14.09.2017

Elinvoimaa alueille!

Aluepolitiikka puhuttaa. Yhden keskustelukimmokkeen antoi Hesarissa Juha Akkanen (30.8.), jonka mielestä alueellinen elvytys yhtä turhaa kuin veden kaivoon kantaminen. Alueen Helsinki-Tampere-Turku sisällä asuu yhä suurempi osa väestä. Kaupungistuminen etenee, eikä vain niin, että maaseudulta tullaan kaupunkiin vaan myös niin, että isot kaupungit syövät pieniä kaupunkeja.

Kaupunkikunnissa on myös niitä, jotka kutistuvat ja väestö on yhä ikääntyneempää eikä tilannetta helppaa yhtään se, että julkiset kulkuyhteydet heikentyvät. Kulttuuriantropologi Matti Sarmela puhuu postlokaalista valtiokulttuurista, jossa vallitsee kehitysuskonto tai kehityskultti. Paluuta paikallisuuteen ei ole. Kulttuurin finalisaatiossa kansallisvaltiot sulautuvat mannervaltioiksi.

Ei tilanteen tällainen tarvitse olla. Olemmeko me juuri näitä Sarmelan kuvaamia kehitysuskonnon sokeita seuraajia. Masentavan fatalismin suossa osui silmiini Tampereen yliopiston hyvä uutinen. Ruotsalainen vakuutusyhtiö on myöntänyt yli miljoona euroa aluekehityksen tutkimukseen. Ruotsalais-suomalais-norjalainen tutkimusryhmä tulee analysoimaan, mitkä tekijät pitkällä aikavälillä vaikuttavat pohjoismaisten alueiden kehitykseen. Miksi siis jotkut alueet kehittyvät paremmin kuin toiset? Miten ottaa entistä paremmin huomioon alueiden erilaiset tarpeet? Tällaisiin kysymyksiin saadaan vastauksia. Professori Markku Sotarauta kertoo, että hankkeessa pohditaan myös rakenteiden ja toimijuuden välistä suhdetta. Mielenkiintoista! Tästä kaikesta saattaa olla apua myös kulttuurin alueelliselle kehittämiselle.

Minua aluepolitiikka askarruttaa eikä jätä rauhaan. Etelän variksena lähden jälleen pian pohjoiseen, katsomaan teatteria Rovaniemellä ja Kajaanissa. Tällä keikalla jää valitettavasti Kemi väliin. Tästä enemmän myöhemmin. Niin, ja Kaakkois-Suomikin odottaa. Tunnen pakottavaa tarvetta. Omatunto kolkuttaa.

KATSOS! suomalaista nukketeatteria Ranskassa

Marja Nykänen on yksi meidän kansainvälisistä nukketeatteritaiteilijoistamme. Nykänen hakeutui opiskelemaan Ranskaan, yhteen nukketeatterikoulutuksen kovista ytimistä, opiskeli vietnamilaista vesinukketeatteria, perusti Ranskaan oman ryhmänsä Théâtre d'Illusian ja järjestää nyt KATSOS!-festivaalin 16.-23.9.2017 Maailman nukketeatterifestivaalin kainalossa. Festivaalilla nähdään kahdeksan suomalaista nukke-esitystä, Tehdasteatterilta, Ofelia ja Pikkukulkurilta, Laura Sillanpäältä, Liikutukselta, Le Royal Joutavalta, Kalteva co:lta ja Livsmedeliltä sekä Nykäsen ryhmältä, Théâtre d´Illusialta.
 

Marja Nykäsen taiteilija-tuottaja-kuraattoriutta voi vain ihailla. Teatteri liikkuu parhaiten juuri hänen kaltaistensa taiteilijoiden varassa. Teatterin kansainvälisen liikkuvuuden ekosysteemi on pitkälti juuri tämänkaltainen. Tarvitaan Nykäsen kaltaisia kansainvälisesti taiteellisesti katu-uskottavia tuottaja-kuraattoreita.

Sen tiedän, että helppoa ei ole. Minimaalinen tuki ja näkyvyys Suomessa. Haloo! Minusta merkittävää, että suomalainen nukketeatteri näkyy näin laajasti festivaalilla. Onnittelut ja kestävyyttä!
 

Ikuisesti eläköön ylevä lajimme! Eläköön lajimme! Eläköön lähikosketus!

Viimeiseen viikkoon on osunut katsomiskokemuksia, joista ei voi olla kuin nöyrän kiitollinen ja onnellinen. Ajattelen nyt Vanhoja mestareita, ajattelen Amor Fatia, ajattelen Kikka Fan Clubia.

On suuresti etuoikeutettua istua parin kolmen metrin päässä kolmesta mestarinäyttelijästä Hannu-Pekka Björkmanista, Markku Maalismaasta ja Hannu Kiviojasta Vanhoissa mestareissa. Katsoa ja kuunnella – aistia  kokonaisvaltaisesti – miten näyttelijä soittaa instrumenttiaan absoluuttisella suvereniteetillä, metronomintarkasti, artikuloi Bernhardin vimmaista pakkomielteistä katkeamatonta ajatuksenvirtaa niin, että ajatus ei harhaudu vaan piirtyy esiin kylmänä, kirkkaana kuin vesi. Tässä minimalistisessa kaikesta turhasta poiskuoritussa ilmaisussa näyttelijällä on käytössään oma puhuva päänsä, sanat, suhde toiseen puhuvaan päähän ja omat pakkomielteis-neuroottiset pikkuliikkeensä ja jälleen suhteessa toiseen. Ja miten nämä näyttelijät instrumenttiaan soittavatkaan. Bachia kolmelle näyttelijälle!

Työryhmälähtöinen Amor Fati Kiasma-teatterissa on pieni helmi. Samoin se antaa katsojalle mahdollisuuden tulla esiintyjiä lähelle Kiasmassa yksinkertaisen näyttämökorokkeen äärelle todistamaan kohtalon kovin koettelemaa Bradia ja hänen kamppailuaan parin sadan savikilon kanssa. Tämä on myönteisessä mielessä ankara esitys. Se ei siedä yhtään turhaa esittävää (turhaa, itseään esille tuovaa) elettä, ei sentimentaalisuutta, ei itsetyytyväistä keekoilua. Siitä voisi tulla myötähäpeää synnyttävä kokemus, jossa esitys ja esittäminen näyttäytyvät kaikessa teennäisyydessään. Mutta ei ei! Kaikkea muuta! Tässä mennään melkoisille leveleille ja syvänauramiseen! Samuli Niittymäen kaltaista metafyysistä groteskia ja näyttelijäntyön materiaalisuutta näkee aika harvoin. Hitto, saviterapiaa peliin. Kaikki litkuttamaan suuren möhkäleen kanssa.

Kikka Fan Club Teatteri Jurkassa on pirullisen älykäs teksti ja esitys. Se tulee paljastaneeksi järkyttävän määrän sukupuolittuneita, kontrolloivia valtarakenteita, misogyniaa, monimuotoisiin/poikkeaviin naisrepresentaatioihin kohdistuvaa ylen- ja ohikatsetta.  Se naurattaa, se itkettää ja liikuttaa – ja vihastuttaa! Tämä kunnianosoitus Kikalle nojaa esiintyjään, muuta ei voi olla. Marilynimaisella Pia Anderssonilla on käsittämätön määrä sellaista vilpittömyyttä, avoimuutta, haavoittuvuutta yhdistyneenä seksuaalisuuteen, joka tekee Kikka Fan Clubista juuri sen kunnianosoituksen ja antaa arvonpalautuksen.
 

Itsenäisyyden juhlavuoden ylitse

Teatterissa Avoimissa katsotaan jo ohitse itsenäisyyden juhlavuoden ja mennään mikrotasolle suomalaiseen luokka- ja naishistoriaan ja sisällissotaan. Erottaja 1917-1918 tekee sen hienosti ja ihmisenkokoisesti näkökulmahenkilönään nuori tyttö, maalta Helsinkiin herrasväelle palvelijaksi tuleva Ida Redsven. Esitys vilauttaa unelmaa ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kahden ajan ristivalotuksessa se näyttää prosessin, jossa unelmat murskataan ja murskautuvat.

Nuori Redsven tuomitaan kuolemaan. ”Mitä minusta olisi voinut tulla?” Tämä Redsvenin kysymys ja katse suuntautuu meihin. Ei patetiaa, ei vihaa. Maija Andersson Idana ja muut näyttelijät sen tekevät. Ovat läsnä tavoittelemassa parempaa kukin omasta asemastaan käsin, tuovat ristiääniä, musisoivat (hieno Suvi Isotalon musiikki). Ehkä järisyttävimpänä koin se, miten nainen oli kaksinkertaisesti toisen luokan kansalainen, myös luokkansa sisällä se alempi. Tämän esitys näyttää ja kasvattaa ymmärrystäni.  

Muistutus ihmisoikeuksista

Ihmisoikeuksien julistuksen voisi kai meilläkin lukea ja esittää. Ehkä samaa tarvittaisiin myös perustuslaista.