Essi Kausalainen, mitä kuuluu?  

 

 

Opiskelin nuorena klassista musiikkia ja harrastin teatteria. Tiesin, että taidekouluun on päästävä, mutta minulle ei ollut selvää, mitä halusin opiskella. Olin 19-vuotiaana syvästi pettynyt teatterimaailmaan – se ei kysynyt kysymyksiä tavalla, joka kiinnosti minua. Se ei tuntunut oikealta tai riittävältä välineeltä käsitellä niitä asioita, joita minulla on tarve pohtia. En kuitenkaan halunnut myöskään opiskella kuvataidetta. 

 

Lopulta löysin koulutusohjelman Turun taideakatemiasta. Sen nimi oli epämääräinen ja englanninkielinen – Crossing Borders in Performance Art – mutta tuo epämääräisyys puhutteli minua, ja sen maailma veti mukaansa. Sieltä löytyi yhteisö ja kieli, jotka tuntuivat omilta. Suoritin kandidaatin tutkinnon ja jatkoin performanssitaiteen maisteriopintoihin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa, jossa opiskelin Annette Arlanderin johdolla. Opinnoista sain monipuoliset välineet ajatteluun – mutta paradoksaalisesti ne myös vahvistivat kuvataitelijaidentiteettiäni.  

 

Ymmärsin etten lähesty esitystä teatterin keinoin. Teatterin maailma sulki minut ulos – koin sen ongelmalliseksi. Halusin tehdä teoksia dialogissa erilaisten lähteiden – filosofisten ja tieteellisten artikkeleiden, kirjojen – kanssa. Valmistumiseni jälkeen olen työskennellyt sekä suomalaisella että kansainvälisellä performanssikentällä ja esiintynyt paljon.  

 

Mutta kuten teatterimaailmassa, myös performanssikentällä kohdatessani tiettyjä rajoja tai määritelmiä siitä, mikä on tai ei ole performanssia, olen vaihtanut näkökulmaa.  

Olen koko urani ajan tehnyt siirtymiä – minun on aina mentävä kohti tuntematonta. Kun tulee tunne, että “hallitsen tämän”, tiedän että lähestyn kielekettä. Silloin seuraa usein kriisi – ja taas on etsittävä uutta sisäänkäyntiä. Olen viime vuosina liikkunut yhä enemmän kohti esitystaiteen tai kokeellisen esityksen kenttää ja päätynyt ohjaamaan teoksia tässä kontekstissa. Koko ajan etsin aktiivisesti esityksen rajoja ja potentiaalia.  

 

Nykyisin sanoisin toimivani esitystaiteen ja kuvataiteen kontekstissa – näiden raja-alueella.  

 

Meillä on parhaillaan meneillään tulevan teokseni Margulis and Mud’in harjoitukset Kanneltalossa. Margulis and Mud on tutkijatrilogiani toinen osa. Trilogian jokaista osaa on inspiroinut tieteentekijä, joka on uudistanut oman kenttänsä ajattelua ja maailmankuvaa. Lynn Margulis on ollut itselleni erittäin inspiroiva hahmo. Hänen tutkimuksensa ytimessä on evoluutioteoria – hän on lanseerannut symbiogenesis käsitteen ja ajatteli evoluution kokonaan uusiksi. Hän ei nähnyt evoluutiota kilpailuna, vaan yhteistyön ja yhdessä tekemisenä.  

 

Näin ollen meidänkin monimuotoinen työryhmämme pohjoismaalaisista taiteilijoista on lähtenyt liikkeelle yhteistyöstä ja symbioosista. Nuorin esiintyjämme on kahdeksanvuotias ja vanhin 63. Haluamme luoda tilan, jossa jokainen voi osallistua luovaan prosessiin ja säveltää yhdessä, tasavertaisesti.  

Teoksen lähtökohtana on yhteistyö – symbioosi ja symbiogenesis biologisena ilmiönä – radikaalinen ajatus siitä, mitä tarkoittaa teoksen tekeminen yhdessä. Työryhmäämme kuuluu muun muassa tuubansoittaja, taidemaalari, rumpali, vokalisti ja näyttelijä. Joku saattaa kysyä, onko se edes esitys, vai installaatio, vai tapahtuma. Teatteri tarjoaa selkeän kontekstin, mutta olemme rajamaastossa, jossa musiikki, teksti ja tekstiilit limittyvät. Juuri tämä – mitä esitys voisi olla ja mitä se voisi tehdä – kiehtoo minua yhä. 

 

Pohjoismaalaisen työryhmän koollekutsujana taidepoliittinen pyrkimykseni on ollut luoda pitkäkestoinen, monipaikkainen prosessi, joka rakentaa kollegiaalista verkostoa Pohjoismaissa. Näin taiteilijoille voi löytyä myös uusia yleisöjä myös sille taiteelle, jota he tekevät tämän projektin ulkopuolella. Esimerkiksi esiintyjämme Lauri Antti Mattila (Lätsä) sai Tukholmasta tulleille muusikoille keikan sunnuntaiksi, kun esityksemme Kanneltalossa päättyvät.  

 

Pohjoismainen konteksti mahdollistaa sen, että vaikka jokaisella maalla on omat erityispiirteensä, kaikki voivat tuntea olonsa kotoisaksi – ja yhteistä kieltä voi oppia työn kautta. Pohjoismaisilla rahastoilta voi myös saada suurempaa rahoitusta, eikä tarvitse nojata vain kotimaiseen tukeen. Olemme pystyneet maksamaan taiteilijoille kohtuulliset palkkiot. Yleisöt ovat pieniä, mutta yhdistämällä kokeellisen musiikin nykytaiteeseen ja esitystaiteeseen, saavutamme Pohjoismaissa näiden kenttien marginaaliyleisöt.  

Kansainvälisyys on ollut itselleni keskeinen ja määrittävä tekijä. Turussa meillä oli kansainvälisiä huippuopettajia. Mutta performanssitaiteen kaltaisella marginaalikentällä oma yhteisö löytyy kansainvälisesti – Suomessa piirit ovat pienet. Kansainvälisyys on ollut välttämätöntä oman praktiikan kehittymiselle: se avaa keskustelun moneen suuntaan.  

 

Kerran minut esimerkiksi kutsuttiin Cap Verdelle sammuneeseen tulivuoren kraateriin esittämään teos, jonka olin aiemmin esittänyt helsinkiläisessä galleriassa. Maisema muuttui konkreettisesti – ja piti miettiä uudelleen, miksi teen tätä ja juuri näin.  

 

Yksi tärkeimmistä yhteistyökumppaneistani on chicagolainen Every House Has a Door -kollektiivi, jonka kanssa aloitin yhteistyön vuonna 2018. Teemme parhaillaan Carnival of the Animals -sarjaa, ja matkustan kolme kertaa vuodessa Chicagoon. Yhteistyö on avannut uusia mahdollisuuksia, syventänyt taiteellista dialogia ja auttanut ymmärtämään omaa työskentelyäni, arvojani ja kieltäni.  

 

Vaikka matkustaminen Yhdysvaltoihin on nyt hankalaa, vuoropuhelu jatkuminen ja herkkyyden säilyttäminen on tärkeää myllerryksen ja puserruksen keskellä. Kollektiivin vetäjät, Lin Hixson ja Matthew Goulish olivat olleet minulle suunnannäyttäjiä jo opiskeluajoista lähtien – he muistuttavat, että vaikeistakin ajoista selvitään. Elämässä on aina mahdollista löytää ratkaisuja. 

Minulle on aina ollut tärkeää oppiminen toisiltamme. Olen suunnattoman kiitollinen prosessimme anteliaisuudesta. Se, mitä esiintyjät tekevät näyttämöllä, on mielestäni arvokkainta ja tärkeintä, mitä ihminen voi tässä ajassa tehdä. Sitä ei sanoteta tarpeeksi. Vaikka emme ole Chicagossa – ihmiset työskentelevät täälläkin usein lähes mahdottomissa olosuhteissa. Ymmärrän, että usko voi loppua. Mutta tärkeintä on leikkiä yhdessä näyttämöllä – ja jakaa tämä leikki yleisön kanssa.  

 

Kanneltalossa on perjantaina luvassa elävä orgaaninen olento. Kuuntelin tänään ensimmäistä soundcheckiä ja katselin esiintyjiä näyttämöllä – tuntui kuin teoksella olisi oma elämä, täynnä toivoa. Yhdessä tekemisen, jakamisen, ja tukemisen ilmapiiri – jossa on myös jotain tuntematonta ja leikkisää. Ehkä vähän jännittävääkin.  

 

Seuraavaksi hyppään pyörän selkään kohti Tapiolaa ja saunavuoroa. Huomenna on läpimeno, torstaina kenraaliharjoitus. Nuoret esiintyjät tulevat koulun jälkeen – laitamme asut valmiiksi, hyörytämme tekstiilit, viritämme instrumentit ja sitten nautitaan.  

 

 

 

 

 

---

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.