11.08.2016

FESTIVAALIT JA KURAATTORIT

Tampereen Teatterikesässä vieraili runsaat viisikymmentä ulkkaria. Suurin osa heistä tulee omilla tai festivaalinsa/teatterinsa/taustayhteisönsä rahoituksella. Silti tärkeä ja korvaamaton oli ulkoasiainministeriön kädenojennus osalle festivaalijohtajia ja -kuraattoreita, jotka osallistuivat Teatterikesässä joka toinen vuosi järjestettävään Finnish Showcaseen.

Festivaalit ovat kansainvälisen kohtaamisen alustoja, yksi tärkeä edellytys sille, että taiteilijat ja esitykset liikkuvat kansainvälisesti. Tampereella tärkeä lisäbonus on myös vieraille tarjottava sauna – hienoa, että kaupunki ymmärtää festivaalinsa merkityksen.

Suomi-lipun tanassa heilutus ei vielä takaa kansainvälistä liikkuvuutta.  Kaikennähneitä vaativia kuraattoreita ja festivaalijohtajia sytyttää esitys, tai sitten ei. Tämän vuoden kotimaisessa ohjelmistossa oli mitä esitellä ylpeänä. En voinut kuin ihailla tapaa, jolla taiteilijat valottivat omaa ajatteluaan. Milja Sarkolan, Miko Jaakolan ja Mikko Roihan kuratoima ohjelma innosti ja poikii tuloksia.


EPÄPYHIÄ KOHTAAMISIA MYÖS TULEVAISUUDESSA

Ihan pienesti otin herneitä nenääni siitä, ettei arvoisia kansainvälisiä kuraattoreita kiinnostanut pohtia teatterin tulevaisuutta taiteilijakoulutuksen näkökulmasta. Vai pelottiko ajatus think tankista ja siitä, että pitäisi miettiä asioita oman mukavuusalueensa ulkopuolelta vallattomasti – sanan kaikissa merkityksissä.

Noh, anyways. Mitäs turhia. Ei määrä vaan laatu. Teakin ohjaaja- ja dramaturgiopiskelijoiden, professoreiden Saana Lavasteen, Katariina Nummisen ja Esa Kirkkopellon sekä muutamien festivaalijohtajien keskinäinen ajatustenvaihto festivaalilauantaina oli korvaamattoman arvokasta. Pauliina Hulkko joutui lähtemään kesken, mutta Nätyn Hipsterit toimi taiteellisena puheenvuorona.  

Piia Peltolan kommentti pysähdytti. Peltola puhui siitä, miten hänen sukupolvensa odotetaan muuttavan rakenteet. Tähän sukupolveen kohdistuu valtava paine ja odotus, mutta samanaikaisesti sukupolvea yhdistää tunne omasta voimattomuudesta. Taiteilija ja kansalainen jakavat tällä hetkellä samoja tuntemuksia. Tässä on se politiikan paikka.

Tulevaisuus. Kuraattorit no show. Vitsi, vitsi. Festivaalien merkitys epäpyhinä ylirajaisina erilaiset siilot ylittävinä kohtauspaikkoina.  Festivaalikontekstissakin taiteilijapedagogiikalla voisi olla sijansa, kuten Esa Kirkkopelto totesi.
 

MILLAISTA TAITEILIJAKOULUTUSTA?

Mitä koulutuksessa toisinnetaan? Samastumista mestareihin vai kriittistä arviointia, etäisyydenottoa, näkyväksi tekemistä? Missä yhteyksissä ja minkälaisissa institutionaalisissa rakenteissa ja kehyksissä taiteilijat toimivat? Suomessa on alikehittyneet rakenteet kokeellisille esittäville taiteille. Kuraattorikoulutus ja taidelähtöinen tuottajakoulutus olisivat suunnattoman tärkeitä. Olisi korkea aika kehittää tekemisen, tieteellisen tutkimuksen, tuottamisen ja taiteellisen kuratoinnin yhteyttä.

Kriittinen taiteilijapedagogiikka tarkoittaa itsereflektiota ja läpinäkyvyyttä. Ei automaattista tiedon, taidon, näkemyksen siirtomallia ja mestari-kisälli -ajattelua, jossa mestariopettaja on taiteen subjekti ja kisälliopiskelijat kohteita.

Tulevaisuuden taiteilijakoulutus ei ota vallitsevia käytäntöjä annettuina. Se kokeilee, tulkitsee ja muokkaa vallitsevia käytäntöjä uudelleen.  Ymmärtämisen ja artikuloimisen haaste on loputon.

Yllä olevaa opin professorien ja opiskelijoiden keskustelusta.


IT WAS A PERFECT DAY

Finnish Showcasen taidekoulutusta koskevan keskustelun teemat todentuivat Islannin Kansallisteatterin Lokissa (ohj. Yana Ross, dramaturgi Aina Bergroth). Tämä päällekirjoitus näyttämöllisti julmalla tavalla taiteilijan yhä ahtaammaksi ja yksinäisemmäksi käyvän tilan.  Se meni tunneihoni alle kuin luoti.

Nätyn esitys Hipsterit (kevään 2016 Näty-maisterit, dramaturgi-ohjaaja Pauliina Hulkko) hengitti yhdessä tekemisen ja jakamisen iloa, herkisti Eeva-Liisa Mannerin teksteille. Hipsterit altisti vaistoamaan kunkin näyttelijän omaa materiaalisuutta ja samanaikaisesti kunkin omalta turvallisuusalueelta pois kurkottavaa, tapailevaa tapaa olla esityksessä. Tämä yhteinen kehkeytymisen ennakoimaton tila, yhteiset leikkimme ja kuvitelmamme tapahtuivat pakottamatta tai minua pelottamatta tai minuun valtaa käyttämättä.

Hipsterit tuli hahmottaneeksi ihmisyhteisön tulevaisuuden mahdollisuuksia, tapoja olla yhdessä, erilaisina, toisille tilaa antaen.  Miten hyvää tekevää!

Pauliina Hulkon teatteritaiteen maistereille pitämä puhe kertoo vastavalmistuneista ja opetuksen sisällöistä ja arvoista.


YLEISÖTYÖ SAI KASVOT

Tampereen teatterikesässä kokoontui myös yleisötyön kilta. Oli ylellistä saada nähdä yhdessä kaikki ne, jotka teatterin palkkatilastoissa piiloutuvat monenlaisten eri ammattinimikkeiden tai ”muut”-kategorian taakse. Nämä ihmiset raivaavat työllään tilaa ymmärrykselle siitä, mitä on live-esitys, madaltavat kynnyksiä, tekevät matkoja ulos teattereista erilaisiin yhteisöihin, laajentavat teatterin tilaa ja kohtaavat yleisötyön erilaisiin työpajoihin osallistujat tasavertaisina kumppaneina.

Tämä joukko ei pidä melua tekemisestään. Osaavatko teatterit arvostaa riittävästi yleisötyötä ja sen tekijöitä?  Toivottavasti.

Olin sitä mieltä, että yleisötyö näkyy aivan liian vähän teattereiden verkkosivuilla tai teattereiden tiedottaessa omasta toiminnastaan. Minua korjattiin. Yksi hyvä esimerkki on Wasa Teater ja sen yleisötyö. Haluaisin nähdä yleisötyössä tehdyt tunnekortit. Niillä olisi käyttöä vaikka missä.