E.L. Karhu, mitä kuuluu? 

 

E.L. Karhu: Kuuluu oikein hyvää, kiitos. Olen tällä hetkellä Wienissä, täällä on käynnissä Wiener Festwochen, ja olen menossa parin ystävän ensi-iltaan. Näen ainakin sellaisen esityksen kuin 9/11 Frames per Second, jossa on useamman näytelmäkirjailijan tekstejä. Kiinnostaa se konsepti tosi paljon. Sitten olen menossa katsomaan teosta Das tragische Schicksal der Sonate nr 2, jossa käsitellään erästä sonaattia, teosta, jota on käytetty eri tavoin tekijän kuoleman jälkeen niin, ettei tämä ole voinut hallinnoida sitä. 

 

Keväällä näin Tallinnassa Tamur Tohverin kääntämänä ja ohjaamana näytelmäni Veljelleni (Vennale). En ole aiemmin nähnyt sellaista tyylilajia, joka oli tavallaan hyvin tanssillinen, mutta samalla tosi tekstillinen. Se mun tekstihän käsittelee just ruumista ja ruumiillisuutta, joten tanssiteatteri muotona oli kiinnostava siinä suhteessa. Koin esitystä katsoessani, että se liike ikäänkuin muuttuu tekstin alitajunnaksi ja kerrostuu näin. Aina ei ehdi näytelmien ulkomaisiin ensi-iltoihin, mutta oli kiva mennä Tallinnaan, kun oli nyt noin lähelläkin. 

 

Toisinaan olen ollut mukana seuraamassa harjoituksiakin, kuten Veljelleni-esityksen Schauspiel Leipzigin tuotannossa (2022). Elsa-Sophie Jachin ohjauskonsepti sisälsi myös tanssillisia elementtejä. Käsitellessään kehollisia normeja esityksen alku oli ilmaisultaan tosi rajoitettua, ja sitten sellaisen reivikohtauksen jälkeen kaikki vapautuu. Näissä kaikissa Veljelleni-tuotannoissa on ollut niin, että useampi näyttelijä esittää päähenkilöä. Se on se mun ainoa tekstillinen ohje, minkä olen antanut, että kyseessä on monologi usealle esiintyjälle. Kansallisteatterissa esimerkiksi oli neljä esiintyjää, joilla jokaisella oli oma näytös päähenkilönä. Viron-esityksessä taas se rooli kiersi koko ajan esiintyjältä toiselle näytöksestä toiseen.  

 

Kaikissa Veljelleni-näytelmän esityksissä on ollut sekaisin miehiä, naisia ja muunsukupuolisia näyttelijöitä. Mä mainitse sukupuolista mitään näyttämöohjeessa. Esityksenhän olisi voinut tehdä kolmelle samaa sukupuolta olevalle näyttelijälle, mutta mikään näistä näyttämötulkinnoista ei ollut sellainen. Teksti itsessään käsittelee aika paljon sukupuolijärjestelmää ja sukupuolten välisiä hierarkioita. 

Mun “Saksan-ura" palautuu alunperin varmaankin Heidelberger Stückemarktiin 2014, jolloin Suomi oli festivaalin teemamaana. Siellä oli mun näytelmä kuka tahansa meistä lukudraamaesityksenä, Stefan Mosterin kääntämänä. Yksi paikallinen dramaturgi, Katja Herlemann näki ja innostui paljon tekstistä. Se ei kuitenkaan silloin sopinut ohjelmistoon, mutta olin just tehnyt Prinsessa Hamletin ja se sitten valittiin Schauspiel Leipzigiin, jossa Herlemann oli silloin töissä. Näytelmän käänsi Stefan Moster, ja Lucia Bihlerin ohjaamasta esityksestähän tuli iso hitti Saksassa. Prinsessa Hamletin kaltaiset feministiset päällekirjoitukset oli tuolloin uusi juttu. Suomessa niitä ei oltu tehty ollenkaan, ja Saksassakin oli vasta aluillaan teatterissa. Suomessa itse asiassa mulla oli tekstistä ennen Saksan-kantaesitystä aika kummallisia keskusteluja, tuntui ettei sitä konseptia ymmärretty ollenkaan, että miksi tän nimi on Hamlet, kun tää ei ole Hamlet, ja niin edelleen. Piti siis selittää koko päällekirjoittamisen konseptia, johon olin törmännyt aikanani Saksassa opiskellessani. Nykyään se on tietenkin tosi etabloitunut konsepti, hyvässä ja pahassa (naurahtaen). Itse ajattelen usein, että tämmöiset menestykset liittyy sekä tekstin laatuun että ajoitukseen. Luulen, että osuimme Prinsessa Hamletin kanssa sopivasti johonkin ensimmäiseen aaltoon. 

 

Sen jälkeen tein samaan teatteriin Leipzigissa tilaustyönä Eriopisin. Minä kirjoitin, ja Stefan (Moster) käänsi vielä keskeneräistä tekstiäni saksaksi, jotta sekä saksalaisen kustantajani Rowohltin dramaturgi Henrieke Beuthner että dramaturgit teatterissa pystyivät lukemaan teosta ja kommentoimaan sitä. Syntyi hirveän hieno ohjaus (Anna-Sophia Mahler), joka valitettavasti tuli vähän koronan nielemäksi. Sanoisin siis, että mun töitäni kohtaan on kiinnostusta Saksassa, että koen olevani etabloitunut saksankielisellä alueella. Nyt Schauspiel Leipzigissa johto vaihtuu, niin hyvä aika etsiä myös uusia yhteistyökumppaneita.  

 

Uusin näytelmäni, Marian Blessing karkaa laitoksesta, syntyi ilman saksalaista tai suomalaista tilaajatahoa. Olen tarkoituksella kirjoittanut sen tekstin itsekseni, Taiteen edistämiskeskuksen tuella. Ei siksi, ettei tilaajaa olisi ollut tarjolla, vaan siksi, että meillä Suomessa on mahdollista kirjoittaa apurahan turvin itsenäisesti. 

 

Olen kirjoittanut aina, lapsesta asti. Kirjailijoita on monenlaisia, mutta mä kuulun siihen ryhmään, joka kirjoittaisi joka tapauksessa, vaikka kukaan ei julkaisisi tai esittäisi mitään. Opiskelin yliopistolla sosiologiaa, ja viihdyin tosi hyvin. Minusta olisi voinut tulla tutkija, olinkin jonkin aikaa töissä yhdessä tutkimusryhmässä. En ehtinyt olla kauaa, mutta ehdin tehdä kuitenkin asioita, ja itse asiassa vielä TeaKin kanssa yhtä aikaa tein niitä sosiologian opintoja. Ajattelen, että sosiologinen ajattelu on voimakkaasti läsnä mun taiteellisissa töissä. Ei ollut helppo päätös päästää irti siitä yliopistopuolesta ja tutkimusmaailmasta irti.  

Mähän menin tosi nuorena Teatterikorkeakouluun. Kävi vähän silleen, että pyrin siihen, kun siihen aikaan se oli ainoa kirjoittajakoulutus. Ja siellä oli just olleet Sofi Oksaset ja kumppanit, että se oli aika korkean profiilin koulutus siihen aikaan. Olin aina ajatellut, ettei sinne edes oteta niin nuoria sisään. Pääsykokeista muistan, kuinka kirjoitin jotain näytelmätekstiä ja tunsin sellaisen vapauden tunteen, että voin jättää tavallaan kaiken turhan pois ja keskittyä vaan tähän olennaiseen. Näytelmän muodossa oli jotain semmoista, mikä tuntui luontevalta. Sanon aina, että näytelmä on villi ja ihana muoto. Se on mulle aidosti tosi rakas, vaikka teen myös proosaa. Se on haastava, kun siihen liittyy se elävä yleisö ja näyttelijän ruumis, hirveän paljon sellaisia tekijöitä, jotka kiinnostaa mua nimenomaan kirjailijana. 

 

Ajattelen, että taiteilijan työ on työtä ilman tulevaisuutta. Koska et voi oikeastaan tietää, tuleeko seuraava teos ja miten. Mulla on aina hirveän paljon ideoita, paljon enemmän olisi töitä kuin mitä ehdin. Olen aika hidas, niin siihen liittyy pelko, että aika loppuu, montako mä ehdin vielä tehdä tässä elämässä. Mulla on valitettavasti myös kollegoita, joilla ei ole ideoita ja jotka ovat kyynistyneet. Rakenteethan on tosi riistävät. Yksi semmoinen psykologinen asia on se, että pitää pystyä olemaan tosi itsenäinen ja itse uskoa siihen oman työnsä arvoon. Vaatii voimakasta sisäistä itsenäisyyttä pystyä ottamaan oikeasti monta vuotta aikaa yhden teoksen tekemiseen, kun mediasykli ympärillä pyörii viikon pohjalta. Minulle tällainen itsenäisyys on luontevaa.

Toisaalta haluan mainita sen, että minulla on ollut hyvä apurahoitus. Olen pystynyt tekemään pitkäjänteisesti nimenomaan taiteellisesti kunnianhimoista työtä. Rahoituksen vastineeksi koen tehtäväkseni uudistaa suomalaista näytelmäkirjallisuutta ja pitää sitä yhteydessä kansainväliseen keskusteluun. Olen katsonut, että koska minulla on siihen mahdollisuus, se on myös minun tehtäväni. Mähän olen nyt parikymmentä vuotta kuitenkin tehnyt tätä ihan päätyönäni. Pelkästään työtä kirjailijana, mikä on aika harvinaista. Varsinkin kun en itse ohjaa, vaan olen kirjailija. Ehkä tällaisia päätoimisia on proosan puolella enemmän. Ehkä mulla on nykyään vähän tämmöinen selviytyjän identiteetti (naurahtaen). Että meitä on se tietty porukka, joka on niinkun selvinnyt. 

 

Kansainvälisyys on tullut myös sen mukana, että olen tehnyt tässä ammatissa pitkään töitä. Toisaalta jo aikanaan mun eka, Valitut-näytelmä meni monissa maissa. Olen tietysti myös opiskellut ulkomailla, Saksassa. Ehkä on kyse mun kirjailijan laadusta ja siitä, että luen paljon muilla kielillä. Kun kirjoitan, ajattelen, että teoksen pitää kestää eri konteksteja. Vähän vaikea tätä on kuvailla, mutta jotain tällaista mulla aina on takaraivossa kun kirjoitan. Ei edes välttämättä niin, että yritän kirjoittaa kansainvälistä menestysteosta, vaan että teoksen on kestettävä kontekstista toiseen siirtyminen. Minusta se liittyy tekstin elastisuuteen. Se ei liity ollenkaan siihen, sijoittuuko näytelmä Suomeen. Elastisuuteen tekstin ominaisuutena liittyy ehkä just sellaisia asioita kuin universaalit kokemukset. 

 

Ei kansainvälistyminen ole pelkästään kiinni kirjailijasta, vaan sekä proosa- että näytelmäpuolella agentuurit ovat tärkeitä. Ja Suomessa TINFO on aidosti merkittävä kansainvälisyyden lisäämisessä. Ja kääntäjät ovat keskeisiä ja tärkeä mainita, koska Suomi on niin hirvittävän pieni kielialue. Moni kollega maailmalla on vaihtanut kielen englantiin, mutta mä tein päätöksen, että en vaihda, jatkan suomen kielellä. Se on iso päätös, sillä se väistämättä marginalisoi sun työn. On ihan eri asia kirjoittaa isoilla eurooppalaisilla kielillä kuin tämmöisellä minipienellä, obskyyrillä, mutta ihanalla kielellä. Mikään kansainvälistyminen ei tapahdu ilman hyviä kääntäjiä. Heitä on, mutta he ovat tosiaan erittäin aliarvostettuja ja huonosti palkattuja. 

Koin erittäin harvinaisen yhteistyön kääntäjäni, Stefan Mosterin kanssa Eriopiksen kohdalla, kun hän käänsi keskeneräistä, vasta valmistumassa olevaa tekstiäni. Hän on mielettömän ammattitaitoinen, ja työskentelee itsenäisesti. Kiva, että voidaan käydä keskusteluja, puhun hyvin saksaa. Mulla voi olla jotain kommentteja, hänellä joitain tarkentavia kysymyksiä, mutta kääntäjä tekee aina lopulliset päätökset käännöksestä. Ennen Eriopista en tuntenut Stefania kovin hyvin, oli tosi intiimi prosessi näyttää keskeneräisiä tekstiversioita. Tuon työn jälkeen syntyi syvä keskinäinen luottamus. Ja kääntäjä on aina joka tapauksessa oman kielensä ja kontekstinsa paras asiantuntija. Nyt juuri on meneillään prosessi, jossa etsitään sopivinta saksankielistä käännöstä Marian Blessing karkaa laitoksesta -näytelmäni nimeksi. Mukana keskusteluissa ovat olleet kääntäjän ja minun lisäkseni Rowohltilta Henrieke ja teatterin ja tulevan esityksen dramaturgi Laura Mangler. Kääntäminenhän on sellaista yksityiskohtien taidetta. 

 

Tarvitsemme akuutisti lisää käännösrahaa, TINFO-apuraha leikattiin pois, onneksi työllä ja vaivalla löytyi muuta rahoitusta, määrät on kuitenkin mielettömän pieniä ja korvaukset kääntäjille ihan liian matalia. Tämä on asia, mikä pitäisi vaan hyväksyä, että ilman rahaa ei niitä käännöksiä saa. Se on banaali asia aina vaan toistaa, mutta käännösrahalla aidosti ylitettäisiin se ensimmäinen kynnys. Liian pieni rahoitus johtaa käännösten tason huononemiseen eikä ole mitään järkeä teettää huonoa käännöstä. 

 

Agentuurien rooli on iso näytelmien kansainvälistymisen tekemisessä. Yritän myös itse lähettää suomalaisten kollegojen tekstejä tutuilleni eri teattereissa. Monestihan asiat saattaa mennä henkilökohtaisten kontaktien kautta. Puhuin yhden suomalaisen näyttelijän kanssa, joka sanoi, että ruotsalaiset näyttelijät menestyy paremmin, koska ne pitää paremmin yhtä. Tämä toisten tukeminen ja keskinäinen solidaarisuus on musta tosi keskeistä. 

Kansainvälisyys kulkee kahteen suuntaan. Ei vain täältä ulospäin tuuppaamista, vientiä. Sillä on merkitystä, luemmeko muilla kielillä kirjoitettuja näytelmiä, näemmekö täällä käännösnäytelmiä teatterissa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta käydä ulkomailla katsomassa esityksiä, mutta näytelmiä voi aina lukea, siihen ei ole minusta mitään tekosyytä. 

 

Viimeistelen parhaillani romaania, joka ilmestyy ensi vuonna, uusi näytelmä on myös työn alla. Olen ensi viikolla menossa kansainväliseen Liwre-kirjailijakokoukseen Lahteen. Sinne tulee kollegoita erityisesti Itämeren alueelta – osallistun siellä keskusteluihin. Siellä on myös yleisölle avoimia, maksuttomia ja tulkattuja keskusteluja, joita voi tulla kuuntelemaan. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

---

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.