Formaattia vastaan 
 
Millaista on puolalainen uusi näytelmäkirjallisuus, mistä se kertoo ja miten se otetaan vastaan? Jotta voisi mielekkäästi vastata tähän kysymykseen, on ensin kysyttävä, millainen on konteksti, jossa tämä monella tapaa erikoislaatuinen kirjallisuus syntyy. 
 
 

Uutuuksia suosiva kulttuuri 

Ensinnäkin uusia puolalaisia näytelmiä esitetään lähinnä julkisin varoin rahoitetuissa laitosteattereissa, joita Puolassa on toistasataa. Suunnilleen saman verran on pienempiä, yksityisin varoin ylläpidettyjä teattereita. Puolassa on asukkaita noin 38 miljoonaa. Näytelmäkirjailijoiden kanssa yhteistyötä tekee kuitenkin korkeintaan parikymmentä teatteria. Näytelmien kirjoittaminen ei ole kenenkään täysipäiväinen työ, ja uusista näytelmistä ovat kiinnostuneita lähinnä sellaiset ohjaajat, jotka vasta etsivät omaa tyyliään. Lisäksi on muistettava, että jos jokin uusi näytelmä päätyy esitettäväksi jossakin, muut teatterit eivät enää ole kiinnostuneita siitä, sillä Puolaan juurtuneessa uutuuden kulttuurissa merkittäviä ovat vain kantaesitettävät näytelmät. Puolan teattereissa puolalaisia näytelmiä esitetään siis vain harvakseltaan, ja kun näin tapahtuu, ne saavat yleensä jokseenkin vaatimattoman vastaanoton ja päätyvät nuorien taiteilijoiden haltuun uskotuille pienemmille näyttämöille. 
jos jokin uusi näytelmä päätyy esitettäväksi jossakin, muut teatterit eivät enää ole kiinnostuneita siitä
Taakse on jäänyt aika, jolloin nimekkäiden tekijöiden teokset saattoi useampikin ohjaaja ottaa yhtä aikaa työn alle ja arvostelijat sitten vertailivat heidän tulkintojaan. Myös yleisön suhde draamakirjallisuuteen on muuttunut. Hyvät näytelmät eivät enää kuulu sivistyneiden puolalaisten pakolliseen lukemistoon. Aiemmin oli tapana ensin lukea teksti ja sitten käydä katsomassa, miten se on tuotu näyttämölle omassa lempiteatterissa. Puolassa ei enää juuri lueta näytelmiä, tosin niitä vielä kyllä julkaistaan. Näin tapahtuu usein erilaisissa valikoimissa (esimerkiksi kiintoisassa Nasze Dramaty -sarjassa [”Meidän näytelmämme”], jossa on esitelty muun muassa Małgorzata Sikorska-Miszczukin, Mariusz Bielińskin, Tomasz Manin ja Artur Pałygan teoksia; ks. www.akademicka.pl). Myös eri kirjailijoiden näytelmistä koostuvia antologioita julkaistaan, ja 1960-luvulla perustettu, kerran kuussa ilmestyvä Dialog-lehti julkaisee joka numerossaan kaksi tai kolme uutta näytelmätekstiä. Ei-ammattilaiselle lukijalle ne ovat kuitenkin vaikeasti lähestyttäviä.  
 
Puolalainen näytelmäkirjallisuus on näet jo kauan sitten irrottautunut konventioista, joihin suurin osa lukijoita ja teatterissakävijöistä tutustui kouluaikanaan. Tarkoitan tässä lähinnä 1960-luvun avantgarde-näytelmiä (absurdia teatteria), joita kirjoittivat vaikkapa Sławomir Mrożek tai Tadeusz Różewicz, tai 1970-luvun realistista draamaa, joka taas ammensi Puolan historiasta tai otti käsittelyn aiheeksi yhteiskunnallisia ongelmia. Esimerkiksi jälkimmäisistä voisi ottaa vaikkapa Władysław Terleckin tai Janusz Głowackin näytelmät. Ne olivat aikanaan erittäin tunnettuja, ja jotkut niistä päätyivät jopa koulujen pakollisiin lukemistoihin. Ne ovat olleet myös muovaamassa puolalaisten käsityksiä modernista draamasta. Näytelmäkirjallisuus, joka on jo kauan toiminut aivan eri periaatteilla, on vanhempien lukijoiden mielessä yhä edelleen kielellinen puolivalmiste, joka on tarkoitettu yksinomaan näyttämötoteutukseksi. 
 
Onneksi nuoret polvet suhtautuvat edelleen vakavasti draamaan, tuntevat kirjailijat ja ovat kiinnostuneita heidän uusista teksteistään. Viimeksi mainitut puolestaan usein syntyvät silmälläpitäen juuri tällaisia herkkiä ja kriittisiä vastaanottajia, jotka ovat valmiita keskustelemaan vaikeista, epämukavista ja usein vaietuista aiheista ja lisäksi myös tavalla, joka on usein yllättävä ja vaatii syvällistä kulttuurista kompetenssia. 
 
 

Näytelmäkirjailijat ja dramaturgit 

Teoksiaan kirjoittaessaan nykynäytelmäkirjailijat ottavat usein huomioon ohjaajien odotukset. Ohjaajat puolestaan eivät peittele epäluuloaan näytelmätekstejä kohtaan ylipäätään ja varsinkin sellaisia tekstejä kohtaan, joissa on oma, selkeä tyyli, johdonmukainen juoni ja lukkoon lyöty rakenne. Heidän mielestään tällaiset teokset rajoittavat mielikuvitusta, ja niinpä he odottavat kirjailijoilta ennemmin jatkojalostuksen raaka-ainetta kuin valmiita tekstejä.  
 
Juuri ennen koronaepidemian puhkeamista osallistuin erään puolalaisen näytelmän mallikkaasti toteutettuun lukutilaisuuteen. Sen päätteeksi luennan ohjannut ohjaaja totesi, että näytelmä on kirjoitettu liian hyvin, jotta sen voisi esittää teatterissa… Suurimmalle osalle ohjaajista teksti on enää vain lähtökohta omien maailmoiden luomiselle. Tekstin ei myöskään tarvitse enää olla kirjoitettu näytelmäksi. Jälkimmäisestä hyviä esimerkkejä ovat Krystian Lupan esitykset. Lupa on jo vuosien ajan tuonut näyttämöille sovituksia suurten puolalaismodernistien romaaneista. Tätä suuntausta vahvistavat omalta osaltaan teatteritieteilijät, jotka taistelevat teatterin (ja samalla oman tieteenalansa) autonomian puolesta. Tämä on viime kädessä johtanut postdramaattisen teatterin käsitteen syntyyn. Viime vuonna tuli kuluneeksi kaksikymmentä vuotta Hans-Thies Lehmannin kuulun kirjan, Draaman jälkeinen teatteri julkaisemisesta. Sillä on ollut huomattava vaikutus modernin teatterin kehitykseen Puolassa. Saksalaisteoreetikon ajatusten mukaisesti Puolassakin on otettu käyttöön saksalaisten teatterien toimintamallit ja hyväksytty lopullisesti dramaturgin osuus teatterillisessa luomistyössä näytelmäkirjailijan rinnalla tai jopa hänet sivuuttaen. 
Näytelmäkirjailijan ja dramaturgin nimikkeiden taakse kätkeytyy kaksi täysin erilaista taiteellista strategiaa.
Näytelmäkirjailijan ja dramaturgin nimikkeiden taakse kätkeytyy kaksi täysin erilaista taiteellista strategiaa. Näytelmäkirjailija luo ainutkertaisen kirjallisen tekstin, jonka voi herättää eloon usean eri median, kuten teatterin, radion, television tai internetin kautta. Dramaturgi sen sijaan adaptoi jo kirjoitettuja, usein ei-draamallisia tekstejä tai toisinaan rakentaa draamallisen rakenteen näyttelijöiden improvisaatioiden ympärille. Kummassakin tapauksessa hänen roolinsa on alisteinen lähtökohtana olevan tekijän teoksessaan ilmaisemalle visiolle tai sitten ohjaajan visiolle kyseisestä esityksestä. Yhteistyössä dramaturgin kanssa myös ohjaaja tekee usein muutoksia tekstiin, mutta täydelliseen teoksensa ”uudelleenkirjoittamiseen” kirjailijat eivät yleensä suostu.  
 
Välttääkseen tällaiset hankalat tilanteet ja säilyttääkseen asemansa teatterin maailmassa näytelmäkirjailijat käyttävät kolmea strategiaa. Ensinnäkin he kirjoittavat kollaaseja, eräänlaisia hybriditekstejä, joista usein puuttuvat perustavat draamalliset määreet, kuten henkilöiden nimet. Sellaisia tekstejä on helppoa muovata näyttämön tarpeisiin. Toiseksi he kirjoittavat tilaustöitä sovitusta aiheesta ja vastaavat näin ohjaajan tai teatterinjohtajan odotuksiin. Kolmanneksi eräät draamakirjailijat solmivat pysyvän yhteistyösuhteen jonkun tietyn ohjaajan kanssa. Puolassa on useita kiinnostavia teatteriduettoja, kuten vaikkapa ohjaaja Monika Strzępka ja näytelmäkirjailija Paweł Demirski sekä näyttelijä Jolanta Janiczak ja ohjaaja Wiktor Rubin. Eräät ansiokkaat näytelmäkirjailijat ovat lisäksi teattereissa kirjallisen johtajan tai dramaturgin tehtävissä ja voivat ohessa jatkaa omien tekstiensä kirjoittamista, vaikka niitä harvoin esitetäänkään. Tällaisessa kaksois- tai jopa kolmoisroolissa ovat nykyisin esimerkiksi Anna Wakulik (Varsovan Teatr Dramatyczny) tai Artur Pałyga (Katowicen Wyspiański-teatteri). 
 
 

Radio- ja televisioteatteri 

Puolan radioteatteri (Teatr Polskiego Radia) on pitkään esittänyt avantgarden piiriin luettavia näytelmiä vaikkapa sellaisilta tekijöiltä kuin Tomasz Man, Zyta Rudzka tai Mariusz Bieliński. Radioteatterilla on käytettävissään kolme eri tavoin profiloitua ohjelmapaikkaa. Radiosta on kehkeytynyt puolalaisen draaman koti, mutta ikävä kyllä kriitikot eivät sitä juuri kuuntele, joten kuunnelmista ei julkaista arvosteluja. 
 
Näytelmäkirjailijoiden kanssa tekee yhteistyötä myös televisioteatteri, joka Puolassa elää kahden eri instituution puitteissa: toisaalta julkisessa TVP-televisioyhtiössä ja toisaalta valtiollisessa elokuvastudio WFDiF:ssä. Jälkimmäisessä tehdään sarjaa Teatroteka (www.teatroteka.com.pl/spektakle), jossa on syntynyt jo yli neljäkymmentä esitystä. Niiden ohjaajat ovat nuoria, eteviä taiteilijoita, jotka käyttävät sekä teatterin että elokuvan ilmaisukeinoja. Eräiden näytelmäkirjailijoiden teokset ovat juuri Teatrotekan puitteissa saaneet kiinnostavimmat toteutuksensa. Koska jotkut Teatrotekan esitykset on nähtävissä Internetissä myös englanniksi tekstitettyinä, haluan mainita niistä eräitä merkittävimpiä: Małgorzata Sikorska-Miszczukin Walizka (”Matkalaukku”), Mariusz Bielińskin Nad (”Yli”), Elżbiet Chowaniecin Gardenia, Anna Wakulikin ”Teidän korkeutenne”, Szymon Bogaczin Zakład doświadczalny Solidarność (”Koeinstituutti Solidaarisuus”), Artur Pałygan Żyd (”Juutalainen”), Rafał Wojasińskin Wariat (”Mielipuoli”), Małgorzata Miecznickan Spalenie Joanny (”Joannan polttaminen”) ja Magdalena Drabin Słabi (”Heikot”). Ensi silmäyksellä ne muistuttavat toisiaan, eivätkä vain siksi, että ne on toteutettu samassa kuvausstudiossa, viitteellisessä lavastuksessa ja käyttäen samantapaisia elokuvallisia keinoja, vaan myös siitä syystä, että niiden ohjaajat edustavat samaa sukupolvea. Jos kuitenkin tarkastelee esityksiä tarkemmin, voi huomata, että niistä jokaisen tekijä on luonut näytelmälleen oman kielen. 
 
 

Konventioiden tuolla puolen 

Uudella puolalaisella näytelmäkirjallisuudella ei ole ehdottaa mitään tiettyä näyttämöllepanotapaa. Siinä toki ovat hallitsevassa asemassa tyypilliset postdramaattisen teatterin keinot, kuten näytelmätekstiin sisään kirjoitetut erilaiset kerrontatavat. Ominaisinta sille kuitenkin on halu paeta kaikkia konventioita ja jättää tilaa tulkintojen moninaisuudelle. Teksti, josta puuttuu selkeä rakenne, näyttää ensi lukemalta luovan liukuvaa ja kaoottista todellisuutta, mutta kyse on kuitenkin vielä jostain muustakin.  
 
Puolalaisten näytelmien maailmassa koetaan monenlaisia metaforisia tai symbolisia muodonmuutoksia. Kuolleet kohtaavat niissä eläviä, elävät antautuvat muistojensa tai mielikuvituksensa valtaan ja ylittävät vapaasti ajan ja tilan rajoja. Vaikka puolalaiset modernit näytelmät ovat syntyneet aivan uudenlaisessa historiallisessa, kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa, niissä on edelleen läsnä 1800-luvun romantiikan ajan draama, joka loihti katsojiensa eteen metafyysisiä ja sakraaleja näkyjä. 
Uusi puolalainen draama ei ole luonut samanlaisia merkittäviä kollektiivisen mielikuvituksen hahmoja. 
Juuri romantiikan ajan runoilijoiden ja näytelmäkirjailijoiden ‒ Adam Mickiewiczin, Juliusz Słowackin ja Zygmunt Krasińskin ‒ ansiosta puolainen kulttuuri on pohjimmiltaan draamallista. Romantiikan draamojen luomia sankareita ‒ Konradia, Kordiania ja kreivi Henrykiä ‒ pidetään yhä edelleen kansallissankareina. Uusi puolalainen draama ei ole luonut samanlaisia merkittäviä kollektiivisen mielikuvituksen hahmoja. Se johtuu tietenkin modernista kulttuurista ja sen luonteesta, joka on julistanut vahvan subjektin katoamista, mutta myös suhteestamme teatteriin, joka on pitkälle demokratisoitunut. Jos näyttämölle ilmaantuu ”aikamme sankari”, hän on pikemminkin keskiverto- kuin poikkeusihminen, everyman eikä hero. Samalla puolalaiset näytelmäkirjailijat kuitenkin mielellään dekonstruoivat tärkeiden historiallisten hahmojen elämäntarinoita aivan kuin ikävöisivät heidän auktoriteettiaan samalla kun eivät pysty hyväksymään sitä. Epäluottamus, etäisyys, ironia, pettymys ja kapina ovat puolalaisten näytelmien erityispiirteitä. Mistä ne juontuvat? 
 
 

Kilpailut ja tv-sarjat 

Näytelmäkirjailijan ammatti ei Puolassa ole kovinkaan tuottoisa, ja siksi kirjailijoiden on etsittävä elantonsa muualta. Tällä tilanteella on luonnollisesti vaikutus myös heidän tuotoksiinsa. Tarkoitan tässä yhteydessä nimenomaan työtä televisiossa. Muistan tapaamisen erään erittäin tunnetun nuoremman polven kirjailijan kanssa, joka oli juuri voittanut erään varsovalaisteatterin järjestämän näytelmäkilpailun. Rahapalkinnon lisäksi voittajanäytelmä myös luettiin teatterissa, ja tekijä sai lukutilaisuuden lopuksi mahdollisuuden keskusteluun palkintoraadin kanssa. Kysymykseen, miksi näytelmän päähenkilö ‒ teini-ikäinen poika ‒ pysyy näytelmässä koko ajan samanlaisena eikä muutu ollenkaan, vaikka hän päätyy suhteeseen chatissa tapaamansa tytön kanssa, kirjoittaja vastasi: ”Saan harjoitella päähenkilön kehittämistä ihan tarpeeksi televisiossa, kun käsikirjoitan tv-sarjaa, mutta kun istun koneen ääreen kirjoittamaan omaa näytelmää, haluan unohtaa kaiken hahmon kehitykseen viittaavankin.” 
 
Kirjoittajan vastaus oli rehellinen ja valaiseva. Puolassa tosiaan monet näytelmäkirjailijat hankkivat elantonsa täyttämällä dialogeilla tv-sarjojen ”skeemoja”. Monet heistä tekevät työnsä taitavasti ja tuottoisasti ja pääsevät viettämään mukavasti toimeentulevan keskiluokan elämää. Työ tv-sarjojen parissa ei kuitenkaan anna heille mahdollisuuksia toteuttaa itseään taiteellisesti, joten he etsivät muita keinoja päästä kommunikoimaan katsojien kanssa. Usein he valitsevat tähän tarkoitukseen teatterinäytelmän, jota pitävät välineenä dekonstruoida ”porvarillista” estetiikkaa ja diskursseja.  
 
Toki on olemassa monia muitakin taustatekijöitä, jotka puolalaisia nykynäytelmiä muovaavat, kuten vaikkapa postdramaattisen teatterin teoria ja käytäntö, kirjallisuudessa ja teatterissa tapahtunut performatiivinen käänne tai teatteriin omaksuttujen uusien teknologioiden ja median käyttö. Yhtenä vaikuttavana tekijänä on myös vallalla oleva kriittisen taiteen paradigma, joka käskee puolalaisten tekijöiden reagoida globaaleihin yhteiskunnallisiin, taloudellisiin tai ekologisiin ongelmiin. Näin vakavan ja laajamittaisen tieteellisen, taiteellisen ja poliittisen problematiikan rinnalla puolalaisten näytelmäkirjailijoiden työ tv-formaatin parissa voi vaikuttaa mitättömältä, mutta sitä ei silti kannata vähätellä. 
 
Televisio on edelleen joukkotiedotusvälineistä tärkein, ja sen vaikutus yleiseen mielipiteeseen on Puolassa erittäin suuri. Tv-sarjat ja muut suositut ohjelmatyypit (kuten vaikka musiikkiin, ruokaan, autoihin ja muotiin liittyvät) muovaavat puolalaisten kollektiivista mielikuvitusta paljon syvemmin kuin kirjallisuus, teatteri tai elokuva yhteensä. Tämä tapahtuu kuitenkin sopusoinnussa tarkkaan hiotun kaupallisen kaavan kanssa, jonka tarkoitus on ennen muuta viihdyttää, ei edistää uuden tiedon omaksumista.  
 
Jos näytelmäkirjailijat haluavat käsitellä puolalaista todellisuutta sen eri ulottuvuuksissa ja näkökulmista, heidän on ensin murskattava tv-studioissa luotu idealisoitu ja samalla latistettu, sovinnainen ja stereotyyppinen kuva siitä. Ja koska he ovat olleet itse käsikirjoittajina luomassa sitä, heidän reaktionsa on usein hyvinkin radikaali, sillä taustalla vaikuttaa syyllisyys miljoonien puolalaisten sielunmaiseman muokkaamisesta. Samanlaista ammatillista skitsofreniaa potevat tosin monet muutkin taiteilijat ja varsinkin suositut näyttelijät, jotka viettävät aamupäivät suosittujen tv-sarjojen kuvauksissa ja illat taas Varsovan, Krakovan tai Poznańin edistyksellisten teatterien näyttämöillä tekemässä kriittistä taidetta. 
 
 

Tv-sarjaformaatti 

Haluan seuraavassa tutkia, mihin oikein perustuu formaatti, johon näytelmäkirjailijamme vetosi. Hänen käsikirjoittamansa tv-sarjan kukin osa koostuu vähän yli kymmenestä kohtauksesta, joissa seurataan kolmea tai neljää tarinaa. Näissä tarinoissa päähenkilöinä on joko pariskuntia ‒ enemmän tai vähemmän vakaissa liitoissa ‒ tai yksittäisiä henkilöitä, jotka osallistuvat yhteisöjensä elämään joko perheessä, saman talon naapurustossa, koulussa tai työpaikallaan. Kussakin tarinassa on alkutilanteensa ja kulminaationsa, ja kolmenkymmenen minuutin aikana jokainen päähenkilöistä saa jonkin tärkeän tiedon tai tekee jonkin olennaisen päätöksen (tätä hetkeä säestää aina sama musiikkiaihelma).  
 
Sarjan henkilöiden elämässä ei ole suvantovaiheita. He joutuvat pienempien tai suurempien tehtävien eteen ja ottavat ne vastaan tai kieltäytyvät niistä riippuen persoonallisuudestaan ja elämäntilanteestaan. Katsoja tietää enemmän kuin henkilöt ja ymmärtää paremmin heidän tilanteensa, sillä hän tuntee kaikkien eri tarinoiden vaiheet. Katsoja saa siis tyydytystä siitä, että pystyy tarkkailemaan sitä, millä tavoin sarjan kukin hahmo selviää vaikeuksistaan, ja saa arvioida hahmojen tekemiä ratkaisuja. Se ei ole vaikeaa, sillä tv-sarjan maailmassa tiedetään aina, kuka tekee oikein ja kuka väärin, kuka valehtelee ja kuka puhuu totta, ja kenen aikeet ovat moraalisesti puhtaat ja kenen eivät. 
 
Elokuvien kuvaamat maailmat eroavat toisistaan henkilöiden sosiaalisen statuksen mukaisesti, mutta tv-sarjojen käsikirjoittajat välttelevät ideologisia kannanottoja ja viittauksia moraalisiin kysymyksiin, joita käsitellään muissa tv-ohjelmissa. He keskittyvät keskivertokatsojaa muistuttavien hahmojen elämänkäänteisiin. Jopa äärimmäisissä tilanteissa, kuten vaikkapa psyykkisen sairauden kohdalla tai läheisen kuoltua, tv-sarjojen hahmojen käyttäytyminen ei poikkea kaavasta, joka television maailmassa katsotaan hyvien tapojen mukaiseksi. He kyllä joutuvat erilaisiin kriiseihin niin avioliitoissaan, työelämässään ja sisäisessä elämässään, mutta heidän minuutensa ei koskaan hajoa. Jopa vaikeimmilla hetkillä he ovat oma itsensä ja selittävät itselleen tyypillisellä tavalla kokemuksia, jotka muuttavat heidän tapaansa katsoa maailmaa. Ennemmin tai myöhemmin tv-sarjojen henkilöt aina toteavat: ”Olin ennen aivan eri ihminen!” 
 
Tv-sarjojen maailma on eettisesti ja ontologisesti ehyt, ja se esitetään realismin konventioiden mukaisesti ja nojautuen vakiintuneisiin sosiaalisiin normeihin, joiden rajoja voidaan kyllä laajentaa, mutta ei koskaan kyseenalaistaa. Esteettisellä tasolla tämä realismi edellyttää dramaturgialta loogisuutta, uskottavuutta ja selkeyttä. Mitään näistä piirteistä ei sen sijaan ole löydettävissä puolalaisesta uudesta draamasta. Päinvastoin, se pyrkii tavalla tai toisella dekonstruoimaan kaikki nämä lähtökohdat. 
 
 

Draamallinen dekonstruktio 

Näytelmä on olemukseltaan ei-normatiivista kommunikaatiota niin kieleltään, kerronnan rakenteeltaan, hahmoiltaan kuin teokseen luodun todellisuuskuvan osalta. Tv-sarjan hahmoissa ei ole tilaa minkäänlaiselle rajojen ylittämiselle, sen paremmin älylliselle, psyykkiselle, keholliselle, seksuaaliselle kuin kielelliselle, kun taas näytelmä perustaa viestinsä juuri niille. Puolalaisten näytelmäkirjailijoiden teoksiinsa upottama perusviesti kuuluu: Maailma ei ole sellainen kuin tv-sarjoissa!

Juuri siksi ne niin usein käsittelevätkin perheväkivaltaa, hylättyjen lasten yksinäisyyttä, sairauksia, synnytyksen jälkeistä masennusta, isänmurhaa tai isän kuolemaa, surua vihatun äidin kuoltua, epäoikeudenmukaista oikeuden tuomiota, työttömyyden tuhoisaa vaikutusta, uskonkriisiä, pedofiliaa, ylisukupolvista sotatraumaa, poliitikkojen valheita, median manipulaatioita tai toista kansallisuutta edustaneihin naapureihin kohdistuneita rikoksia. Mutta nämäkin edustavat vain ensi askelta, sillä näytelmäkirjailijan työn periaate on kaikkiin näihin aiheisiin liittyvien stereotypioiden kyseenalaistaminen. Toinen puolalaisten nykynäytelmien perusviesti onkin: Kaikki on aivan toisin kuin teistä näyttää! 
Puolalaisten näytelmäkirjailijoiden teoksiinsa upottama perusviesti kuuluu: Maailma ei ole sellainen kuin tv-sarjoissa! 
Jokaisen ihmisen oma kokemuspiiri on melko kapea, näytelmäkirjailijat selittävät, mutta käsityksemme toisten ihmisten asioista ovat vuorenvarmat. Pystymme kyllä arvioimaan koko maailmaa, mutta emme pysähdy miettimään, miksi ajattelemme siitä niin kuin ajattelemme. Näytelmän tehtävä on auttaa meitä tiedostamaan se: ravistella ajatustottumuksiamme, muuttaa itsestään selvinä pitämiämme näkökulmia, komplisoida niitä, tuoda esiin ristiriitoja, pakottaa meidät kohtaamaan se, mitä pidämme vastenmielisenä, minkä olemme unohtaneet tai torjuneet. Ei kuitenkaan samalla tavalla kuin on tapana tehdä reportaaseissa, joista monet puolalaiset näytelmäkirjailijat usein ammentavat innoitustaan.  
 
Näytelmän lukeminen tai sen katsominen teatterin näyttämöllä pakottaa vastaanottajan eläytymään hahmoihin, jotka näytelmässä puhuvat omalla äänellään ja astuvat eteemme. Enemmän kuin mikään muu kirjallisuudenlaji, näytelmä on eräänlainen vaikeiden kokemusten partituuri, joka on tarkoitettu hyvin henkilökohtaiseen ”suorittamiseen”: aktiiviseen vastaanottamiseen, ymmärtämiseen ja kokemiseen. Puolalaiset näytelmäkirjailijat tietävät tämän hyvin ja käyttävät draaman kielen performatiivisia ulottuvuuksia taidokkaasti. 
 
 

Puolalaisia erityispiirteitä 

Stereotypioiden uudelleen arvioiminen tapahtuu kielen piirissä, ja näytelmien kieli taas on oppositiossa kaikkia konventionaalisia ilmaisu- ja kommunikointimuotoja kohtaan. Voi sanoa, että näytelmien tekijät eivät niinkään anna ääntä luomilleen henkilöhahmoille kuin heidän ajatuksilleen, tunteilleen, muistoilleen ja tiedostamattomille haluilleen, jotka ”heräävät eloon” ennalta-arvaamattomissa tilanteissa ja yllättävät katsojat ‒ eivätkä pelkästään heitä.  
 
Kolmas puolalaisiin nykynäytelmien ja näytelmäkirjailijoiden perusviesti on: Puhutte muuta kuin mitä haluatte sanoa, kielenne paljastaa mielenlaatunne! Kyse luonnollisesti on kielestä, joka on juuri tietyllä tavalla muunneltua ja tyyliteltyä, epäsuoraa. Vaikka puolalaiset näytelmäkirjailijat käyttävät samaa poetiikkaa kuin muidenkin maiden näytelmäperinteet, heidän paljastamansa tietoisuus on kuitenkin luonteeltaan paikallista. Puolalaisten näytelmien dialogit ja monologit kertovat juuri Puolassa syntyneiden ihmisten tavasta ajatella, ihmisten, jotka on kastettu katolisissa kirkoissa ja jotka ovat saaneet oppinsa puolalaisista oppikirjoista.  
 
Kaikkiin edellä mainittuihin teemoihin tulee siis lisätä määritelmä: ”puolalaiseen tapaan”. Jopa sellainen universaali kokemus kuin sairaus herättää puolalaisnäytelmien hahmoissa omanlaisia reaktioita ja ajatuksia. Samoin vaikkapa äitiyden tai isyyden kaltaiset yleisinhimilliset teemat esitetään puolalaisissa näytelmissä eri tavalla kuin venäläisten, saksalaisten tai englantilaisten kirjoittamissa teksteissä. Onko sattumaa, että Artur Pałyga ja Mariusz Bieliński, kaksi aivan erilaista puolalaista näytelmäkirjailijaa, tuovat isän ja pojan vaikeaa suhdetta käsitteleviin näytelmiinsä uskonnollisia aihelmia ja symboleita? Ja kun Marek Pruchniewski antaa halvaantuneen päähenkilönsä esittää lopuksi kysymyksiä, jotka liittyvät sairauden kokemuksen teologisiin ulottuvuuksiin?
Katolilaisuus on omanlaisensa ”sisäänpääsykoodi” puolalaiseen ajatteluun
Vaikka katolilaisuus on Puolassa luonteeltaan ennen muuta kulttuurinen eikä uskonnollinen ilmiö, se muodostaa yhä edelleen puolalaisen mentaliteetin perustan. Uudet puolalaiset näytelmät esittävät kysymyksiä puolalaisten uskonnollisuudesta ja ei-uskonnollisuudesta, heidän muuttuvista tavoistaan ja monimutkaisesta suhteestaan historiaan, perinteeseen ja moderniin. Katolilaisuus on omanlaisensa ”sisäänpääsykoodi” puolalaiseen ajatteluun ja avaa monia näkymättömiä ovia, jotka toisinaan tekisi mieli saman tien paiskata uudelleen kiinni. 
 
Tämä ei onneksi ole enää mahdollista sen jälkeen, kun on lukenut keskeisimmät uudet puolalaiset näytelmät. Neljäs niihin upotettu perusviesti näet varoittaa välinpitämättömyydestä: Teidän on kohdattava itsenne ja otettava vastuu maailmasta, jonka olemassaolosta olette juuri saaneet tietää! Siinä missä tv-sarjojen maailma tuudittaa katsojansa horrokseen, puolalaiset näytelmät herättävät heidät siitä. Tai ainakin ne pyrkivät siihen. Vaikka tv-sarjojen ja teatterinäytelmien takaa löytyvät usein samat tekijät, eri lajien katsojapiirit eivät juurikaan kohtaa.

Puolalainen nykydraama on omaperäistä, kysymyksiä herättävää ja ehdotonta, mutta samasta syystä myös eksklusiivista. Vain muutamat harvat tekijät ovat kyenneet murtautumaan laajojen piirien tietoisuuteen. Siinä heitä ovat auttaneet radio ja televisioteatteri, joissa edelleen pidetään esillä perinteisesti rakennettua dialogia, konflikteja, toiminnan motivaatiota ja selkeää päähenkilöä. Tällaisia näytelmiä kirjoittaa esimerkiksi Wojciech Tomczyk. Hänen käsialaansa on oivallinen Norymberga-näytelmä (”Nürnberg”), joka käsittelee Puolassa laiminlyödyn dekommunisoinnin1 teemaa. Marek Modzelewski taas uudessa Wstyd-näytelmässään (”Häpeä”) paljastaa nykypuolalaisten todellisen mentaliteetin.

Esteettisissä valinnoissaan radikaalimmat näytelmäkirjailijat ovat syyttäneet heitä liiallisesta traditionalismista, mutta eivät voi syyttää heidän näytelmiään ainakaan triviaaleiksi. Vaikka draama säilyttäisikin lajityyppinsä klassiset säännöt, se voi silti järisyttää ja antaa ajateltavaa. 
 
 
Jacek Kopciński 
 
Kirjoittaja on Puolan teatterihistorian ja näytelmäkirjallisuuden asiantuntija ja teatterikriitikko, joka vuodesta 2006 toiminut puolalaisen Teatr-lehden päätoimittajana. 
 
Artikkelin suomennos: Tapani Kärkkäinen  

Sinua voisi kiinnostaa

Näytelmät Kirjailijat