Antti-Juhani Manninen, mitä kuuluu?  

 

Antti-Juhani Manninen: Ensi-ilta meni viime viikolla niin viime metreille, että nyt on annettava tuollaiseen kysymykseen se yleisin vastaus: nyt on onnellinen, mutta väsynyt ensi-illan jälkeinen olo. Olen tehnyt kahta keskenään erilaista esitystä päällekkäin: Baby Judoa työryhmän kanssa ja Naurettavuus-esitystä enimmäkseen itsekseni. Samaan aikaan olen valmistellut kansainvälistä esitystaidehanketta italialaisten ja romanialaisten kumppaneiden kanssa. Projektien ja omien työroolien erilaisuus niissä on tehnyt projektista toiseen hyppimisestä tällä kertaa lähes terapeuttista. On ihmisiä, jotka pakenevat kotia töihin, ja töitä harrastuksiin, ja harrastuksia kotiin. Minä olen paennut – tai lompsinut lomalle – yhdestä työstä toiseen. 

 

Naurettavuus-esitystä olen miettinyt pari vuotta ja suunnitellut viime keväästä saakka. Käsikirjoitusta tein keväällä, ja heinäkuussa harjoittelin sitä. Kuitenkin vielä ensi-illan aamuna sävelsin siihen viimeisen biisin ja iltapäivällä teimme koko äänidramaturgian uusiksi. Minulla on omat standardit, joiden on täytyttävä, jotta kehtaan mennä näyttämölle. Naurettavuuden kenraalin jälkeen ajattelin, että jos tätä ei saada kuosiin, perutaan koko ensi-ilta. Mielestäni siinä oli yhä liikaa selittävää tekstiä, pari liian pitkää kohtausta, pari keskeneräistä roolihahmoa. Napsin siitä paljon pois, ja etsin enemmän tilaa ilmaisulle, joka on selkeätä ilman sanoja.   

Oma tieni esittävän taiteen kentälle kulki nuorena varmaan piirtämisen ja musiikin kautta. Kun meitä ala-asteella raahattiin teatteriin, vihasin sitä. Se oli tekopirteää ja feikkiä, kaikki oli niin kauhean pirtsakkaa. Esiintyjät olivat pirtsakoita, musiikki oli pirtsakkaa, värit olivat pirtsakoita, enkä vaan pystynyt sietämään sitä. Kun meitä taas vietiin kuuntelemaan jotain Bachia, olin innoissani. Siinä meille tarjottiin sielunmaisemaa, jossa pystyin rentoutumaan, eikä siellä harmittanut mikään. Kotona toki oli melkein aina soinut musiikki: progea, jazzia, afro beatia, klasaria, vanhaa elektronista. Lapsesta voi tehdä elitistin köyhässäkin perheessä. Sitten aloin haaveilla kamerasta. Vanhempani asettivat ehdon. Jos pääsisin musiikkiluokalle, saisin kameran. Kävin pääsykokeissa. Sain kameran. 

 

Harrastin myös kaikenmoista kirjoittamista ja kuvallista ilmaisua aika laidasta laitaan. Nuorena työttömänä kuulin helsinkiläisestä Sinisestä Verstaasta ja sen animaatiolinjasta. Siellä opiskelusta jopa maksettiin palkkaa. Miten ihmeellinen mahdollisuus! Kävin pääsykokeissa, mutta jotenkin keskustelu ei onnistunut linjan vetäjän kanssa ja maani myyneenä totesin itselleni, ettei ne varmaan minua hyväksy, enkä enää tiennyt halusinko sinne itsekään. Haastattelu pidettiin Annankadun Sinisen Verstaan neljännessä kerroksessa, sieltä poistuessani huomasin alemmassa kerroksessa jono. Jonottavilla oli hauska meininki päällä, ja ilmeni että teatteriohjelman pääsykokeet olivat käynnissä. Joten liityin jonoon, ja päädyin taas pääsykokeisiin.   

Verstaalla oli vetäjänä muun muassa nukke- ja naamioteatterintekijä Milla Risku ja vierailijoina Pulcinella-mestarit Roberto Vernetti ja Bruno Leone. Kävimme parin kaverin kanssa esiintymässä napolilaisella festivaalilla, ja innostuin nukketeatterista. Pääsin siinä samalla Turun taideakatemian nukketeatterin koulutusohjelmaan. Valmistuttuani sain kiinnityksen näyttelijäksi, ja olisin varmaan jäänyt kiinnitykselle, jos siellä olisi saanut tehdä enemmän haluamaansa taiteellista työtä. Näyttelijöinä me olimme kuitenkin pikemmin toteuttajan roolissa, joten omaa kunnianhimoa oli vaikea toteuttaa. Näin päädyin freelanceriksi. 

 

(Nauraen) Olen vitsaillut kuvataiteilijakaverini kanssa, että ”paikallinen taiteilija” voisi olla hyvä nimitys itselleni. Ei tässä tarvitse tehdä itsestään numeroa. Jos sanallistaisin omaa praktiikkaani, niin sanoisin että se on materiaalilähtöistä. Ensisijainen materiaali on kuitenkin yleensä työryhmä, tekijät ideoineen, näyttämöpresensseineen, henkilöhistorioineen ja kehoineen. Siitä työ lähtee liikkeelle. Teatteri on paikka, johon tullaan ihmisen äärelle – miten tahansa posthumanistista siitä tehdäänkään – teatteri on aina jonkun ihmisen ajattelua, jota tullaan kuuntelemaan ja katsomaan. Vaikka esitys olisi jonkin tekoälyn käsikirjoittama, se on silti tekoälyn luojan koodaama, hänen ajattelunsa on näkyvissä. Ja siksi paikalle tullaan. Ihmistä on todella vaikea paeta teatterissa, tai taiteessa yleensäkään. Keräännymme yhteen, kuuntelemaan ja katsomaan taiteilijaa. Tämänkaltaisista kokemuksista pidän itse eniten, ja kai sitä on pakko tehdä sitä mitä itse haluaisi kokea. 

Mielestäni nukke on yksi mainio etäännytyksen keino teatterissa. Nukelta ottaa katsojana vastaan aivan eri asioita kuin ihmisnäyttelijältä. Nukke tavallaan mahdollistaa joitain aivan omanlaisiaan tunnekuljetuksia, kerrontaa ja ilmaisun muotoja. Käsinukeissa taas minua viehättää se nopeus, jolla ne pystyvät viheltämään toistensa ympäri ja ämpäri. Ne vertautuvat enemmän johonkin nopeaan animaatioon, kuin ihmisteatteriin, joka on auttamattoman hidasta. Ihmiskeho ei kestä sellaisia g-voimia. Nukketeatterissa minua myös kiehtovat symbolit ja merkityksen tasot ja se, miten nuken käsittelijä tarvitsee nuken ilmaistakseen itseään ja nukke hänet tullakseen eloon. Nukettajan ja nuken välillä on mielenkiintoinen kahdensuuntainen riippuvuussuhde.  

 

Naurettavuus-esityksessä käyttämäni Pulcinella-nukke on ensimmäinen, tai yksi ensimmäisistä nukkehahmoista, joita olen ollut rakentamassa. Pidän siitä, että Pulcinella-nukke on käsinukke, sillä ei ole keppejä tai naruja, vaan se mahdollistaa erittäin nopean ja suoran ilmaisun.  

 

Suunnitellessani Naurettavuus-esitystä mietin todella paljon joukon ja yksilön suhdetta. 

Muistaakseni Shumon Basar kirjoittaa siitä, miten aiemmat sukupolvet ovat syntyneet yhteisöön ja lähteneet etsimään yksilöllisyyttä, kun taas tällä hetkellä synnytään yksilöiksi ja lähdetään etsimään yhteisöllisyyttä, tai jotain, johon voi kuulua. Alkuperäinen ajatukseni vapautta etsivästä subjektista siirtyi kohti äärimmäistä itseään etsivään subjektiin, joka esiintyy pysyäkseen elossa – esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, tai muissa sosiaalisissa tilanteissa. Mutta tietenkin identiteettiprojekteissa on vaikea sanoa, milloin esittäminen loppuu ja alkaa, mikä se sisäinen kokemus on? Fake it ’til you make it. Until the original has gone? Onko se hyvää vai huonoa vapautta? Kuka ohjastaa sitä bussia? Kuulostaa aika sattumanvaraiselta luopua itsestään kuuluakseen joukkoon, vai? Kuka tekee valinnat siinä matkan varrella? Ylipäänsä, onko nykymaailmassa mahdollista etsiä ja löytää yksilöllistä sisäisen vapauden kokemusta? Kiinnostaako se enää ketään?    

 

Pulcinella-hahmo on kuin eläin tai lapsi – jos siltä kieltää karkin, se lyö kepillä. Jos sille valittaa jostain, se uhriutuu. Pulcinella on kansanmies, joka puoltaa pientä ihmistä, siis ensisijaisesti itseään, näkee yhteisön kipupisteet ja ympäristönsä vaatimusten naurettavuuden, ja ilmaisee näistä mieltään. Voimat, joita vastaan se taistelee, ovat valtaapitäviä – poliisi, vuokranantaja, ruokakauppias – ja ne vaativat Pulcinellalta jatkuvasti jotain. Perinteessä nimenomaan instituutiot nuijitaan slapstickillä alas maahan, hautaan, missä ne voivat enää toimia lannoitteena jollekin muulle, ehkä paremmalle. 

 

Haluan esityksissäni inspiroida ajattelemaan itse ja tarjota näkökulmia tälle ajattelulle, pikemmin kuin antaa vastauksia tai herättää kysymyksiä. Näiden nukkehahmojen ajatukset ovat keskeneräisiä, ääneen pohdiskeluja, joista kukin voi sitten itse halutessaan jatkaa eteenpäin. Joitakin aihe ei kiinnosta ollenkaan, ja toinen voi saada polttoainetta omille ajatuksilleen, tai luoda itse oleellisempia kysymyksiä kuin mitä esityksessä tarjotaan. Olen kuitenkin pyrkinyt esittämään pieniä ehdotuksia keskustelunsuunnista, joita ei ole ollut kovin paljon julkisessa keskustelussa tai sosiaalisessa mediassa. 

 

TIP-Fest halusi kantaesityksen festivaalilleen, joten ensi-ilta toimi houkuttimena. Me emme kuitenkaan hauista huolimatta saaneet rahaa esityksen toteuttamiseen, joten Naurettavuus tehtiin kengännauhabudjetilla, ja saamme pelkät lipputulot Turun kaupunginteatterilta. Onneksi esitys on sinällään helposti liikuteltava – siinä on minä ja teknikko, muutama nukke ja keppi. Kun katsoo nukketeatterin rahoituksen nykytilannetta Suomessa, voi vain todeta, että suunta on erinomainen ja tilanne edelleen aika karmiva. Sama koskee tietenkin mitä tahansa taiteenalaa, jossa suurin osa tekijöistä on vapaan kentän toimijoita. Nostaisin tässä erityisesti kuvataiteen tukien pienuuden esiin, vaikkakaan tilanne ei ole merkittävästi erilainen minkään alan vapaalla kentällä. 

 

Raha ei riitä alkuunkaan mihinkään ja päättäjien välinpitämättömyys tätä ahdinkoa kohtaan ei auta tilannetta. Olipa hallitus minkävärinen tahansa, tilanne on synkkä. On vaikea olla kiitollinen siitä, että leikkaukset perutaan, kun kerta ollaan lähtökohtaisesti tämänkaltaisessa tilanteessa. Ei koulukiusattukaan mene kiittämään kiusaajaa siitä, että tämä lyö vain saman verran kuin eilen. Olisi tultava valtavia korotuksia, jotta oltaisiin edes samalla tasolla muiden ammattialojen kanssa. Taiteen kentällä toivotaan, että päästäisiin edes sinne palkkakuoppaan! Me haaveilemme siitä palkkakuopan 2 200 euron kuukausipalkasta, herran jestas. Se olisi paljon rahaa, mutta eihän se tule tällaisella poliittisella tahdolla toteutumaan omana elinaikanani. 

Samalla kuitenkin kenttämme vie asioita eteenpäin. Olemme onnistuneet pikkuhiljaa luomaan jotain niin ihmeellistä kuin joukkovoimaa ja yhteen puhaltamisen tuntua. Vertaistukea löytyy. Harjoitus- ja verstastiloja, kursseja ja työnohjausta on tarjolla itse luomamme verkoston Aura of Puppetsin kautta. Vaikka tilanne on surkea, resurssit pienenpienet, niin tämä yhteistyömme vaikuttaa tietenkin taiteelliseen laatuun. Ala voi jostain syystä taiteellisesti mainiosti, vaikka resurssit ovat minimaaliset. Nukkeja käytetään yhä enemmän myös laitosteattereissa, varsinkin Turun kaupunginteatterissa. Tuntuu kuin siellä olisi nykyään joka toisessa esityksessä jokin nukkehahmo tai jokin nukketeatteritaiteen elävöittämä elementti, siitä suurkiitos! Mutta tästä huolimatta toimimme usein vain lipputulojen turvin.   

 

Rahoituksen lisäksi kannamme huolta tietenkin alan koulutuksesta, jota ei ole. TIP-Festin viimeisen päivän aikana tästä keskusteltiin myös yhdessä. Suurimmat kysymykset liittyvät siihen miksi ja mitä varten koulutusta tarvitaan? Ketkä tarvitsevat ensisijaisesti koulutusta, uudet taiteilijat vai me jo kentällä toimivat taiteilijat, jotta alamme pysyisi elossa, kehittyisi ja kasvaisi. Kyllä tänne ehdottomasti tarvitaan uutta verta, jotta ala ei vähitellen näivettyisi. Lähivuosina näen, että aika moni meistä saattaa häipyä ulkomaille parempien toimintaedellytysten perässä, ja aiheuttaa näin aivovuodon täällä olevalle kentälle.  

 

Lähden itse reilun viikon päästä Roomaan pitämään kurssia sikäläisessä L'Accademia di Belle Arti di Roma -kuvataideakatemiassa ja valmistelemaan kansainvälistä Beds-esitystaidehanketta. Teen seuraavaksi talven aikana muutaman äänisuunnittelutyön. On ihanaa taas keskittyä yhteen vastuualueeseen kymmenen sijaan. Jokin lehti väitti, että astronautin työn ohella teatteriohjaajan työ olisi maailman stressaavin ammatti, vastuualueiden määrän ja jatkuvan ratkaistavien asioiden virran vuoksi. En ihmettelisi, jos näin olisi. Jouluksi rauhoitutaan.   

 

 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Ville Kurki, mitä kuuluu?

David Kozma, mitä kuuluu? 

Minerva Kautto, mitä kuuluu?

Nina Dahl-Tallgren, vad hörs?

Marouf Majidi, mitä kuuluu?

Sebastian Da Costa, mitä kuuluu?

Tinja Salmi, mitä kuuluu?

Aune Kallinen, mitä kuuluu?

Niina Aho, mitä kuuluu?

Samee Haapa, mitä kuuluu?

Laura Eklund Nhaga, mitä kuuluu?