16.05.2019

Hanna blogikuva

Epäkohtien kitkemiseen tarvitaan koko kenttä!

Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskyselymme Valta, vastuu ja vinoutumat tulokset ilmestyivät, mutta työ ei jää tähän! TINFOn seuraavassa hallituksen kokouksessa mietitään yhteistyössä sitä, mitä asiantilojen korjaamiseksi tullaan tekemään: kuka tekee ja mitä.

Asiahan ei tietenkään ole TINFOn päätettävissä eikä TINFOn korjattavissa. Koko esittävien taiteiden kentän yhteisvastuusta on kyse, ja tuo vastuu kattaa myös taide- ja kulttuuripolitiikan päätöksentekijät ja rahoittajatahot. Epäkohtien kitkemiseen tarvitaan koko kenttä! Yhdeltä osin tasa-arvoa tullaan pohtimaan Tampereen Teatterikesän perjantaisseminaarissa (Stefi ja muut kumppanit).

Mutta mitä TINFO siis voi tehdä ja mitä TINFO tulee tekemään? Olemme jo ryhtyneet analysoimaan avokenttiin saamiemme vastausten aineistoa. Tämä Webrobol-kyselyhän tuotti suuren määrän vastaajien – kokemusasiantuntijoiden – omia pohdintoja, kokemuksia ja näkemyksiä. Tämän aineiston avulla pääsemme syvemmälle ongelmiin ja ennen kaikkea niiden syihin. Katsomme vielä tarkemmin, ketkä ovat erityisen alttiita joutumaan vallankäytön vääristymien kohteeksi. Tärkeätä on yrittää saada selville, millaiset taustatekijät ovat henkisen väkivallan, syrjinnän ja seksuaalisen häirinnän taustalla – ja ylipäätään kaikenlaisen epätasa-arvon taustalla.

Mikä merkitys on sillä, että vaikutusmahdollisuudet ovat vähissä tai että esimiestyö on puutteellista, mikä puolestaan liittyy itse organisaatioon, mikä sosiaaliseen kanssakäymiseen? Ei tarvitse olla mikään Einstein ymmärtääkseen, miten esimerkiksi työntekijöiden vähentämisestä johtuva työtahdin koveneminen, kiireen ja stressin lisääntyminen, ihmisten lisääntynyt turvattomuuden tunne, tunne omien vaikutusmahdollisuuksien kaventumisesta, tuuliajolla olemisesta, puutteellinen kommunikointi työyhteisössä, työtilanteissa jne. jne. vaikuttavat ja altistavat kiusaamiselle ja vääränlaiselle kohtelulle. Vastaavia tekijöitä on noussut esiin työpaikkojen henkistä väkivaltaa koskevissa tutkimuksissa.
 

Teatterimaan tapa ja kaventuneet toimintatilat

Mutta sitten tulee vaikeampi kysymys pohdittavaksi. ”Tämä nyt vaan menee näin, ei näitä rakenteita voi muuttaa”, ja muut työkulttuurin erityisyyttä koskevat kommentit eri muodoissaan nousivat vastauksissa esiin. Eräänlainen kirjoittamaton ”teatterimaan tapa” on sellainen, että väärinkäytöksiä siedetään ja katsotaan läpi sormien, niistä vaietaan, jopa hiljaisesti ehkä puolustellaan ja hyväksytään.

Argumentit liittyvät rakenteisiin ja institutionalisoituneisiin käyttäytymistapoihin. Mutta tilanne on radikaalisti muuttunut, siitä tässäkin kyselyssä on kyse. Se, mikä saattoi olla hyväksyttävissä aiemmin, ei enää mene lävitse. Tämä on se #metoon aikaansaama radikaali muutos!

Maan tapa tarkoittaa siis yleisesti hyväksyttyä menettelytapaa, joka lain tai moraalin kannalta on arveluttava. Taidetyössäkin toimintatila on kaventunut. Teatterimaan tapa on muuttumassa.
 

Kieli – paratiisin haasteet

Klockriken julkaisemalla teatterin monikielisyyttä koskevalla pamfletilla Språket som lustgård Tankar och erfarenheter kring teater & flerspråkighet on osuva nimi. Nimi viittaa Harry Martinsonin runoon. Hyviä, ymmärrystä lisääviä puheenvuoroja tässä pienessä kirjassa!

Klockriketeatern jos jokin on oiva pohtimaan monikielisyyden kysymyksiä. Teatteri on jo monia vuosia teoksissaan elänyt monikielisiä todellisuuksia. Helppoa se ei ollut, siitäkin pamfletissa kerrotaan. Nyt ei harjoiteta sunnuntaipuleerausta tai pyhäkoulupuheita monikielisen esityksen automaattisesta autuaaksitekevyydestä. Kuten Jesper Karlsson kirjoittaa, monikielinen esitys ei ole itsetarkoitus eikä kyse voi olla vain laajempien yleisöjen tavoittamisesta. Monikielisyyden tulee syntyä itse teoksen olosuhteista. Kyse on monimuotoisista poliittista ja taiteellisista valinnoista, miten ylipäätään tehdä ymmärrettäväksi esityksiä. Kieli on taiteellinen haaste. Se on yksi osa esityksen materiaalisuutta, monikieliset esitykset voivat parhaimmillaan huojuttaa ja häiritä kieleen liittyvää automaattiohjausta ja itsestäänselvyyksiä.

Klockriken teos on hyvää ennakointia. Yhä useampi teatteri joutuu tai sillä on mahdollisuus pohtia sitä, mitä se kielellä tekee ja millä kielillä. Klockrikella on kokemusta ja kanttia pohtia monikielisyyttä. Pamfletista välittyvät myös kulttuuristen ja kielellisten väärinymmärrysten haasteet. Tekstityskäännösten kielellisessä laadussa on rutkasti parantamisen varaa ja koko tekstittäminen on saatava ammattimaisemmalle tasolle. 
 

”Kenet kutsut ihosi alle?” Kääntämisestä

Monikielisyyden haasteet liittyvät myös näytelmien kääntämiseen. Sitäkin Klockriken pamfletti pohtii. Aihe on akuutti myös meille TINFOssa. Jaammehan näytelmäkäännös- ja tekstitysapurahoja. Olemme jälleen lokakuussa järjestämässä näytelmäkäännöstyöpajaa kääntäjille. Työpajan suunnittelukokouksessa kävimme innoittavaa keskustelua työpajan vetäjän, kääntäjä-dramaturgin ja kääntämisenopettajakonkarin Jukka-Pekka Pajusen kanssa.

Kotimaiset näytelmämme ollakseen saavutettavia Suomen ulkopuolella ovat riippuvaisia käännöksistä. Ajattelen käännettävän teoksen ja kääntäjän keskinäistä vuorovaikutusta tekstuaalisena myötätuntoisuutena – myös kummankin tontin kunnioituksena, luottamuksena, sekin on myötätuntoisuutta. Kirjailijankaan ei tulisi kuvitella hallitsevansa kaikkea, esimerkiksi kieltä, jolle teos käännetään.
 

En malta olla lainaamatta Laura Ruohosta samaisesta pamfletista:

“Tulla käännetyksi on kirjailijalle hyvin intiimi tapahtuma. Vähän kuin kutsuisi jonkun kotiinsa asumaan. Toinen ihminen uppoutuu hetkeksi ajatuksiisi, rytmeihisi, kohdistaa koko ymmärryksensä, ammattitaitonsa ja intuitionsa ottaakseen selville salaisimmat ajatuksesi ja tulkitakseen ne maailmalle. Tuntuu erikoiselta, että joku menettää yöunensa pohtiessaan miksi päätit sanoa ”ja” etkä ”tai myös”. moisen huomion kohteena oleminen voi olla kirjailijalle hyvin kiehtovaa.

   Aina ei kuitenkaan käy näin.

   Joskus kirjailijan teokseen tarttuu törkimys, joka tarpoo kuraisin saappain keskelle tupaa, hurraa omille vitseilleen ja viis veisaa nurkassa uikuttavasta kirjailijasta. Kun tämä lopulta seisoo tyrmistyneenä savuavan teoksensa raunioilla, tyyppi selittää loukkaantuneena, että hän oikeastaan haluaisi kääntää matkaesitteitä, mutta lähetettiin ensin harjoittelemaan taloudellisesti vähemmän riskaabelilla materiaalilla.

  Jo joskus teos ei vain syty hehkuun uudelle kielellä, vaikka kaikilla olisi mitä parhaat aikomukset -vieras jää vieraaksi.”


Lainsuojattomille ja Tulevaisuusbrunssille

Lainsuojattomat-festivaali on täydessä käynnissä. Keskuskartano palaa Porissa, mutta toivottavasti se ei laita kenenkään yöpymissuunnitelmia uusiksi! Olemme olleet yhdessä festivaalin ja Teatterikeskuksen kanssa järjestämässä lauantaista Tulevaisuusbrunssia. Olisi ollut hienoa tulla, mutta nyt ei onnistu. Elämä kulkee edellä. 
 

Valtateoksia vallan ytimessä

Hilkka-Liisa Iivanaisen aloitteesta saimme vieraaksi washingtonilaisen Arena Stagen taiteellisen johtajan alaskalaissyntyisen Molly Smithin. Smith on tilannut näytelmäkirjailijoita teatteriinsa kokonaisen Yhdysvaltojen historiaan liittyvän valtaa käsittelevien teosten sarjan. Smith uskoo, että tieto demokratiasta lisääntyy, kun ymmärretään, millaisia ovat amerikkalaiset tarinat politiikasta ja vallasta. Smithin hankkeessa on historiaa lähestytty vuosikymmenittäin. 1950-lukua kukaan kirjailijoista ole toistaiseksi ole halunnut. McCarthyismiko pelottaa?  

Keskustelut täällä TINFOssa kääntyivät alkuperäiskansoihin, Pohjois-Amerikan intiaaneihin, saamelaisiin ja alkuperäiskansojen oikeuksiin. Samalla keskustelut kääntyivät siirtolaisuuteen. Hyviä keskusteluja, yhteistä kokemuspintaa.
 

Hirvimetsällä Lappeenrannassa

Tekisi mieli kirjoittaa hyvä saalis! Mutta teoksen äärellä sana saalis tuntuu vastenmieliseltä. Elli Salon Hirvimetsä sai ensiesityksensä Teatterikorkeakoulussa viitisen vuotta sitten. Hirvimetsä on tehty myös kuunnelmaksi, joka voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon.

Nyt tähän ekologiseen kansannäytelmään tai erätarinaan tarttui Lappeenrannan kaupunginteatteri. Riko Saatsi on ohjannut ja dramatisoinut tekstin. Hirvimetsä on monikerroksinen ja salaviisas teksti. Isä ja poika mettällä, metällä tai mehtällä, luontosuhde ja arvot törmäyskurssilla. Hirvi toimijana ja subjektina.

Tämä on onnenkantamoinen. Esitys onnistuu säilyttämään ja esitys-käsitteellistämään teokseen sisältyvän isomman mittakaavan tuhoamatta tunnistettavaa sukupolvien välistä ristiriitaa, kamppailua maskuliinisuuksista ja teoksen teatterileikkisää modernin kansankomediallista luonnetta. Tämä on audiovisuaalisesti rikas ja hienosti ajateltu teos. Mika Haarasen skenografia (hieno paperirullametsä kierrätysmateriaalista) ja videot ja Ilkka Tolosen äänisuunnittelu sekä Sirpa Tervo ja Riikka Pulkkisen tarpeisto tarjoavat monta oivallusta.
 

Tekijät esiin

Kiitokset Hirvimetsän käsiohjelmalle, jossa tekijät kirjoittavat omasta luontosuhteestaan ja omasta metsästään.

Tarpeistonhoitaja ja kuiskaaja Riikka Pulkkinen: ”Me aloitettiin Hirvimetsän harjoitukset niin, että kaikki työryhmässä saivat tehdä itselleen oman hirvenpään. Otin pahvilaatikon käteeni ja aloin miettiä, mitä siitä saisi muotoiltua. Lopputulos näkyy esityksessä. Ja siitä tekemäni variaatiot. Tein myös pötsin ja suolenpätkät hirven mahaan. Se olikin mielenkiintoinen homma, vaati paljon taustatutkimusta hirven suolistosta. Kaikenlaista saa tässä työssä opiskella.

Tarpeistonvalmistaja Sirpa Tervo: ”Mie en saanut muuta ohjetta hirvenruhon tekoon kuin että toiminnallisesti realistinen ja – iso! Olen valvonut monta pitkää yötä aamutyön tuntia ja pohtinut kaikenmaailman hirven selkärankoja, laskenut mittasuhteita ja miettinyt miten ihmeessä mie sen teen. Eihän se mikään pehmolelu voi olla.

Ompelijat Päivi Saarimäki ja Anu Hovi: ”Me olemme ommelleet yhdessä esityksen esiripun, karvat vaan pölisi. --- Ollaanhan me täällä karvavaatteita ennenkin ommeltu. Rippu oli vain niin iso ja painava ja siksi vähän haastava.
 

Koivua ja tähteä uusiksi

Juho Liira tekee spektaakkelia, fyysis-visuaalis-auditiivista teatteria, ihan omannäköistään. Topeliuksen Koivuun ja tähteen uitetaan Pontikkatehdasta (Kirkkopelto) ja Kuningas Ubua (Jarry) sekä Eddaa. Tästä tulee kylmäävä vaellustarina ihmisyhteisöjen valtataisteluista toiseen. Ja mihin edes palata? Mikä se koti enää on? Tästä on topeliaaninen idylli kaukana.

Teatterikorkeakoulun hienossa, pian historiaan jäävässä isossa salissa on liki 20 ihmisen kollektiiviruumis äänessä ja liikkeessä ja tilaa, tilanteita ja ihmisruumista veistämästä Jussi Rusasen valot, niiden aistimellisuus, värien herkkyys, tilan syvyysulottuvuuden täysimääräinen hyväksikäyttö. On ylellistä, että Teatterikorkeakoulussa on mahdollisuus tehdä tällaista. No pianhan se loppuukin kun iso sali jaetaan kahtia! Sääli!

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät