01.09.2022
Aune Kallinen, mitä kuuluu?
Ohjaaja ja esitystaiteilija Aune Kallinen on toiminut puolisentoista vuotta ruotsinkielisen näyttelijäntaiteen professorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Tänään torstaina hän pitää professorin prologinsa, jossa hän avaa näkemystään näyttelijäntaiteesta ja taiteen tekemisestä sekä moniäänisyydestä ja moninaisuudesta. Kalliselle on tärkeätä kouluttaa itseohjautuvia näyttelijöitä, jotka tunnistavat ympäristönsä, ovat osa sitä, tukeutuvat ympäristössään oleviin kanssatekijöihin ja osaavat olla heistä riippuvaisia. Tavoitimme prologia valmistelevan professorin ja kysyimme, mitä kuuluu?
Aune Kallinen: Se onkin vaikea kysymys. Miten tällaiseen vastaa tässä ajassa? Jotenkin sitä tässä sinnittelee. Koittaa pitää jostain kiinni. Varmaan monet kamppailevat syvien epätoivoisten fiilisten ja erilaisten arkipäivän askareiden kanssa.
Minulla on kolme lasta, joten elämään kuuluu perushässäkkää. Vien aamulla kolme lastani tarhaan ja kouluun 15 kilometrin päähän Tammisaaren talostamme ja siirryn sieltä Helsinkiin Teatterikorkeakouluun. Ihan iloisissahan merkeissä tämä kaikki pyörii, mutta on ristiriitaista elää omaa arkeaan tässä maailmassa, näinä aikoina.
Viimeisten puolentoista vuoden aikana S-linjan professorina olen oppinut näyttelijäntyöstä ainakin sen, että näyttelijä ruumiineen ja kysymyksineen on esityksen keskeinen hahmo. Poikkitaiteellisissa teoksissa ja esitystaiteessa olen tottunut lähestymään näyttelemistä ikään kuin esityksen reunoilta enkä varmaan edelleenkään muuta osaa kuin pyöriä siellä ympärillä. Näytteleminen on yhtä aikaa sekä keskeistä kaikelle esittävälle taiteelle että jotenkin ratkaisematon asia. Näyttelemiseen ei liity mitään totuuksia, mutta kylläkin ihanan inspiroivaa, kysyvää praktiikkaa, jossa näyttelijät itse ja näyttelijöiden kanssa työskentelevät ihmiset jaksavat möyhiä. Me ikään kuin työstämme maastoa, joka ei ikinä tule valmiiksi. Eivät näyttelijätyön historiat taikka sen tulevaisuudet koskaan tule valmiiksi, puhumattakaan siitä, että tämän hetken uudet ilmaisumuodot vakiintuisivat. Tämä liittyy varmaan johonkin suurempaan, tähän maailmassa olemiseen. Asioiden äärellä olemiseen, hetkellisyyteen. Näyttelijätyön kohdalla on pakko yrittää opetella elämään ilman valmiita vastauksia.
Me ikään kuin työstämme maastoa, joka ei ikinä tule valmiiksi.
Kun saa näin ihmeellisesti päivittäin miettiä näyttelemistä ja sen herättämiä kysymyksiä, niin siitä tulee ikään kuin yhä hankalammin hahmotettava asia.
Ajattelen kuitenkin, että näyttelijätyön opettamisessa tänä päivänä on erityisen tärkeää oppia sietämään sitä, että me emme viime kädessä voi rakentaa asioita jonkin varman päälle. Siitä huolimatta meille koko ajan kertyy tietoja ja taitoja, kun teemme taidetta yhdessä. Emme toimi tyhjiössä. Outi Condit, joka opettaa Teatterikorkeakoulussa taiteellista tutkimusta, sanoi viimeksi juuri eilen opettajien kokouksessa, että keskeistä hänen opetuksessaan on huomioida tai ymmärtää se, että kun näyttelijäopiskelija tulee kouluun, hänellä on oma näkökulma maailmaan ja oma kokemuksensa maailmasta, josta käsin hän tarkastelee asioita ja toimii. Tämä tarkoittaa, että hänellä jo on ikään kuin oma taiteellinen praktiikkansa. Se voi olla hyvin tiedostettu tai vähemmän tiedostettu, mutta tämän praktiikan kanssa ruvetaan toimimaan ja miettimään, miten praktiikka voi kehittyä suhteessa toisiin ja minkälaisia tulevaisuuksia sen kautta voi rakentaa.
Näyttelijäntekniikoilla on oma arvonsa, ja niistä voi tietyissä hetkissä olla näyttelijälle apua esimerkiksi jos on jäänyt jumiin tai joutuu puimaan ongelmallisia kysymyksiä ja ratkomaan niitä. Ne voivat myös olla ihan konkreettisia työkaluja, joilla omaa työskentelyä voi pitää yllä, mutta ei mikään yksittäinen tekniikka pysty ratkaisemaan kysymystä näyttämöstä tai taiteesta, tai loppukädessä maailman kysymystä. Oman henkilökohtaisen näkökulman tunnistaminen, sille tilan tekeminen tai antaminen on meidän ohjelmassamme keskiössä.
Olen puhunut ja kirjoittanut näyttelijän itseohjautuvuudesta, kyvystä jonka avulla olla osa prosessia, luomassa maailmaa yhteistyössä muiden kanssa. Itseohjautuvuutta on kyky olla yhteydessä muihin ja ympäristöön. Kykyä tunnistaa ne yhteydet, jossa toimitaan, olla osa niitä, tukeutua niihin ja olla niistä riippuvainen. Käytännössä opetusohjelmassamme on hirveän vahva ryhmäpainotus, koulutuksen arkipäivä rakentuu ryhmässä olemisesta. Käytämme aikaa siihen, että löydämme tapoja toimia ryhmässä, sovimme käytännöistä ja yhteisestä rytmistä. Pyrimme myös löytämään joustavuutta, jotta jokainen saisi kussakin hetkessä tarvitsemaansa tukea. Tiedostamme, että tilanteet ja olosuhteet ovat muuttuvia eikä mikään ryhmäkään tule ikään kuin valmiiksi. Ryhmässä toimiminen on jatkuvaa työstämistä niin, että ryhmä saisi rakentua ihmisten omista lähtökodista eikä yhdenmukaisuuden vaatimuksen mukaan. Tilaa tulisi olla monenlaiselle jaksamiselle ja monenlaiselle kyvykkyydelle. Nämä ovat suuria kysymyksiä hyvinvointivaltion alasajon ollessa käynnissä.
Näinä aikoina eri etuoikeudet kasaantuvat eivätkä kaikki pääse nauttimaan mahdollisuudesta panostaa täysillä esimerkiksi opiskeluun. Näin ollen ryhmän pitäisi voida löytää yhteisiä toimintamalleja tilanteessa, jossa ihmisillä on hyvinkin eri lähtökohtia. Toisilla on taloudellisesti turvattu tilanne ja tukiverkosto, ja toisilla ei. Joidenkin harteille kasaantuu selviämiseen liittyvät haasteet. Opiskelijamme ovat 20–35 -vuotiaita, ja he ovat ensimmäinen sukupolvi, joka ei tule kuolemaan vauraampina kuin heidän vanhempansa, paitsi ne harvat, jotka heidän vanhempiensa perintö tulee vaurastuttamaan.
1990-luvulla opiskelleena muistan, miten ryhmä muodostui toisin kuin nyt. Tuolloin ajatus ryhmästä, ryhmän dynamiikasta ja ryhmän toiminnasta oli monin tavoin sotilaallinen. Silloin ryhmä muodostui sataprosenttisesta sitoutumisesta, selkeästä hierarkiasta ja samanlaisesta kyvykkyydestä. Kaikki pystyivät juoksemaan samat lenkit ja punnertamaan samat punnerrukset. Tästä näkemyksestä luopuminen tuottaa toisenlaista maastoa. Tutkimme opiskelijoiden kanssa, miten ryhmä voisi rakentua niin, että siihen oikeasti mahtuisi silloinkin kuin ei ehkä ihan täysin jaksa. Tai kun siihen ei ole muuten mahdollisuuksia. Meiltä kouluttautuu näin itsejärjestäytyviä ja autonomisia taiteilijoita, jotka osaavat olla keskinäisriippuvaisia. Omia taiteellisia töitään tehdessä opiskelijoilla on täysin vapaat kädet määritellä lähtökohtansa ja suunnitella projektinsa. Mutta nämäkin projektit valmistuvat yhteisen prosessin kautta. Opiskelija harkitsee, löytyykö omalle työlle työpari vai haluaako hän tehdä esityksen itse. Ja silloinkin, jos hän tekee esityksen yksin, niin aina joku toinen on prosessissa mukana ulkopuolisena silmänä tai tukihenkilönä ajamassa tekniikkaa. Tällöin selkeämmin konkretisoituu yhtaikainen yksin tekemisen ja oman autonomisen näyttelijätyön tutkiminen.
Tilaa tulisi olla monenlaiselle jaksamiselle ja monenlaiselle kyvykkyydelle.
Olen ollut Teatterikorkeakoululla vuodesta 2012. Vaikkakin jo tuolloin maailman ongelmat, sortavat rakenteet ja mekanismit sekä ilmaston ja ympäristön tuho on ollut tiedossa ja näkyvissä, nyt niitä ei enää pääse pakoon. Nyt rakenteilta ja instituutioilta aletaan edellyttää, että näihin asioihin luotaisiin suhde ja pyrittäisiin aktiivisesti huomioimaan nämä opetuksen järjestämisessä ja yliopiston toiminnassa. Ainahan me olemme opiskelijoiden vaatimuksia jäljessä. Yliopistot ja korkeakoulut ilmoittavat olevansa johtotähtiä, vetureita ja keulakuvia porskutellessaan omien innovaatioidensa kanssa, mutta olemme auttamatta aina jäljessä siitä, mitä esimerkiksi marginaaliryhmissä tai erilaisissa alakulttuureissa tapahtuu. Opiskelijoista näkyy selvästi, miten niukkuutta luodaan tiettyjen tahojen samanaikaisesti rikastuessa. Opiskelijoiden paine käydä töissä samaan aikaan kun he suorittavat opintojaan, on tänä päivänä tuntuvampi kuin vielä 10–15 vuotta sitten. Samoin mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, koska niihin ei meinaa saada apua, kun resursseja samaan aikaan ajetaan alas. Uusliberalistiset mekanismit jylläävät yhä voimakkaammin. Uusi yliopistolaki tuli voimaan noin 12 vuotta sitten, nyt muutos alkaa näkyä arjessa. Yksityisen rahan perässä tässä juostaan, ja se vaikuttaa ensisijaisesti opettajien ja hallintohenkilökunnan arkeen, mutta se ei voi olla vaikuttamatta myös opiskelijoiden arkeen.
Yksikössämme huomaa kuitenkin vääjäämättä miten ruotsinkielinen vähemmistö on Suomessa hyvinvoiva vähemmistö. Ruotsinkielinen kenttä on sen verran pieni, että kaikki tuntevat lähes kaikki, (nauraen) paitsi minä, joka tunnen ehkä puolet. Mielikuvani tai käsitykseni ruotsinkielisestä kentästä, joka minulla oli hakiessani professuuria, on ilokseni pysynyt melko samanlaisena. Vähemmistökentällä oman perinteen merkitys on suuri, ja samalla siellä on kauhean suuri radikaali potentiaali. Tämä on minusta hirvittävän ihanaa ja kiinnostavaa. Ristivetoa kentän pienuudestaan huolimatta! Inspiroivaa avantgardepoppoota vuosikymmen toisensa perään. Kentällä tekijät liikkuvat jouhevasti eri rooleista toisiin, harva ikään kuin jää jumiin vain johonkin rooliin.
Parhaillaan tämä mahdollistaa eloisan ja eläväisen suhteen kentän eri osapuolien välillä. Mutta löytyyhän sieltä myös isoa vääntöä, joka tällä hetkellä tuntuu sukupolvien väliseltä väännöltä. Olen historioitsijan lapsi, joten historialla ja sen tuntemuksella on ollut tosi iso painoarvo elämässäni. Olen kuitenkin itse aina toiminut avantgardekentällä, joten tiedostan että traditiot eivät lyö läpi itsestään. Traditiot ja avantgarde tarvitsevat toisiaan, ne synnyttävät toinen toisensa. Olen hämmästynyt siitä, miten tätä ei tiedosteta. Onneksi saan olla vastavalmistuneiden kanssa läheisessä tekemisessä. Eivät he anna helposti periksi, etenkin tässä kriisien maailmassa. Kun tuntuu että asiat alkavat mennä riittävän huonosti, kun ei ole mitään menetettävää, sitä politisoituu, radikalisoituu ja alkaa luoda taiteellista ilmaisua, joka korreloi oman ajan elinpiirin kanssa.
Pidän ruotsinkielisen kentän pienuudesta myös siinä mielessä, että siellä konflikteista tulee yhteisiä konflikteja, siellä ollaan konfliktien äärellä, koska kokoonnutaan yhteen ja keskustellaan. Tavallaan suomenkielinen kenttä on niin valtaisan suuri ja siellä tehdään niin paljon teatteria, että erilaiset tapahtumat ja keskustelut alkavat olla eriytyneitä toisistaan. Ihmiset hakeutuvat paikkoihin, joissa keskustellaan asioista, jotka kiinnostavat heitä itseään. Erilaiset törmäämiset olisivat kuitenkin hedelmällisempiä.
Vähemmistökentällä oman perinteen merkitys on suuri, ja samalla siellä on kauhean suuri radikaali potentiaali.
Tulen omassa prologissani torstaina puhumaan moniäänisyydestä ja moninaisuudesta, haluan läpinäkyvästi ja suoraan jakaa omaa ajatteluani näyttelemisestä ja taiteen tekemisestä. Prologi tulee olemaan ikään kuin lahjani opiskelijoille, haluan tehdä näkyväksi sen, ettei kukaan professori tee mitään duunia yksin. Me ajattelemme ja suunnittelemme yhdessä, kaikki professorit, tuntiopettajat ja vierailijat. Mutta emme kaikki suinkaan ajattele asioista samalla tavalla enkä sitä halua opiskelijoiltanikaan. Korkeakoulussa pyritään löytämään tapoja ajatella omien yhteisöjensä kautta.
Olemme korkeakoulussa älyttömässä tilanteessa, kun suurin osa työsuhteistamme vakinaistettiin puolisentoista vuotta sitten. Minulla on nyt toistaiseksi voimassa oleva sopimus, mikä on iso, radikaali muutos opetushenkilökunnan kohdalla. Ammattiliittojen näkökulmasta tämä on upea voitto, mutta kentän näkökulmasta järisyttävä muutos, koska vaikka tiettyjen opettajien vakinaistaminen on äärimmäisen perusteltua ja tarpeellista, taiteellisin perustein valittujen professoreiden ja lehtoreiden kohdalla hautakivisopimukset eivät edistä opettajakunnan moninaisuutta. Olemme valkoinen, keskiluokkainen ja keski-ikäinen porukka, joka täällä pyörittää erilaisia koulutusohjelmia.
Henkilökohtaiset tavoitteeni liittyvät opetussuunnitelmien kehittämiseen niin, että suunnitelmat oikeasti tukisivat käytännön työtä, eivätkä perustuisi ääneen lausumattomiin ennakko-odotuksiin oppimisesta. Oppiminen ei ole portaiden kipuamista, vaan paljon sattumanvaraisempaa ja yllättävämpää. Oppiminen edellyttää suotuisia olosuhteita, se on kaoottisempaa kuin suuret instituutiot antavat ymmärtää. Haluan sisältä käsin haastaa koulutuksellista instituutiota ja mahdollistaa akateemisen ja taiteellisen vapauden ja ottaa sen vakavasti.
Joten tässä varmaan paiskitaan muutamat vuodet sen minkä jaksaa. Sen jälkeen saattaa olla aika siirtyä oman puutarhan puolelle.
Aune Kallinen on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijäntaiteen professori 1.1.2021 lähtien. Kallinen valmistui Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi vuonna 2002. Muun muassa Yhteiskunnallista liikettä -trilogiassaan Kallinen on pyrkinyt luomaan yhteisen, moniäänisen, ennalta määrittelemättömän näyttämön yhdessä yleisön kanssa. Kallinen on toiminut esittävien taiteiden lehtorina ja yhteisen opetuksen keskuksen johtajana, jossa hän vastasi mm. akatemiatason yhteissuunnittelusta, esittävien taiteiden historian ja teorian opetuksesta, BA- ja MA-tason valinnaisesta opetustarjonnasta ja lukuisista uusista avauksista. Hän oli käynnistämässä vuonna 2016 alkanutta Ecology and Contemporary Performance -maisteriohjelmaa.
Aune Kallinen esittää prologinsa Time to make the club go up, time to shut the club down torstaina 1.9.2022 klo 17.15 Teatterikorkeakoulussa. Prologin jälkeen järjestetään disko.
Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:
Laura Eklund Nhaga, mitä kuuluu?
Wilhelm Grotenfelt, mitä kuuluu?
Louna-Tuuli Luukka, mitä kuuluu?
Semjon Aleksandrovski, mitä kuuluu?
Lauri Antti Mattila, mitä kuuluu?
Meri-Anna Hulkkonen, mitä kuuluu?
Markus Järvenpää, mitä kuuluu?
Meri-Maija Näykki, mitä kuuluu?
Teatteritieteen alumnit, mitä kuuluu?