Oma sosiaalinen eristäytymiseni on johtanut minut kiinnittämään huomiota uusiin asioihin.

14.05.2020

Umpihangesta-blogisarja:

Elävän teatterin kaipuu

Koronteeni aiheuttaa isoja mullistuksia kaikilla elämän alueilla. Oma sosiaalinen eristäytymiseni on johtanut minut kiinnittämään huomiota uusiin asioihin tai tuntemuksiin tai ainakin katsomaan joitain tuttuja malleja hieman uudesta näkökulmasta. Millainen kirjallisuus tuntuu juuri nyt koskettavimmalta ja miksi, minkä takia parodia eli pureva iva osuu vielä heikommin maaliinsa tai miksi jaksan edelleenkin nähdä kaikessa kaaoksessa ja muutoksessa uuden alun vihertävän siemenen?

Näiden mietteiden keskellä tutkailen poikkeusoloja omasta pienestä henkilökohtaisesta kurkistusreiästäni ja käsiini osuneiden kirjoitusten valossa. Teatteriesitysten suurkuluttajana minulle on aiheuttanut suurimmat vieroitusoireet live-esitysten puute. Viime päivinä on silmiini sattunut – ehkä jopa oireilustani johtuen – uusia termejä, mahdollisia selityksiä nykytilalleni. Mitä minä oikeasti kaipaan?

Myötäeläminen eli empatia pohjautuu kykyyn eläytyä toisen kokemuksiin ja ymmärtää enemmän toisen tunteista. Teatteriesitysten yhteydessä kuulee usein puhuttavan, että ”roolihenkilöön oli helppo samastua”. Tanssin kentällä on käytetty termiä kinesteettinen empatia. Toisen ihmisen liikekieleen ja -kokemukseen asettuminen voi olla avain myös toisen ihmisen parempaan ymmärtämiseen. Kykenemmekö siis kinesteettisen myötäelämisen ja siitä syntyvän ajattelun avulla paremmin ankkuroitumaan kanssaeläjiemme kokemusmaailmoihin ja hyväksymään ennakkoluulottomammin myös kulttuurisia, biologisia, fyysisiä… kaikkia eroja?

Aalto-yliopisto ja Turun Pet-keskus ovat tutkineet, miten sosiaalinen fyysinen kosketus vaikuttaa aivotoimintoihin. Kymmenen pariskuntaa magneettikuvattiin lähes halausta muistuttavassa asennossa heidän kosketellessa toistensa huulia tutkijoiden ohjeiden mukaan. Tulokset kertoivat aivojen ”tahdistuneen” eli toisen ihmisen liikkeiden ja tunteiden huomioiminen ja ”mielensisäinen kopioiminen” saattavat olla sosiaalisen kanssakäymisen perusmekanismeja. Tahdistuminen on myötäelämistä.

Kykenemmekö myötäelämisen avulla hyväksymään ennakkoluulottomammin myös kulttuurisia, biologisia, fyysisiä… kaikkia eroja?

Elävän esityksen katsominen, esiintyjien liikkeiden ja eleiden näkeminen aktivoivat aivoissamme samoja soluja kuin itse tehty toiminta. Ihmiseen on rakentunut myötätuntoa, myötäilevää tunnistamista ja toisen ymmärtämistä tukeva ihmeellinen peilisolujärjestelmä.
 

Tulevaisuutta kuvittelemaan
 

Teatteriin tai muuhun elävään live-esitykseen liittyy kuvittelu ja mielikuvittelu. Aila Viholaisen, Jaana Kourin ja Tiina Mahlamäen toimittamassa uunituoreessa Kuvittelu ja uskonto -kirjassa pohditaan muun muassa, miten yhteisöt kuvittelevat? Aloin miettiä, kuulunko johonkin nimeämättömään porukkaan, joka kaipaa teatterin tarjoamaa yhteisöllistä kokemusta? Miten tänä päivänä näyttäytyy jo antiikin teatterin aikana havaittu aristoteelisen katharsiksen aiheuttava puhdistumis- ja uudistumiskokemus?

Luonnonkatastrofit, ilmastonmuutos, lajien massasukupuutto ja pandemiat ovat myös uuden ajattelun katapultteja.

Julmetun isojen kysymysten äärellä käperryn jälleen itseeni. Muistelen yhtä mieleen painunutta yhteiseen läsnäoloon ja kosketuksiin pohjaavaa teatteriesitystä: Ylioppilasteatterin Elvytystä vuodelta 1990. Esa Kirkkopellon ja Atro Kahiluodon suunnittelemassa esityksessä yleisö ikään kuin vietiin tilaan, johon sen ei pitänyt tulla. Varsinainen esitys oli (muka) sairaustapauksen tai tapaturman takia peruttu, mutta koska kaikki olivat paikalla, niin meillä oli mahdollisuus osallistua yhdessä uuteen kokeiluun. Kirkkopelto on jatkanut toisiin tiloihin asettumisen tutkimista myös koolle kutsumansa Toisissa tiloissa -kollektiivin kanssa.

Tältä kirjoitusistumalta otan digihikiloikan ja alan kuukkeloida (engl. to google) miten voisimme vielä enemmän yhdessä mielikuvitella vaikka vaihtoehtoisia poliittisia tulevaisuuksia ja yhdessä olemisen muotoja, jotka eivät sulje toisia ulos. Teatterin keinoin tai ilman. Luonnonkatastrofit, ilmastonmuutos, lajien massasukupuutto ja pandemiat ovat – halusimme sitä tai emme – myös uuden ajattelun katapultteja. Amerikkalainen tulevaisuustutkija Marina Gorbis on todennut, että tulevaisuus on siinä mielessä turvallinen paikka, että voimme kuvitella sen sellaiseksi kuin haluamme. Toisiin tiloihin ja toisten oloihin asettuminen ovat myötätunnon akteja. Sinne.

 

Jukka Hyde Hytti

Kirjoittaja on teatterituottaja vuodesta 1992 ja Teatterin tiedotuskeskuksen (TINFO) kansainvälisten asioiden päällikkö. Hän hoitaa elävän teatterin puuttumisen vieroitusoireitaan osallistumalla Someteatteri #Koronankohottamat -tuotantotyöpajoihin. Umpihangesta-sarja on kuin kirjoittajansa, avarakatseinen ja maailmasta utelias.

 


Muita TINFO-blogissa ilmestyneitä kirjoituksia