12.05.2016

Eläköön monipuolinen kovan tason ensemble!

Jyväskylän kaupunginteatterissa on harvinaislaatuinen ensemble. Nimenomaan ensemble, ei mikä tahansa näyttelijäkunta. Jyväskylän näyttelijäkunnalta käy vaivatta hyppy vaikka kuinka suuriin roolisaappaisiin. Siellä on erilaisia näyttelijälaatuja, eri-ikäisiä näyttelijöitä. Siellä ensemble hehkuu yhdessä tekemisen iloa. Siellä ei näy henkisesti tai fyysisesti rasvoittuneita näyttelijöitä. Näyttelijä on voinut pitää instrumenttinsa kunnossa. Näyttelijä on saanut tehdä hyviä rooleja.

Tekisi mieli kutsua tätä Jyväskylän ihmeeksi. Tällainen näyttelijäihme ei pidä melua itsestään, se ei ole sattumasta syntynyt päiväperho tai jokin yksittäinen ilmiö.

Miksi nyt tällaista pohdin? Kävin katsomassa Elämänmenon (Heini Junkkaalan dramatisointi, Kaisa Korhosen ohjaus). Katsoin kaksi kertaa ihailun vallassa, miten Jyväskylän ensemble ruumiillistaa tämän jälleenrakentuvan yhteisön, miten eletään, niin kuin parhaaksi kyetään ruumis ja sielu riekaleina, mutta toisista huolta pitäen ja selviytyen. Ei Elämänmenoa voisi tehdä, ellei ole näyttelijäkunnassa Eilaa, Alpoa tai Marjaa. No, Jyväskylässä on Anneli Karppinen, Hannu Lintukoski ja Anne-Mari Alaspää ja kaikki muut.

Näyttelijäfreelancereiden todellisuus näkyviin

Teatteri elää viime kädessä näyttelijöiden varassa. Jyväskylän kaltaiset ensemblet näyttävät käyvän yhä harvinaisemmiksi. VOS-teattereissa vakikiinnityksiä tai määräaikaisia kiinnityksiä on yhä vähemmän, ja vierailusopimuksetkin ovat vähentyneet (vuoden 2015 lukuja vielä odotellaan). Freelance-näyttelijöitä on jo yli 65 % koko näyttelijäkunnasta, ja määrä näyttää kasvavan. Se tarkoittaa noin 900:a näyttelijää.

Suomen Näyttelijäliiton, Teatterikeskuksen ja TINFOn freelancer-kyselyyn vastasi 333 näyttelijää. Edustava otos. Kiitos näyttelijöille. Kysely on koettu tärkeäksi. Vihdoin on kättä pitempää ja kanttia kertoa freelancerin todellisuudesta, myös freelancereiden moninaisista itsemäärittelyistä ja työn etiikasta. Palaan tähän ensi viikolla. Nyt vain alkuhavaintoja. Ensiksi Ämyrin juttu ja sitten lopullinen raportti.

Freelancerit ovat korkeasti koulutettua väkeä. Freelancerit ovat sirpalekeikkailijoita, he työllistyvät eniten teattereissa ja televisio-, elokuva- ja mediatuotannoissa tai he tekevät monia muita juttuja (esim. käsikirjoittajina), joissa omaa taiteellista osaamista hyödynnetään. Silloin kun työtä on! Samanaikaisesti freelancerit elävät ansiosidonnaisella tai sovitellulla työttömyyspäivärahalla tai Kelan muilla tuilla. ”Olen epävarma tulevaisuudestani. En tiedä selviydynkö tulevaisuudestani. Teen paljon palkatonta työtä. Raavin ovia ja markkinoin itseäni saadakseni työtä, mutta mikään ei tärppää.”

Freelancerit eivät ole yhtenäinen joukko, pikemminkin polarisoitunut. Vastanneista runsaan kolmanneksen vuosiansiot olivat alle 23 000 euroa. Alle 14 500 euroa ansaitsevia vastaajista oli 13 %. Yli 43 000 ansaitsevia oli 22 %. Ensikatsomalta näyttää siltä, että naisfreelancerin tulot jäävät alhaisemmiksi kuin miesten. Valtaosan freelancereista vuosiansiot jäävät huomattavasti jälkeen vakinaisessa työsuhteessa olevan näyttelijän ansiotasosta.  

Freelancerit heittävät ison haasteen edunvalvonnalle ja täydennyskoulutukselle.

Tarvitsisimme myös vertailuaineistoa. VOS-teattereiden palkkatilastot kertovat, mitä kiinnitetyt näyttelijät keskimäärin ansaitsevat. Muuta emme sitten tiedäkään.

Tuntematonta Kajaanissa

En päässyt näkemään kajaanilaisten Tuntematonta sotilasta, mutta luin Juha Luukkosen dramaturgian, jonka lähtökohtana on Linnan sensuroimaton Sotilasromaani. Ei mennä itsensä uhraamisen sankarieetoksella, ei kansakunnan eheytymistarinalla, ei jännittävällä actionilla. Dramaturgia rakentaa poikkeustilassa elävien ja toimivien sotilaiden (=ihmisten) sisäisen itsetutkiskelun ja vähittäisen muuttumisen esiin monologeilla. Henkilöt ikään kuin astuvat itsensä ulkopuolelle, kuvaavat kolmannessa persoonassa omia tuntemuksiaan. Linnan kertojanääni tulee esiin myös kuorojen puheosuuksissa. Tätä kautta fokus kohdistuu siihen, mistä sotilaasta tuntuu, mitä tarkoittaa pelko, epäilys, millaisten ristiriitojen kanssa miehet kamppailevat. Dramaturgia näyttää vetäytymisvaiheen turhan tapattamisen, ne turhat kuolemat, sodan julman toiston – aina ja kaikkialla. Tuntematon tulee tähän päivään myös Luukkosen tekstiin rakentaman musiikkidramaturgian kautta.

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan useita kertoja. Luukkosen dramaturgia rikkoi minun automaatistuneen lukemiseni, samoin teki Radioteatterin Tuntematon sotilas - Vuoropuhelu Linnan romaanin kanssa muutama vuosi sitten.

Elämänmeno Jyväskylässä ja aaveet

Elämänmeno jatkaa siitä, mihin Tuntematon sotilas päättyy. Pitkä letka sotilaita, evakkoja. Naiset vastassa. Junkkaalan dramatisoinnissa ja Korhosen ohjauksessa aika on vahvasti läsnä. Niemisten perheestä aukeaa laajakuva Kallion lapsia täynnä oleville pihoille, koulujen ideologiseen kasvatukseen, Korean kriisiin. Ihmiset piirtyvät ajan kipeyttä vastaan. Juodaan, naidaan, piiskaa annetaan, jotta lapsesta kasvaa kunnon kansalainen. Ja kaikki on yhteistä, myös vastuu toisista. Ja kaikesta voi selvitä. Toukasta tullaan perhosiksi. Oma identiteetti on mahdollista löytää.

Tämä historian jatkumo sai miettimään, missä ovat 60-luvun keskiluokan kuvaukset. Sen keskiluokan, joka ahdistuneena käyttäytyi ja jolle tärkeintä oli, mitä muut meistä ajattelevat. Miksen muista nyt yhtään. Aaaa! Saara Turusen Tavallisuuden aave.

Taiteilijoiden ja kulttuuriammattilaisten liikkuvuus – missä ollaan, mihin menossa

Euroopan komission kokouksessa ”Stock-taking meeting: Mobility of artists and cultural professionals” arvioitiin viidenkymmenen ihmisen voimalla, missä politiikkatasolla ja ruohonjuuritasolla liikkuvuus liikkuu.  Tekniset kysymykset verotuksesta ja sosiaaliturvasta olivat agendalla, mutta myös parhaat käytännöt, samoin tiedon saatavuus.

Olin siellä TINFOn self-made infopointin edustajana, ruohonjuuresta. Sanon näin, koska Practics-pilottiprojektin Suomea koskevat esitykset ovat kaikuneet kuuroille korville. Eivätpä myöskään kansainvälisen liikkuvuuden tavoiteohjelmamme ehdotukset ole saavuttaneet liiemmin vastakaikua.

Mitä tarvitaan tulevaisuudessa? Liikkuvuuden valtavirtaistamista, lobbausta ja puolesta puhumista. Komissio voisi toimia kovempana puskurina ja paineistajana suhteessa kansallisiin ministeriöihin. Kaunopuheiden ja raporttien sijaan tekoja.  

Liikkuvuuspolitiikka on taiteilijapolitiikkaa. Kansallisella tasolla sitä edistävät parhaiten liikkuvuuden sisäisen logiikan ja eri taiteenalojen erityislaadun huomioonottavat rahoitusjärjestelmät, koordinointi. Miten saattaa ruohonjuuritason toimijat (taiteilijat, festivaalit, asiantuntijaorganisaatiot, eri vastuuministeriöt ja virastot) keskinäiseen yhteistyöhön ja neuvonpitoon. Pallon täytyy olla opetus- ja kulttuuriministeriössä ja Taikessa. Mitä kaikkea taiteilijapolitiikka ja liikkuvuuspolitiikka 2.0 voi tarkoittaa ja mitä sen pitää pitää sisällään nykyisenkaltaisessa maailmassa?

Puhuin takaiskuista, joita liikkuvuuspolitiikka on kokenut. Se uhkaa jäädä uusliberalistisen kilpailukykylogiikan, neonationalismin, kansallisen heimoutumisen, umpimielisyyden ja xenofobian jalkoihin. Kulttuurista monimuotoisuutta rikastuttavan liikkuvuuden DNA:ta voidaan helposti myös tuhota. Ja kyllä vähän hukassa on ymmärrys taiteilijan asemastakin.

EU:n ovissa

En tunne oloani kotoisaksi näissä EU-kokoushuoneissa. En löydä ovista sisään. En osaa lukea nuolimerkkejä oikein. Vedän turhaan ainakin viittä ovea, jotta pääsen sisään. En tiedä, miten turvajärjestelyistä päästään sisään. Onneksi joku neuvoo. Löydän vessan, avaan oven, astun sisään, avaan toisen oven, ja löydänkin itseni jo vessan ulkopuolelta. No, palaan takaisin. Eestaas.

Dada-Riihimäki

Haa! Dada 99 Riihimäki – residenssijulkaisu odottaa lukijaansa. Pian ehdin tarttua.

twitter.com/tinfotweets