26.08.2021

Pauli Rautiainen

Burana ei enää auta

Perus- ja ihmisoikeuksiin erikoistunut dosentti Pauli Rautiainen ei kannata rokotuspassia, peräänkuuluttaa solidaarista edunvalvontaa ja kannustaa esittäviä taiteita lopettamaan Buranan popsimisen. Kysyimme Rautiaisen näkemyksiä tottelemattomuudesta ja tämän hetkisestä, kulttuurialan syvästä jamasta.

Pauli Rautiainen, olet ollut melkoisessa julkisessa ryöpytykessä viime aikoina.

Kesän sekoilu meni sellaiseen suuntaan, että näistä rajoituksista on tullut näkyvämpi prosessi. Tämä kaiketi liittyy myös siihen, että kentän toimijat uskaltautuivat myös itse ottamaan näkyvämmän roolin. Tulin sinällään vedetyksi mukaan pandemian aikaisiin rajoitustoimiin jo maaliskuussa 2020, mutta se oli tietyllä tavalla näkymättömämpi prosessi.

Odotitko, että esittävän taiteen kentällä olisi osoitettu tottelemattomuutta jo aikaisemmin? Olet jo viime kevään aikana peräänkuuluttanut laajempaa tottelemattomuutta kentän toimijoilta, jotta rajoitusten laillisuutta pystyttäisiin arvioimaan.

Viime päivien tottelemattomuus on ollut hyvin yllättävää. Mikään näistä tilanteista ei kuitenkaan ole millään tavalla uusi. Tartuntatautilain 58. pykälän, hybridistrategian ja ohjauskirjeapparatteihin liittyvää kritiikkiä kuultiin jo touko-kesäkuussa 2020, mutta silloin kenttä itse ja kentän keskeiset toimijat olivat itse viemässä kenttää tähän suuntaan. Kenttä on itse halunnut toimia hybridistrategioilla.

Kentällä on myös arvostettu läpinäkymätöntä kulissilobbausta, jos rehellisiä ollaan. On ollut opportunismia ja osaoptimointia. Aivan samaa toimintaa, kuin mitä vos-lainsäädännönkin uudistumisen kohdalla, ja syy miksi sen uudistaminen kariutui. Siinä mielessä voin sanoa olevani yllättynyt, että sitä tapahtuu vasta nyt, ja toisaalta – eikö ole aika inhimillistä, että kenttä toimii itselleen ominaisen toimintalogiikan mukaan? Nyt ilmeisesti on huomattu, ettei tästä tuloudu kenellekään voittoa.

Mistä syystä strategia epäonnistui?

Olen kutsunut kulttuuri- ja tapahtuma-alan strategiaa putki- ja likinäköiseksi politiikaksi. Se on putkinäköistä, koska kukin toimija näkee vain sen oman parhaansa ja oman näkökulmansa. Nähdään vain yksi tietty toimenpide kerrallaan ja pyritään osaoptimoimiseen. Se on likinäköistä, koska aikajänne, joka nähdään, on kovin lyhyt.

Tämä liittyy meidän pandemianaikaisiin toimiimme myös yleisesti. Jos olisimme keväällä 2020 lakanneet pelleilemästä kuukausi kerrallaan tehtävillä toimenpiteillä ja esimerkiksi aloittaneet tartuntatautilain aidon kokonaisuudistuksen, emmekä popsineet Buranaa likinäköisellä ajattelulla, sen sijaan että olisimme menneet lääkäriin, tilanne voisi olla toinen. On jatkuvasti haluttu uskoa siihen, että seuraava Burana tehoaa, eikä olla haluttu alkaa hoitaa oikeita ongelmia. Burana ei olekaan tepsinyt, ja ongelmat ovat jääneet. Valtioneuvostolla on ollut aivan sama strategia, kenttä on pelannut samaa peliä. Tämäkin on ymmärrettävää, kenttä usein takertuu reaktiiviseen positioon uudistuksen partaalla.

Ravintola-ala onnistui toimimaan toisin.

Alussa hekin osaoptimoivat, mutta ei likinäköisesti, vaan ikään kuin pitkällä mallilla. Maaliskuussa 2020 käytiin kamppailu siitä, lisättäisiinkö tartuntatautilain 58. pykälään ravintolat vai olisiko ravintoloille erillissääntely. Kaikki hahmottivat käsitykseni mukaan maaliskuussa 2020 välittömästi tilanteen. Ravintola-alan suunnalta kyseessä on ollut puhtaasti edunvalvonta. On tunnistettu, että mikäli ravintoloita kohdeltaisiin samalla tavalla, se nostaisi huulille yhdenvertaisuuskysymyksen. Poliittisesti oli ikään kuin mahdollista keväällä 2020 räätälöidä erillispotti ravintoloille, kunhan se pysyi rajattuna. Esimerkiksi yleisötapahtumat eivät koskaan päässeet siihen kiinni. Kulttuuri- ja tapahtuma-ala oli tuolloin niin järjestäytymättömässä tilassa, ettei se kyennyt tekemään mitään. Ravintoloiden erityissääntely naulattiin kiinni tartuntatautilain erittäin ongelmallisilla 58 a ja b pykälillä toukokuussa 2020, ja samaan aikaan kun ravintola-ala naulasi niitä kiinni, kulttuuriala askarteli OKM:n ja THL:n kanssa ohjeita.

Polkuriippuvuudet ovat alkaneet huhti- ja toukokuusta 2020 lähtien. Kulttuuri- ja tapahtuma-ala on hinkannut suhteitaan OKM:ään ja jossain määrin TEM:iin, kun ravintola-ala hankkiutui niihin pöytiin missä asioita oikeasti tehtiin. Maaliskuun puolivälistä 2020 löytyy ministeriön muistio, joka käsittelee sitä, voidaanko tartuntatautilain 58. pykälää käyttää valtakirjana, ja huhtikuulta 2020 muistio, josta paljastuu että 58. pykälän todetaan olevan avoin valtakirja.

OKM on luonnollisesti kulttuurialan lähin strateginen kumppani.

On, ja tämä on tavallaan meidän kulttuuripoliittinen yleiskuva. Sitä voi aivan yhtä perustellusti sekä kritisoida että ymmärtää. Mutta ne päätökset, jotka nyt lyövät kasvoille, on valettu jo silloin.

Se sairaus, joka ikään kuin puhkesi kukkaan Suomen kansallisooppera- ja baletissa viime perjantaina, oli tavallaan jo tarttunut kevään 2020 valintojen myötä. Sen jälkeen on vaan vedetty Buranaa. Alkuviikon A-Studiossa sosiaali- ja terveysministeriön edustaja totesi, että on tämä tilanne sekava ja tämän 58 pykälän käytön ongelmat on olemassa ja ne tiedetään ja että ne korjataan sitten joskus. Keskustelussa hän totesi, että kun mitään rajoituksia ei enää ole voimassa, niin sitten meillä ei enää ole sekavuutta. Silloin meillä on tilanne, jolloin voimme asian korjata. Tässä ikään kuin odotetaan, että tämä tauti menee Buranalla ohi, ja sen jälkeen operoidaan.

Nyt alan suurin kysymys on kuitenkin, pysyykö meidän kulttuurialamme hengissä siihen asti – eli kunnes parempi aika koittaa? Aletaan olla niillä kynnyksillä, ettei Buranan napsiminen enää pidä potilasta hengissä.

Viime vuodenvaihde oli jo kriittinen piste monelle toimijalle, mutta tämän kriittisen pisteen jälkeen toiminta oli muutamia poikkeuksia lukuunottamatta estetty koko kevään.

Yksilöt menehtyvät kentällä ennen instituutioita. Kävimme aikoinaan teatteritieteen opiskelijoiden ja professori Pirkko Kosken kanssa Kajaanissa opintomatkalla, kun Kristian Smeds oli kaupungissa teatterinjohtajana. Kajaanin kaupunginteatteri oli tuolloin vaakalaudalla. Smeds totesi kuitenkin, ettei Kajaanin kaupunginteatteri koskaan lakkaa toimimasta, niin kauan kuin poliittisesti halutaan jatkaa sen toimintaa. Ei myöskään Joensuun kaupunginteatteri minnekään ole kadonnut. Alueelliset instituutiot pidetään pystyssä, niin kauan kuin poliittista tahtoa löytyy.

Enää ei välttämättä voida laskea poliittisen tahdon tilaan samoin kuin aikaisemmin.

Tämä onkin se kysymys, alkaako se kadota? Toinen kysymys liittyy yksilöihin. On ikävää huomata, miten teatterialalla niin vahvasti toiminta lähtee siitä, että yksilöt uhrataan instituutioiden hyvän eteen.

Löytyykö tälle jamalle kulttuurinen selitys?

Jos katsotaan nimenomaan suomalaista jamaa, niin varmaan sille löytyy kulttuurinen selitys. Jos katsotaan asiakirjoja, ja tarkemmin sanottuna tartuntatautilain 58 d pykälää, niin vielä alkuvuodesta 2021 pykälään liittyneessä keskustelussa kummittelee Musiikkitalon naistenpäivän konsertti. Jos peilaamme tätä esimerkiksi Itävaltaan, niin siellä erityisen likaiseksi mielletään laskettelukeskukset. Ranskassa taas ranskalainen kulttuuri on niin tärkeässä asemassa, että on pyritty erityisesti vaalimaan ihmisten mahdollisuutta nähdä ranskalaista elokuvaa. Suomessa taas on vaalittu ihmisten saavutettavuutta alkoholin juomiseen.

Tavallaan kullakin maalla on oma kulttuurinen kontekstinsa. Meidän kontekstimme on johtanut siihen, että meillä on puhdistautumisriittejä ja Kansallisoopperassa vessapoliiseja (tämä alleviivaa sitä, että tätä on vaikea lukea minään muuna kuin symbolistis-ritualistisena mallina, koska siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään muuta järkeä). Kun pyrimme torjumaan tämän tyyppistä tartuntatautia, meidän on vähennettävä kontakteja. Sinänsä on aivan sama mitä kontakteja vähennetään. Mutta tämä avaa arvokeskustelun. Koska yhteiskunnassa on sellaisia kontakteja, joita ei voida vähentää koska ne ovat yhteiskunnan arvojärjestelmän ytimessä, niitä on poimittava sieltä mistä niihin voidaan vapaammin puuttua. Sen jälkeen tämän tason päälle astuu käytännön toteutus, joka on ollut meillä hapuilevaa.

Siinä on ollut samalla äärettömän kilttejä toimia, kuten ikäihmisille kehotus pysyä kotona, ja toisaalta on ollut äärettömän mikromanageroivia toimia, sarjassamme oopperan vessat tai kevään liikkumisrajoitusten valmistelun keskustelussa, jossa pohdittiin, onko mökin vuokraajien ja mökkien omistajien mahdollista olla mökeillä pääsiäisenä? Keskustelu alkoi mennä aivan solmuun, kun todettiin, että kyllä mökin omistajan on päästävä mökille pääsiäiseksi, että mitä jos kielletään pelkästään mökin vuokraajilta mökille pääsy? Tämä muistuttaa monella tavalla sitä keskustelua, jota nyt käydään siitä, että kyllä nyt ihmisten täytyy päästä numeroiduille paikoille istumaan, eli mitä jos kieltäisimme vain numeroimattomilla paikoilla istumisen?

Meillä tavallaan on ollut äärettömän tylppä ja äärettömän mikromanageroiva malli. Tämä on tuottanut tätä sotkua. Tämä pysyi vielä kasassa keväällä 2020, kun järjestelmä oli pääasiassa vielä sellainen, että viisi ministeriä ilmestyi ruutuun jakamaan välillä tarkkoja ja välillä leveällä pensselillä vedettyjä säännöksiä, joita oli vielä silloin kohtalaisen pieni määrä – 16.3. niitä oli noin 20. Se pysyi vielä kasassa, nyt näitä yksinomaan yleisötapahtumiin liittyviä ohjausasiakirjoja, joita aluehallintovirastoiden pitäisi noudattaa on pari-kolmesataa sivua. Ja aluehallintoviraston päätökset, mikäli tulostaisin kaikki ne yleisötapahtumiin koskevat säädökset, jotka ovat tällä hetkellä voimassa niitä on toinen 200–300 sivua. On jouduttu tekemään laastaritoimia. Noin 20 kohdan napakasta sääntöluettelosta on päästy pakettiin, joka ei pysy kasassa.

Nyt perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru peräänkuuluttaa 90 % rokotuskattavuutta, jotta yhteiskunta voidaan vapaasti avata.

Tämä on likinäköisen ratkaisemisen jatkamista. Kukaan ei ole sanonut, että keväällä 2022 tarvitaan samoja rajoitustoimia kuin syksyllä 2021. Tällaista kristallipallonnäkijää ei ole ollut, tarvitsemme jonkinlaisia toimenpiteitä. Rationaalinen toimija niin sanotusti laskee työkalupakkiinsa mahdollisimman monenlaisia, erilaisia toimenpiteitä. Mutta kun on oltu putkinäköisiä, niin keväällä torjuttiin rokotuspassimalli, eikä sitä lastattu keväällä työkalupakkiin, koska se ei keväällä mahtunut putkinäköiseen malliin. Nyt taas uskotaan, että juuri tämä työkalu pitäisi sinne laittaa, vaikka oikeastaan se kohta, jolla tällä työkalulla olisi pitänyt toimia olisi ollut tänä kesänä.

Kun korotuskattavuus olisi 90 %, ei rokotepassimallia tarvita laisinkaan. Ja jos kuitenkin tarvitaan, se jäisi meille ikuisesti. Juridisen puolen ongelmana on, että nyt käsillä oleva rakenne, eli tartuntatautilain 58 pykälä, joka kohdistuu yleisötilaisuuksiin, tämähän on suunnilleen sama, joka kehitettiin vuoden 1968 huvitilaisuuslakiin, lakiin, joka jaotteli taiteen ja viihteen, ja huolehti siitä, että sunnuntaiaamuja ei pilata paheellisella iskelmällä, mutta hyveellinen ooppera on ok.

Kun huomattiin, että pelkällä ohjausinstrumentilla – eli 58 pykälällä operointi – ei toimi, säädettiin lisäpykälöitä, muun muassa 58 d ja pykälän avointa valtakirjaa käytettiin asettamalla turvavälejä ikään kuin laajemmin. Sen jälkeen tässä ollaan oltu kesän jälkeen vapaassa pudotuksessa, ikään kuin kukaan ei ole pystynyt suoristamaan sitä syöksyä. Varmaan tässä odotetaan, että kuka sen suoristaisi, vai jatketaanko vapaassa pudotuksessa?

Onko tässä kyseessä arvovaltataistelu?

Ei tämä ole ollut arvovaltakysymys enää tammikuun 2021 jälkeen. Tämä homma saatiin niin jumiin, ettei tätä kukaan pysty avaamaan. Jos laitan ratkaisun lippaaseen, suljen lippaan ja heitän avaimen lampeen, ei se että en suostu avaimella avaamaan sitä lipasta ole minulle arvovaltakysymys. Arvovaltakysymys se on siihen asti kuin avain on minun kädessäni, sen jälkeen kun heitin avaimen lampeen ja se avain on lammenpohjalla, niin kysymys on siitä ettei minulla enää ole sitä avainta jolla minä sen lippaan avaan. Menin heittämään sen jo pois. Tämä on Buranan napsimista. Nyt se lipas pitäisi saada auki murtamalla saranat tai tiirikoimalla lukko.

Sen voi tehdä vain hallitus?

Jos ajatellaan että hallitus on se, jolla oli se avain, mutta joka viskasi sen lammenpohjaan, niin kirjeet ja vastaavat toimet edustavat tätä lukon tiirikointiyritystä, mutta se ei ole vielä auennut. Avit kaiketi yrittävät murtaa sen sarananpuolelta.

Miten ohjeistaisit kulttuuri- ja tapahtuma-alan edunvalvojia? Mitä tällaisessa tilanteessa enää voi tehdä?

Edunvalvojien pitäisi varmaankin olla rehellisiä siitä, että nykymallin keisarilla ei ole vaatteita ja että avain on todellakin heitetty sinne jorpakkoon ja ettei tällä putki- ja likinäköisellä optimointipolitiikka mitään tuloudu. Nyt pitäisi vaan aidosti siirtyä kokonaan toiselle tielle. On tunnustettava, että se tie jolle astuttiin keväällä 2020 on kuljettu päähänsä. Meidän pitää olla armollisia erilaisille toimijoille ja sanoa, että yritettiin. Voidaan olla äreitä siitä, että se tie olisi pitänyt huomata aikaisemmin, ettei se vie kohti maalia, ja kääntyä takaisin.

Viimeistään tässä vaiheessa pitäisi katkaista polkuriippuvuudet, astua pois ja tehdä sellainen totaalinen ulosastuminen, mutta sitä toimijat eivät uskalla tehdä. On nähty toimintaa, jossa sellaiset toimijat, joilla on numeroituja istumapaikkoja ovat optimoineet itselleen hyvää suhteessa niihin joilla on numeroimattomia istumapaikkoja, ja sellaiset, joille koronapassityyppinenjärjestely tuottaisi hyvää, ovat pyrkineet optimoimaan heille soveltuvaa ratkaisua. Ja tältä osaoptimointipolulta pitäisi astua pois.

Olin käsittelemässä ravintolarajoitusten jatkoa, jolloin yritettiin eriyttää anniskeluravintolat ja ruokaravintolat toisistaan. Michelin tähden -ravintolat kuitenkin puolustivat ikään kuin yhdessä rintamassa nuhjuisia karaokekuppiloita.

Se mitä itse pelkään eniten, on että kulttuurialaan on tarttunut jonkinlainen tarpeeton likaisuus. Sen sijaan että ala vastustaisi itsensä saastaiseksi kokemista, se ikään kuin myöntää, että näin on, ja rakentaa itselleen erilaisia toimenpiteitä. Tunnen kaikkein parhaiten saksalaista järjestelmää, joka on aivan helvetin toimiva. Mutta kysymys on, miksi? Jos vastaus on, että sillä koronapassilla päästään pois oopperan vessapoliisista, niin silloinhan me vaihdetaan lämpiössä oleva teatterin lipunmyynnin yhteydessä olevaksi teatteriksi.

Vastaukseni siihen, että mitä pitäisi tehdä on se, että meidän pitäisi siinä vaiheessa kun jäljitys ei enää ole olennaista, luopua 58 d pykälän kahden metrin turvaväleistä. Se voi tapahtua muussakin kohdassa, ja on ehkä perusteltuakin väittää, että se voidaan tehdä jo nyt. Mutta sinällään se on eduskunnan säätämä laki, josta luopuminen kuuluu eduskunnalle, ja eduskunnan on lopulta määriteltävä tämä kynnys. Viimeistään kun tartunnan jäljitystä ei enää tarvita.

Esimerkiksi Viiruksen tämän hetken toiminta on syvästi laitonta. Toisaalta poliisi on päättänyt ummistaa silmänsä tältä laittomuudelta, joten ehkä me elämme siinä tasapainotilassa, jossa ikään kuin laki on menettänyt asiallisen merkityksensä. Kumotaan se siinä kohdassa, kun tartunnan jäljitys ei ole enää välttämätöntä, ja annetaan poliisin tehtäviensä mukaisesti määrittää puuttumiskynnystä. Jos poliisi sietää Viirusta, niin sitten se sietää. Se päätös kuuluu poliisille.

Meidän pitäisi poistaa tämä 58 pykälällä operoiminen kokonaan ja kaikenlaisista hybridistrategioista pitäisi päästä eroon. Sinne pitäisi joko rakentaa lakiperusteiset uudet kriteerit, jos sellainen on aivan välttämätöntä – tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että se ei ole välttämätöntä. Tai voidaan tehdä kuten Lounais-Suomen aluehallintovirasto omissa päätöksissään 58 pykälään nojaten on määrännyt: Pidetään ”riittävää” etäisyyttä, ja luotetaan siihen, että toimijat toimivat järkevästi. Sehän palauttaa meidät tilanteeseen, joka oli syksyllä 2020 valtaosalla teattereista.

Tämän jälkeen, kun olemme ratkaisseet 58 d turvavälikysymyksen, tuetaan toimijoiden mahdollisuuksia toimia järkevästi, ja käytetään 58 pykälää perälautana, joka antaa totaalikieltomahdollisuuden mikäli tilanne menisi aivan kamalan mahdottomaksi. Kielletään ja pistetään kiinni.

Meidän pitäisi myös avata keskustelu siitä, että miten voimme pysyväluontaisesti uudistaa tartuntatautilainsäädäntö. Tähän keskusteluun liittyy koronapassikeskustelu esimerkiksi. Koronapassin aika on ikään kuin jo mennyt, sen sijaan on kysymys halutaanko yleisen pysyväisluonteisen tartuntatautipassin, toistaiseksi hamaan tappiin asti siirtyä sellaiseen maailmaan jossa lipunmyynnin yhteydessä kontrolloidaan tavallaan ihmisten soveliaisuutta. Vaikka rokotteisuuden kautta. Se on kohtalaisen iso kysymys. Sitä keskustelua on tärkeää käydä, ja sitä täytyy selvittää. Mutta se on täysin vastoin sitä inkluusioisuuteen menevää kulttuurikeskustelua, jota olemme käyneet. Päinvastoin tässä on nostettu päämääräksi että puretaan kaikkia niitä osallistuvuuden esteitä, joita meidän kulttuurielämässä on ollut. Tähän kehikkoon sopii todella huonosti se, että aletaan luomaan esteitä ja sanomaan ettei kulttuuri enää kuulu kaikille.

Tämä on varmaan se keskustelu, jota niiden jotka käyvät koronapassikeskustelua tulisi käydä, eli tartuntautautipassi-keskustelua, ja sitä pitäisi käydä tuon tyyppisen keskustelun kautta.

1970-luvulla, tai 1980-luvun alussa tshekkoslovakialainen näytelmäkirjailija Václav Havel kirjoitti siitä, että ihmisellä oli taipumus pyrkiä hoitamaan luonnonkaltaiset ongelmat – saastuttavalle tehtaalle kehitellään puhdistettavia filttereitä, ja näin ihmisen mielestä siinä ei ole ongelmaa, että saastuttavia tehtaita on lähtökohtaisesti olemassa, ainoa ikävä juttu on se, ettei meillä ole teknologiaa, jolla me voimme niitä puhdistaa riittävästi. Tavallaan tässä puhutaan samasta asiasta.

Mutta niin kauan, kun jengiltä menee työt alta, ja juttu on juuri niin ahdistavaa kuin se on, niin ei ihmisten tee mieli filosofoida tällaisesta, vaan ensisijaisesti kiinnostaa päästä duuniin huomenna.

Mitä terveisiä sinulla on kentälle?

Monin tavoin lytätyiltä, alistetuilta, kuukausi toisensa jälkeen lupauksen petetyiltä ihmisiltä on liikaa ja kohtuutonta pyytää, mutta minusta tärkeintä mitä kenttä tai edunvalvojat ja tekijät voivat tehdä on säilyttää oman arvon tunteensa.

Kaikkien ei tarvitse rikkoa säännöksiä, mutta kuten Viiruksen esimerkki osoittaa ei siitä mitään pahaa näytä tapahtuvan, siellä on yleisöä, esitykset jatkuvat.

TINFO / Linnea Stara, 26.8.2021

Pauli Rautiainen on perus- ja ihmisoikeuksiin erikoistunut julkis-, hyvinvointi- ja valtiosääntöoikeuden asiantuntija, joka on myös valmistunut filosofian maisteriksi teatteritieteestä. Rautiainen työskentelee sosiaalioikeuden yliopistolehtorina Itä-Suomen yliopistossa.

Huomenna perjantaina (27.8.2021) Suomen Teatterit ry, Suomen Sinfoniaorkesterit ry ja Teatterikeskus ry järjestää syksyn ensimmäisen ajankohtaistilaisuuden. Webinaarissa valtiosihteeri Tuomo Puumala pitää aloituspuheenvuoron ajankohtaisista kulttuuripoliittisista kysymyksistä, ja Kaisa Paavolainen sekä Helena Värri esittelevät esittävän taiteen organisaatioiden toimintaa ja käyvät läpi koronarajoituksia syksyllä 2021.