26.03.2020

Hanna uusi blogikuva

Hätäavusta tasa-arvoisiin oikeuksiin

Määrä- ja osa-aikaisia työsuhteita ja erilaisia itsensätyöllistymisen tapoja esittävien taiteiden kentällä on enemmän kuin vakituista kokoaikaista palkkatyötä. Näissä töissä työoikeudet tai sosiaaliset oikeudet toteutuvat heikosti tai eivät toteudu lainkaan.

Koronakriisissä työntekemisen muotojen moninaisuus ja räikeä epätasa-arvo näkyy kouriintuntuvasti. Itsensätyöllistäjien ahdinko on pelottava, turhauttava, masentava ja syvä. Työ on mennyt alta. Mutta jotain valoakin. Hätää on kuultu.

Hallituksen 15 miljardin pelastuspaketissa itsensätyöllistäjät (yksinyrittäjät, freelancerit) rinnastetaan palkansaajiin. Tämä on todella merkittävää ja luo uskoa siihen, että tulevaisuudessa vihdoin työsuhde määriteltäisiin laajemmin ja itsensätyöllistäjät rinnastettaisiin palkansaajiin. Myös työttömyysturvan omavastuuaika poistuu ja työssäoloehtoa lyhennetään 13 viikkoon. Jospa jatkossa ei kukaan meistä puhuisi ”epätyypillisestä työstä” missään, koskaan.

Helpotusta tuottaa myös säätiöiden ja opetus- ja kulttuuriministeriön 1,5 miljoonan hätäapu, jota myönnetään huhtikuusta alkaen Taiken kautta. Taiken liikkuvuustuet muuttuvat myös väliaikaiesti koronatuiksi. Helsingin kaupungilta voi hakea pika-avustuksia. Koneen säätiö on avannut taiteilijoille pikahaun kotiresidenssiin. 5. huhtikuuta asti taiteilijat voivat hakea kolmen kuukauden työskentelyapurahaa taiteilijaresidenssiin, joka tapahtuu taiteilijan omassa kodissa. Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituuteilla on avoin ohjelmahaku Together Alone.

Hyvää Maailman teatteripäivää 27.3.2020

Kaikesta huolimatta. Maailman teatteripäivän julistuksen on kirjoittanut pakistanilaisen Adžoká-teatterin perustaja, näytelmäkirjailija, ihmisoikeusaktivisti ja artivisti Shahid Nadeem. Hänen kirjoittamansa julistus ja haastattelunsa välittämät ajatukset antavat perspektiiviä.

Jotta jokainen päivä olisi inkluusiopäivä

Vietämme Maailman teatteripäivänä myös inkluusiopäivää. Inkluusiopäivän julistuksen on kirjoittanut ja sen esittää videolla näyttelijä ja taiteellinen johtaja Noora Karjalainen Ursa Minorista:

Tässä ajassa, kun teatteritaiteen merkitystä yhä uudelleen ja uudelleen puntaroidaan ja pohditaan, on entistä tärkeämpää tarkastella teatterin tekijyyttä kriittisesti. Ei napit vastakkain vaan yhdessä, yhteisessä tilassa, dialogissa, paljaana, auki, läsnä, minuna itsenämme, meinä. Siksi puramme rakenteet, pölyyntyneen instituution, viemme teatterin tähän päivään ja kauemmas, sillä teatterin pitäisi olla paitsi aikansa kuva myös ikkuna tulevaan: teatterissa toisenlainen maailma on mahdollinen, intersektionaalinen ja inklusiivinen.”

Teimme listauksen seitsemästä inkluusioteosta. Inkluusiojulistuksesta tekoihin.
 

Liki näkymättömien eleiden paino

Suomen arvostelijain liitto SARV viettää 70-vuotisjuhlavuottaan. Syntymäpäivien kunniaksi on ilmestynyt juhlavuosikirja Kritiikin ääniä Tekstejä kritiikistä 2020. Juhlat peruuntuvat, mutta kirja on ja pysyy ja kuluu käsissä.

Teos ottaa vauhtia Roland Barthesilta. Harri Kalhan sanoin nyt tarvitaan ”siivottomia asiatekstejä” ja ”perverssiä poljentoa, jonka sisältöä ei voi tiivistää formulaksi, pedagogisoida ja powerpointteistaa”. Sitten kiihdytetään miljardööripopulismiin ytimeen ja sitä tukevien talouspoliittisten rakenteiden ja virheellisten perustelujen ja ajatusvinoutumien tutkimukseen. Miksi? Siksi että – kuten Julian Honkasalo toteaa – juuri nämä rakenteet ja niitä tukevat argumenttivirheet tekevät jatkuvaa tihutyötä ruohonjuuritason radikaaliliikkeitä vastaan.

On oudon lohduttavaa ja maaduttavaa lukea teoksen artikkeleita ja pohdintoja yhteisöistä ja politiikasta, aktivismista, feminismistä ja populaarista, taiteesta ekokriisissä ja kritiikin uusista muodoista – lukea kaikesta tästä ajassa, joka on kääntynyt sijoiltaan.

Mutta sijoiltaan aika oli jo ennen. Tämä havainto yhdistää monia kirjoittajia. Aidosti ekokriittisen taiteen ja ajattelun pitäisi vetää mattoa omien jalkojensa alta: perustana on perustattomuus, kirjoittaa Ilja Lehtinen. Emilia Kukkala kirjoittaa pimeyteen suostumisesta tietämisen tapana lamauttavassa ja vapauttavassa tulevaisuudettomuudessa.

Vesa Rantaman kirjoitus runoudesta ja runokritiikistä antaa minulle saman sisäisen syväilon tunteen kuin havainnot versoista, iduista, silmuista – pienistä kasvun ja uuden elämän ihmeistä. Rantama kirjoittaa ”mukautuvaisesta” ja odotusten edelle ehtivästä runoudesta, jota voi toteuttaa vähin välinein ja ilman muodollista koulutusta ja sitä voi kirjoittaa vaikka mille alustalle ja julkaista ketterästi. Pieniä, lähes näkymättömiä, mutta merkityksellisiä eleitä, jotka tulee nähdä.

Maria Säkö kirjoittaa siitä, miten yhteisötaide nykyavantgardena ja kansantaiteena pakottaa kritiikkiä tarkistamaan lähtökohtiaan, tarkastelemaan välisyyksiä ja suostumaan välisyyden tilaan ja merkityksenantoneuvotteluihin. Säkö näkee yhteisötaiteen kritiikin mahdollisuutena murtaa nykyteatteria marginaalistavia ajatusluutumia. Kritiikki joutuu pohtimaan asiantuntijuutta ja sitä kuka ja ketkä yhteisötaiteen affektiiviseen piiriin kuuluvat ja millaisia affektiivisia piirejä yhteisötaide rakentaa.

Tytti Rantanen penää kriitikoilta entistä suurempaa vastuuta merkitystaloudessa. Pitkäjänteinen aktivismi on Rantasen mukaan ihan muuta kuin spektaakkelia ja rohkeiden avausten etsintää. Kriitikoiden tulisi nähdä poliittisia, eettisiä, ekologisia teemoja käsitteleviä taiteilijoita ”ajankohtaisuuden valokeilan” ulkopuolella. Anton Vanha-Majamaan mielestä kriitikon tulee löytää näkökumia, ”joita emme voineet kuvitellakaan”.

Pieni suuri kirja. Kiitos siitä!

Manifesti Serbiasta

Belgradilaisen FIST Societyn manifesti.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät