Antti Timonen, mitä kuuluu? 

 

Antti Timonen: Kiirettä, todella kiirettä kuuluu. Kuten lähes kaikilla Helsingin Kaupunginteatterissa, työni ovat tauolla. Minulla ei ole myöskään harjoituksia, vaikka ne meillä tietenkin muuten pyörivät. Ryhdyin Näyttelijäliiton puheenjohtajaksi marraskuun puolivälissä. Samoihin aikoihin alkoi näyttää vääjäämättömältä, että tulee uusi sulkutila. 

 

Kiinnostuin ammattiliiton toiminnasta opiskeluaikanani Teatterikorkeakoulussa. Näyttelijäliitolla on ollut tapana, että liitto tapaa opiskelijoita ja kertoo heille ammattiliiton toiminnasta, työehtosopimuksesta ja sen historiasta. Olin nuoresta lähtien Pohjanmaalla mukana nuorisoseuran hommissa, joten yhdistystoiminta oli minulle luonteva ympäristö. Liityin valmistumiseni jälkeen heti liittoon, ajattelin että siihen haluan kuulua ja maksaa jäsenmaksua järjestölle, joka hoitaa asioitani.

 

Sain nopeasti kiinnityksen Helsingin kaupunginteatterista, ja siellä osallistuin teatterin näyttelijäyhdistyksen toimintaan. Pääsin yhdistyksen hallitukseen, sieltä varaluottamusmieheksi, ja lopulta päädyin luottamusmiehen paikalle. Näyttelijäliiton hallituksessa olen toiminut töiden ohessa, vaikka tässä välissä on tullut perustettua perhe. Nyt 45-vuotiaana koin, että kokemusta on kertynyt tarpeeksi ja oli luonteva hetki pyrkiä Näyttelijäliiton puheenjohtajaksi, kun paikka avautui.  

 

Normaaliaikoina liiton puheenjohtajan tehtävä on johtaa liiton luottamushenkilöiden toimintaa, tehdä linjauksia, perustaa työryhmiä, hoitaa juoksevaa edunvalvontatyötä ja neuvotella työehtosopimuksia. Näin pandemian aikana aikaa menee paljon myös jäsenistön yhteydenottoihin, erilaisten isojen ja pienempien huolten kuulemiseen ja niiden eteenpäin viemiseen. Näin aloittavana puheenjohtajana aikani kuluu myös kattavan verkoston luomiseen; tapaan ministeriöiden virkamiehiä, erityisavustajia ja parhaani mukaan poliittisia päättäjiä eri kaupungeista. Tämän lisäksi on luotava kontakteja mediaan, sillä tietyt asiat on hoidettava julkisuuden kautta.  

 

Olen seurannut pandemian seurauksia sekä HKT:n luottamusmiehenä yt-neuvotteluissa että Näyttelijäliiton hallituksen jäsenenä. Keväällä 2020 kävimme kentällä läpi shokin, ensimmäisen lockdownin myötä. Kukaan ei tiennyt muuta kuin, että uusi tappava tauti oli liikkeellä. Freelancereiden puolella koettiin kauhua, kun työt loppuivat seinään, ja vaikutukset olisivat pitkäkestoisia. Pandemiaa on värittänyt ajatus siitä, että “tämä lockdown on viimeinen lockdown”.

Marras-joulukuussa 2020 reagoitiin uusiin sulkuihin suoraan sanoen ehkä liian vaisusti. Meidän olisi pitänyt ymmärtää silloin, että siitä sulusta saattaa tulla pitkä. Olisi pitänyt protestoida voimakkaammin. Se sulku romahdutti varsinkin freelancereilta toimeentulon ja aiheutti epäuskon tunteen, ettei tämä koskaan muutu paremmaksi. Kun rokotukset tulivat kuvaan mukaan, ja rokotepassin myötä teattereiden myynti piristyi, asenne muuttui taas. Mutta Omicron. Ja näin ollaan taas tässä tilanteessa. Jäsenistömme alkaa olla henkisesti niin uupunut, ja taloudellisesti niin lirissä, että nyt kuulemme suoraa vihaa ja raivoa.  

 

Näyttelijäliitossa lähdimme ennen joulua siitä, että tietenkin tuemme välttämättömiä ja oikeasuhteisia rajoituksia – mutta mitä ne ovat? Meidät laitettiin taas ensimmäisinä kiinni. Tiistain A-studiossa sosiaali- ja terveysministeriön virkamies sanoi, että “katsotaan, seurataan tilannetta”. Ei ihme, että alamme turhautuminen kanavoituu raivona.  

 

Nämä rajoitukset eivät perustu juridisesti tai epidemologisesti mihinkään. Meidän on vaadittava tartuntatautilain kokonaisuudistusta, eikä näin saa tapahtua enää koskaan. Tämä tylppä ase, jolla pandemiaa näennäisesti hallitaan, on poistettava aluehallintovirastojen ja hallituksen työkalupakista. Järjestökenttämme on otettava mukaan, kun rajoitustoimia mietitään.  

 

Minulle kantautuneen tiedon mukaan jäsenemme tilanteet vaihtelevat paljon. Näyttelijät ovat todella luovia ihmisiä, jotka ovat löytäneet luovia tapoja paikata toimeentuloaan. Mutta on moni todella heikossa tilanteessa. Vallassa on raivo, lohduttomuus ja epäusko, mutta ennen kaikkea se, että halutaan tehdä töitä. Nyt ollaan järjestämässä ensi viikon torstaille mielenosoitusta, Viimeinen sulku - OVET AUKI! ja olen iloinen siitä, että halutaan kanavoida näitä tunteita rakentavasti, ja vaatia konkreettisia toimia: ovien avaamista, tartuntalain uudistamista, sairaalahoidon kapasiteetin vahvistamista. Vaikka ollaan vihaisia ja uupuneita, halutaan ja kyetään näkemään keinoja mielivaltaisen sulkupolitiikan lopettamiseksi.  

Näyttelijäliitossa näemme varmaan viiveellä, hiipuuko alalta osaajia kokonaan pois. Freelancereiden elämä on tosin pitkään ollut epävarmaa, ja monet ovat ennenkin hankkineet ansioita myös muualta kuin näyttelijäntyöstä. Moni on löytänyt töitä kulttuurisektorin sisällä, lukevat äänikirjoja henkensä pitämiseksi tai tekevät dubbaustöitä. Kukaan ei halua sanoa lähteneensä alalta pois. Ylen toimittaja halusi loppiaisen tienoilla haastatella näyttelijöitä, jotka ovat pandemian aikana vaihtaneet alaa. Soittelin ihmisille, joiden tiedän tekevän muita töitä tällä hetkellä, mutta kukaan ei halunnut antaa haastattelua. Ei kukaan taiteilija vaihda alaa lopullisesti eikä kukaan halua julkisesti sanoa tehneensä niin. Silloin puhelin ei enää koskaan soi.

 

Väitän, että he, jotka nyt vaikka elättävätkin itsensä muilla töillä, ovat henkisesti taitelijoita ja näyttelijöitä ja palaavat teattereihin pandemian päätyttyä. Moni on sanonut, että heidän on yksinkertaisesti pakko hakeutua toiselle alalle tai kouluttautua toiselle alalle, kun ei ole rahaa. Tiedän näyttelijöitä, jotka ovat kouluttautuneet esimerkiksi kätilöiksi - mutta heitä on todella vähän, jotka olisivat lopullisesti lyöneet hanskat tiskiin ja sanoneet, etteivät kätilöt näyttele elokuvissa. Taiteilija on taiteilija, vaikka elanto tulisi ajoittain muualta.  

Menetykset ovat sen sijaan olleet mittavat. Valtion viesti oli pandemian alussa, että menetykset korvataan, mutta ei niitä olla korvattu edes vos-laitoksille sataprosenttisesti, ja kuten olemme huomanneet, on freelancereiden tukijärjestelmässä valuvika. Valtio myöntää työskentelyapurahoja, koska ei voi avata piikkiä ansiomenetysten korvaamiseen, kun kerta niitä on niin valtavasti koko yhteiskunnassa – ja taiteen kentällä ansionmenetyksiä on ollut yhtä lailla kuin taiteilijoilla myös roudareilla, autokuskeilla, valomiehillä ja ravintoloiden työntekijöillä. Sadoilletuhansille ihmisille valtio ei näe voivansa avata piikkiä. Mutta en ymmärrä sitä, että kielletään yhden alan toiminta toistuvasti kokonaan, ja ihmiset menettävät kymmeniätuhansia euroja yhdessä yössä – ja kompensaatio on joidenkin tuhansien eurojen ansio tulevaan työskentelyyn. Olen käyttänyt tämän kuvailemiseen suomalaiskansallista termiä: aivopieru. Se vaan ei ole oikein.  

 

Näyttelijäliiton näkökulmasta koen, että on vallalla jonkinlainen järjestötyön renessanssi. Meillä on paljon nuoria, jotka ovat kiinnostuneita siitä, miten näihin epäkohtiin voi vaikuttaa ja että niihin vaikutetaan ainakin osittain järjestötyön kautta. Halutaan ottaa vastuuta, olla kartalla asioista ja tekemässä sitä taustatyötä, johon vaikuttaminen perustuu. Olen tästä todella iloinen. Meillä on aktiivinen hallitus ja todella aktiiviset työryhmät. Yritän omasta puolestani vaikuttaa siihen, että järjestötyö ei olisi enimmäkseen talkootyötä, vaan tehokasta ajankäyttöä. Ylettömän pitkien kokousten aika on ohi. Jos työ on mielekästä, tarpeeksi ohjattua ja vastuunjako kaikille selvä, ihmiset jaksavat olla mukana pidempään.  

 

Tämä olisi erityisen tärkeää, koska Näyttelijäliiton merkitys tästä vaan lisääntyy tulevaisuudessa. Näyttelijöiden työkenttä monipuolistuu koko ajan. 20 vuotta sitten näyttelijän työkenttä koostui teattereista, televisiosta, radiosta, elokuvateollisuudesta ja dubbaustöistä. Nyt on äänikirjojen lukemista, laajat kolmannen sektorin työmahdollisuudet sekä monet muut tehtävät, jotka edellyttävät performatiivisia taitoja. Kun tehtäväkenttä laajentuu, tarvitaan ammattiliittoa, jotta kulloiselle pelikentälle laaditaan säännöt. Pandemian myötä äänityöt ovat levinneet käsiin, ja työehdot ovat melko villit. Vaikka eletään yksilökeskeistä aikaa ja jokainen on oman onnensa seppä, työehtojen on oltava siedettävät. 

Olemme myös taiteilijajärjestö, ja meidän on entistä paremmin tarjottava foorumi keskustelulle taiteilijuudesta ja tehtävä taiteilija-ammatit yhteiskunnassa näkyväksi. On autettava päättäjiä hahmottamaan se, mikä merkitys yhteiskunnalle on sillä, että suomalainen ammattiteatterikenttä rakentuu nimenomaan ammattiteatteriverkostolle eikä esimerkiksi ammattijohtoisten harrastajateatterien varaan. Taide on suurelle joukolle elinkeino, joten sillä on merkitystä bruttokansantuotteen kannalta. Tätä viestiä on vietävä eteenpäin. 

 

Tässä on pandemian aikana puhuttu paljon sirpalemaisesta järjestökentästä, ja näen itse, että Suomen kokoisen maan kulttuurikentän edunvalvonnan elinehtona on yhteistyö. Vaikuttamista valtion suuntaan pitäisi todellakin tehdä yhtä jalkaa, koska resurssit ovat pienet – ja tässä Forum Artis olisi mahdollinen yhteinen toimija – mutta silti jokaisen ammattikunnan probleemat ovat juuri kullekin ominaisia, minkä vuoksi näiden asioiden ajamiseen tarvitaan omat ammattijärjestöt. Alalla kuin alalla kuuluu olla tietty rajanveto sen välillä, kuka on työnantajan ja kuka työntekijän edustaja, mutta tarvitaanko tätä rajanvetoa muualla kuin työehtosopimusneuvotteluissa? Toivon, että yhteistyö kehittyy tästä vielä.  

 

Itse olen jaksanut pandemian aikana kohtuullisen hyvin. Olen kiinnityksellä oleva näyttelijä ja luottamusmies. Tekemistä on ollut koko ajan. Kriisitilanteessa minulla on tarve tehdä jotain, ja jos koen, että voin vaikuttaa asioihin, voin hyvin. On surullista, että pandemian aikana kentältämme on tullut voimakkaitakin ääniä, jotka huutavat, ettei järjestöt tee mitään. Olen ottanut sen jopa henkilökohtaisesti.

 

Mikäli alan toimijat kokevat, että Näyttelijäliitto ei tee mitään, niin sen sijaan että provokatiivisesti heittävät vihansa someen lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, ja odottavat minun vastaavan siihen, toivoisin, että soittaisivat minulle. Yhteystietoni löytyvät Näyttelijäliiton verkkosivuilta. Minä voin kertoa mitä meillä on tekeillä, ja otan vastaan kritiikkiä. Olen tehnyt niin paljon kuin olen vain ehtinyt – liiton kautta edustanut koronanyrkissä, käynyt kolmansia yt-neuvotteluita ja samaan aikaan neuvotellut kolme työehtosopimusta. Vaikuttamistyö julkisuuden kautta on omassa työkalupakissa se viimeinen keino. Jos on aiheutettava huutomyrskyä, on epäonnistuttu asian korjaamisessa, parempien vaikuttamisteiden kautta.  

 

Sen työn, jota me liitossa teemme, ei kuulukaan olla koko ajan näkyvää, vaan se on hiljaista vaikuttamista. Ammattiliittojen työtä tehdään mieluummin neuvottelemalla kuin riitelemällä. Tietysti on niin, että työ tulosten pitäisi näkyä. Emmehän me ole onnistuneet järjestöinä. Emme ole onnistuneet estämään sulkuja, eivätkä freelancereiden kompensaatiot ole sillä tasolla, jolla niiden pitäisi olla. Emme ole onnistuneet suojelemaan jäsenistömme etuja niin hyvin kuin olisi pitänyt, mutta en tiedä onko kukaan muukaan. Olemme alana olleet ihan kohtuuttoman epäoikeudenmukaisessa asemassa koko pandemian ajan. Nyt meidän on vaikutettava siihen, ettei tämänkaltaisia sulkuja tule enää koskaan. Tähän työhön tulisi nyt käyttää kaikki ylimääräinen energia. Tosin on myös hyvä, että meillä on aktiivista jengiä kentällä, jotka äänekkäästi nostavat esille vääryyksiä, joita me pyrimme neuvottelujen kautta oikaisemaan.  

 

Tämä päivä menikin palavereissa. Seuraavaksi alan purkaa päivän aikana tullutta puhelu- ja viestisumaa. Yt-neuvottelut jatkuvat, on pari poliitikkotapaamista koskien veikkausvoittovarojen kompensaatiota vuosille 2023 ja 2024 ja alan korjausohjelman lobbaamista. Tämän vuoden puolella minulla on jo ollut noin 50 kokousta, näissä laskuissa eivät ole lukemattomat puhelut. Heille, jotka sanovat, etteivät liitot tee mitään: minulle voi soittaa, lähetän kuvakaappauksen kalenteristani. 

 

 

 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Jani Ahonen, mitä kuuluu?

Meri-Maija Näykki, mitä kuuluu?

Teatteritieteen alumnit, mitä kuuluu?

Jaakko Lahtinen, mitä kuuluu?

Marjo-Riikka Romo, mitä kuuluu?

Essi Rossi, mitä kuuluu?

Marko Tandefelt, mitä kuuluu?