuttunut paljon kokeellisemmaksi, niin että me ollaan kohta ihan mainstreamia (nauraen).  

 

On ihana olla mukana myös musiikkimaailmassa. Musiikkiteatteriin suuntautuminen on avannut uusia ovia. On siinä tietysti omat haasteensa, se on kallista tehdä, ja tällä hetkellä on vaikeampi kiertää isommilla ryhmäbiiseillä. Esityksiä on tietysti yhteistyöpartnereiden paikoissa, mutta sen jälkeen teoksen elämä ei ehkä aina jatku niin hirveän pitkään koska rahatilanne on myös muualla Euroopassa hankala. Kesäkuun alussa meidän Dreaming Turtle on kuitenkin Kööpenhaminassa kantaesityksessä. Uuden kokeellisen musiikin festivaali Klang kutsui meidät jo monta vuotta sitten. Baselilainen KlangLab ensemble on yksi meidän yhteistuotantotahomme joten esiinnymme marraskuussa Baselissa. Suunnitellaan heidän kanssaan monivuotinen hanke, jossa voitaisiin tutkia, miten kaksi tai enemmän ryhmää voi luoda tasaveroisesti yhdessä ja mitä yhteistyö oikeastaan voi merkitä kaikennäköisissä ulottuvuuksissaan.   

 

 

Annika Tudeer on esitystaiteilija, koreografi ja helsinkiläisen esitystaidekollektiivi Oblivian perustaja ja taiteellinen johtaja. Hän on urallaan toiminut myös tanssista kirjoittavana kriitikkona.  
 

 

 

 

 

  

 

 

 

---

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.