11.05.2023
Birgita Bonde Hansen, mitä kuuluu?
Birgita Bonde Hansen on parhaillaan Kööpenhaminassa Pink Pavillion -festarilla, jossa lukuteatterina esitetään hänen tanskannoksensa Arni Rajamäen raivokkaasta monologista Alku keskikohta loppu. Suomen Lappia lapsuudenperheensä kanssa kiertäneen suomenkielistä sanavarastoa oli jo varhain “jäätelö”, sittemmin suomen maisteriksi valmistunut kääntäjä on asettunut asumaan Rovaniemelle. Hansen kokee suomalaisia näytelmiä äidinkielelleen välittäessään toteuttavansa nuoruuden haavettaan näyttelemisestä, yhtä lailla kääntäjä menee rooliin täysin ja tuntee tekstin kehossaan. Jututimme kokenutta kirjallisuuden kääntäjää, aloitimme kysymyksellä, mitä kuuluu?
Birgita Bonde Hansen: Mitäs tässä. Käännöstöitä on ollut paljon proosan puolella kuluneen vuoden aikana. Onhan tämä onnekas tilanne, mutta kiireitä on tämän takia myös paljon.
Olen kääntänyt suomalaisen näytelmän Kööpenhaminan kansainvälisille teatterifestivaaleille jo vuodesta 2009 lähtien, ja nyt Pink Pavillion -festivaalille jo kolmatta vuotta. Haasteena on lähes aina, että pyynnöt tulevat todella myöhään. Kuitenkin festivaalille näytelmien kääntäminen on itselleni prioriteetti, joten haluan tehdä niitä, vaikka harmittaa, että kuukaudessa muiden töiden ohella ei ehdi tehdä kuin eräänlaisen raakaversion käännöksestä.
Tämän vuoden Pink Pavillion -lukudraamatapahtumaa varten olen kääntänyt Arni Rajamäen Alku keskikohta loppu -näytelmän. Festivaali valitsi teoksesta 45 minuutin otteen ja käännätti kansainvälistä yleisöä varten englanninkielisen tekstityksen. Koska suomalaisen näytelmäkirjallisuuden viennin kannalta on parempi, jos näytelmä on käännettynä kokonaisuudessaan, ehdotin tätä toimintatapaa festivaalille: minä kääntäisin teoksen alusta loppuun, ja englanninkieliset tekstit tehtäisiin vain esitysversiosta. Tanskasta englantiin kääntäviä löytyy, verkostostani jopa teatterikoulutuksen saanut kääntäjä, sopivin mahdollinen tähän. Näin kaikki tahot olivat tyytyväisiä ratkaisuun, ja itselleni jäi hyvä mieli siitä, että osaamistani arvostetaan.
Minulla on tunne, että se minkä Arni on halunnut välittää näytelmänsä kautta, on myös välittynyt työryhmälle.
Olen innoissani menossa illalla festivaalille kuuntelemaan näytelmää ja tapaamaan Arnia. Hänen näytelmänsä on todella mielenkiintoinen, ja odotan kiinnostuksella sitä, miten työryhmä ilmaisee raivoa ja aggressiota ja miten yleisö reagoi tekstiin – ovatko järkyttyneitä vai nauravatko? Minua myös jännittää nähdä miten lukuteatteritapahtuman uusi yhteistyöteatteri toimii. Festivaali on tietoisesti valinnut työskentelytavan, jossa työryhmät toimivat ilman näytelmäkirjailijan tai kääntäjän läsnäoloa. Tällä kertaa en siis päässyt seuraamaan harjoituksia ja neuvomaan työryhmää, mutta on ollut hyvä yhteistyö Arnin kanssa. Minulla on tunne, että se minkä Arni on halunnut välittää näytelmänsä kautta, on myös välittynyt työryhmälle.
En ole päässyt festivaalille paikan päälle muutamaan vuoteen, joten minua kiinnostaa nähdä minkälaista profiilia festivaali on kehittämässä. Mielikuvani aiempien vuosien festivaaleista on, että he tekevät uutta, kokeilevaa ja rohkeaa ohjelmistoa, sellaista, joka todellakin herättää vastakaikua kööpenhaminalaisissa.
Kiinnostuin kielistä jo varhain. Äitini oli kielten opettaja, ja opin jo todella nuorena muita kieliä. Lapsena matkustelimme Pohjoismaissa omalla autolla ja telttailimme eri puolilla Lappia. En halunnut opiskella englantia tai saksaa, vaan jotain mielenkiintoisempaa ja oudompaa. Isäni oli opiskellut vähän suomea omatoimisesti 1960-luvulla, joten osasin lapsena jo sanoa ”jäätelöä”, ”munkkia” ja ”lihaa” – (nauraen) tärkeitä asioita. Äitini opetti balttilaisia opiskelijoita vuonna 1991, ja minä hurahdin täysin Baltian maihin. Tanskassa ei tuohon aikaan pystynyt opiskelemaan viron kieltä, mutta pääsin 1993–1994 Viroon vaihto-opiskelijaksi, ja suunnittelin tämän jälkeen opiskelevani venäjää ja Itä-Euroopan tutkimusta. Venäjän kielen opinnot eivät kuitenkaan tuntuneet oikealta opinpolulta, mutta kun kävin suomen kielen laitoksella, sain heti tunteen, että tämä on se oikea tie. Opiskelin suomen kielen maisteriksi Kööpenhaminan yliopistosta. Myöhemmin, valmistuttuani perehdyin jälleen uudestaan viron kieleen siellä asuessani.
Opiskellessani Oulussa matkaani tarttui mies, joka myöhemmin, asuttuamme Tanskassa jonkin aikaa halusi takaisin kotiseudulleen Suomeen. Meille syntyi poika, ja vaikka olemme nyt eronneet, olen toistaiseksi jäänyt asumaan Rovaniemelle. Työn puolesta liikun kuitenkin paljon Helsingissä, Tallinnassa ja Kööpenhaminassa, ja työthän kulkevat mukanani.
Käännän pääosin proosaa suomesta ja virosta tanskaksi, mutta koen näytelmien kääntämisen todella mielekkääksi työksi – se on ihan parasta. Ensimmäisen näytelmäni – Juha Jokelan Mobile Horrorin – käänsin jo ennen ensimmäistä romaanikäännöstäni, vuonna 2006. Näytelmiä kääntäessä kielenkäyttö on niin erilaista. Koko prosessi on erilainen – varsinkin kun pääsee osallistumaan kääntäjänä harjoituksiin. Silloin todellakin näkee, miten teksti muuttuu näyttelijän työstäessä sitä vielä paremmaksi. Yhteisymmärrys, joka voi syntyä tekstistä tämän prosessin myötä, on itsessään kiehtovaa.
Halusin lapsena näyttelijäksi, ja tavallaan koen, että minusta tuli näyttelijä – koska sitähän kääntäjä tekee, hän välittää tekstiä, kirjoittajan ajatuksia ja tunteita ja maailmaa.
Sanoisin itse olevani intuitiivinen kääntäjä. En suunnitellut tulevani kääntäjäksi, joten minulla ei ole analyyttistä, tekstipohjaista lähestymistä taustalla, vaan pyrin saavuttamaan eräänlaisen ”flow’n”. Annan tekstin tulla. Esimerkiksi Kari Hotakaisen tai Sofi Oksasen tekstit kulkevat ikään kuin kauttani. Välillä en voi käydä vessassakaan, kun tuntuu että nyt tulee tekstiä ja sen on pakko antaa tulla. Näytelmän kohdalla tämä tunne on yleensä jopa vielä vahvempi. Kääntäessäni puhun tauotta. Halusin lapsena näyttelijäksi, ja tavallaan koen, että minusta tuli näyttelijä – koska sitähän kääntäjä tekee, hän välittää tekstiä, kirjoittajan ajatuksia ja tunteita ja maailmaa. Kääntäjä menee kirjoittajan maailmaan samalla tavalla kuin näyttelijä. Menen rooliin täysillä, ja yritän sisäistää sen. Teksti elää kehossa. Olen joskus lukematta teosta etukäteen, jotta saisin sitä kautta aidoimman reaktion työstäessäni tekstiä.
Ennen kun ryhdyin kääntämään Arni Rajamäen näytelmää, halusin saada hänen hyväksyntänsä sille, että minä – joka en luokittele itseäni queeriksi enkä heteronormatiivisuuden tai binäärin sukupuolen mukaan, vaan pelkästään ihmiseksi – kääntäisin heteronormatiivisuutta kritisoivan näytelmän. Itselleni on selvää, että kääntäjän, samoin kuin näyttelijänkin ammattitaitoon kuuluu, että mukaudutaan toisiin henkilöihin. Olen kääntänyt Aleksis Kiveä, vaikka en ole 1800-luvulla elänyt kuollut mies. Mutta tiedostan että on ihmisiä, joille on merkityksellistä, että kääntäjä on henkilö, joka jakaa tietyn kokemuksen heidän kanssaan, ja niin olen myös oppinut kysymään lupaa. Ja onneksi Arni sanoi heti, että hänen puolestaan kääntäjän osaaminen, tekstiin asettuminen ja termistön tunteminen on hänelle tärkeintä.
Minulle Alku keskikohta loppu -näytelmän kääntämisestä tulikin henkilökohtainen elämys. Vihdoin joku kyseenalaistaa heteronormatiivisuutta, raivoaa ja sanoo ääneen niitä asioita, joita olen itse ajatellut, vaikken ole aiemmin löytänyt oikein tapaa ilmaista ajatuksiani. Nautin suunnattomasti näytelmän lopussa olevasta pätkästä, johon Rajamäki on kirjoittanut “Listan heteroista”. Samaistun listan jokaiseen kohtaan, esimerkiksi kun se puhuu erilaisista etukäteen lukkoon lyödyistä rajoista ihmissuhteissa, ystävyydessä ja rakkaudessa, kysyy aiheellisia kysymyksiä. Minulle tämä näytelmän herättämä keskustelu on vapauttava, koska en ole koskaan tuntenut sopivani yhteiskunnan minulle määräämään muottiin. Koin tulleeni nähdyksi lukiessani Arni Rajamäen näytelmää.
Koin tulleeni nähdyksi lukiessani Arni Rajamäen näytelmää.
Rajamäen näytelmä oli 19. kääntämäni näytelmä. Näistä käännöksistä lähes kaikki on käännetty erilaisia lukudraamatapahtumia varten, kiireessä. Olen saanut korkeintaan pari kuukautta aikaa kääntää kutakin näytelmää.
Olemme kulttuurivientiä tekevien eri tahojen kanssa todenneet vuosien saatossa, että suomalaisista näytelmistä on Tanskassa pidetty, mutta niiden hillittyä huumoria ei olla ymmärretty välittää samoin keinoin tanskalaiselle yleisölle. Suomessa tekstissä piilevä huumori muuttuu hauskaksi, jos sitä ei esitetä ”hauskasti” – Tanskassa tätä väännetään näyttelemällä fyysisesti, jolloin tekstin tasolla oleva hauskuus häviää.
Toisaalta on luonnollista, että näytelmän painopiste muuttuu, kun se siirretään esitettäväksi toiseen maahan. Kielet ja huumorintaju eroavat toisistaan. Viime vuosina Kööpenhaminassa festivaalilla lukuteatterina esitetyt suomalaiset näytelmät ovat olleet erittäin suosittuja. Niitä on luettu ympäri Tanskaa eri teattereissa, vaikka tuotannoksi eivät ole päätyneetkään. Yhtä näistä – Pipsa Longan Neljän päivän läheisyyttä – on käytetty Tanskan teatterikorkeakoulun pääsykokeissa.
Keskustellessani tanskalaisten teatteritekijöiden kanssa olen usein kuullut, että vaikka he ovat innoissaan jostain suomalaisesta näytelmästä, he pelkäävät, etteivät ne houkuttele yleisöä. Myös Tanskassa tuotetaan paljon kotimaisia näytelmiä, joiden ajatellaan takaavan myyntiä. Muuta, ulkomaalaista ei kamalasti uskalleta tehdä. Täällä menestyy suomalainen proosa, ja Suomessa tanskalaiset tv-sarjat ja elokuvat.
Nyt ollessani täällä Kööpenhaminassa käyn lukudraamafestivaalin lisäksi myös musiikkifestivaalilla, ja viikonloppuna on luvassa pienkustantamoiden omat kirjamessut. Luvassa on tiivis paketti erilaista kulttuuritarjontaa.
Birgita Bonde Hansen on tanskalaissyntyinen, Rovaniemellä asuva kääntäjä. Hansen kääntää suomesta ja virosta tanskaksi. Hän on valmistunut suomen kielestä maisteriksi Kööpenhaminan yliopistosta vuonna 2006. Hänelle myönnettiin Ulkomaisen kääntäjän valtionpalkinto vuonna 2018 ja samana vuonna Blixenprisen sekä Letterstedstska föreningens nordiska översätterpris vuonna 2019.
Hansenin tanskannoksena on juuri ilmestynyt Elina Backmanin trilogian ensimmäinen osa, Kun kuningas kuolee, perjantaina (12.5.) julkaistaan Katja Ketun Rose on poissa ja parin viikon päästä vielä Petra Rautiaisen Meren muisti. Tulossa on myös Johanna Venhon Syyskirja.
Arni Rajamäen Alku keskikohta loppu -näytelmä Hansenin käännöksenä esitettiin lukudraamana tanskalaisella Pink Pavillion -lukudraamafestivaalilla ensin Kööpenhaminassa ja sitten Århusissa. Kahden kaupungin ja kolmen päivän festivaalin aikana kuullaan myös Catherine Benhamoun, Lin Melkanen ja Dora Yuemin Chengin näytelmiä. Näytelmät valittiin avoimella haulla, tanskalainen Blaagaard Teater vastaanotti parisataa näytelmää eri maista.