06.08.2026
Hilkka-Liisa Iivanainen, mitä kuuluu?
Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtoryhmän jäsen Hilkka-Liisa Iivanainen on perehtynyt niin kotimaiseen kuin kansainväliseenkin teatterikenttään. Kuraattorina hän näkee festivaalit poikkeuksellisina keskittyminä ja tihentyminä, joiden merkitys kansanvälisten yhteyksien luomisessa on suuri. Hän kuitenkin painottaa myös pitkäjänteisemmän kansainvälisen vuoropuhelun arvoa. Iivanainen näkee, että suomalaisella esittävällä taiteella on kansainväliselle kentälle annettavaa erityisesti yleisösuhteen ja yleisön tuntemuksen saralla. Lisäksi uudet suomalaiset näytelmät ja esitykset nousevat esiin kotimaisessa ohjelmistossa. Kiireisenkin festivaaliviikon keskellä Iivanainen löysi aikaa vastata kysymykseemme, mitä kuuluu?
Hilkka-Liisa Iivanainen: Kiitos, nyt kuuluu kiireistä ja jännittävää. Tampereen Teatterikesä -viikko käynnistyi kaksi päivää sitten. Tämä on minulle yhdeksäs ja viimeinen festivaali, jonka Pääohjelmiston kuratoinnissa olen osallisena. Ensi viikolla osallistun kansainväliseen Momentum-ohjelmaan Skotlannissa. Nyt alkaa myös tietysti syksyn harjoituskausi ja musikaalin teko Tampereen Teatterissa – ja lapsi menee esikouluun.
Huomaan, että kun seuraan kansainvälistä esittävän taiteen kenttää, minua kiinnostaa kuraattorina populaari esittävä taide, joka on helposti lähestyttävää katsojalle. Kun olen tehnyt esimerkiksi Teatterikesän ohjelmistoa olen ajatellut yleisöjämme: miten jokin kansainvälinen esitys voisi resonoida kesällä Tampereella suomalaisen teatterifestivaalin kontekstissa. Haen keveyttä. Kevyt on toisaalta outo sana, koska aiheet voivat olla tosi raskaitakin, jotenkin pelottavia ja ehkä häiritseviäkin, mutta jonkin sellaisen popin pirskahduksen kaipaan. Se on minulle tunnusomaista. Kaipaan sen sellaisen pienen popcornin hajun kaiken ympärille kuitenkin, ei pelkkää annihilaatiota.
Ajattelen, että esityksen aiheen tai lähtömateriaalin pitäisi tuntua relevantilta nyt. Esimerkiksi tämän kesän festivaalilla oleva Kate Pendryn My dinner with Putin -esitys on tehty vuonna 2023, mutta se on edelleen kiinnostava tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa ja Suomeen tuotuna. Jonkin muun teoksen aika saattaa paljon lyhyempi. En osaa täysin artikuloida miksi niin on, mutta tuntuu että joidenkin esitysten kohdalla saattaa olla päivänselvää, että tämä on joskus ennen koronaa tehty, ja että ajattelussa ja virtauksissa ja trendeissäkin on tapahtunut suuria muutoksia.
On myös ollut tärkeää, että festivaali toisi Suomeen niitä tekijöitä, jotka eivät ole erityisesti olleet tai käyneet tässä maassa aiemmin, sekä niin uransa alkuvaiheessa olevia ja todella etabloituneita tekijöitä. Kollegoiden kesken olemme pyrkineet olemaan tietoisia toistemme vieraista, jotta emme toisi päällekkäin samoja tekijöitä, jolloin meillä olisi mahdollisimman paljon variaatiota.
Emme halua olla kopio jostakin, vaikkapa saksalaisesta tai ranskalaisesta festivaalista, vaan meidän ohjelmistomme rakentuu kotimaisten ja kansainvälisten esitysten kudoksena.
Ajattelen itse omassa työssäni, että Tampereella tehtävämme on ollut löytää balanssia ja diversiteettiä esimerkiksi niiden isoimpien eurooppalaisten nimien ja tuntemattomampien tekijöiden välillä. Emme halua olla kopio jostakin, vaikkapa saksalaisesta tai ranskalaisesta festivaalista, vaan meidän ohjelmistomme rakentuu kotimaisten ja kansainvälisten esitysten kudoksena. On tosi kiinnostavaa verrata ja analysoida ohjelmistoamme muihin kollegafestivaaleihin kotimaassa ja kansainvälisesti ja pyrkiä säilyttämään selkeä identiteetti. Tämä on tärkeä, jotta Suomen festivaalikenttä olisi rikas. Toki ehkä Tampereen Teatterikesä aika yksin edustaa tällä hetkellä Suomessa teatteriin painottunutta festivaalitoimijaa.
Tampereen Teatterikesän yleisöstä 60–70 prosenttia tulee Pirkanmaan alueelta. Ohjelmistossamme on paljon puheteatteria – hyvin laajasti ymmärrettynä. Tästä saattaa syntyä kansainväliselle vieraalle vaikutelma, että Suomessa tehdään todella paljon tekstilähtöistä teatteria. Sehän pitää paikkansa, mutta ei se ole ainoa todellisuus. Teatterikesän kautta suomalaisesta esittävästä taiteesta voi syntyä myös ruumiillinen kuva. Ruumiillinen siten, että esityksissä voi olla aika robustia fyysistä ilmaisua. Minun mielestäni suomalaista kenttää värittää osin sekä saksalaiseen taiteelliseen teatteriin ja anglosaksiseen näytelmäperinteeseen liittyvät inspiroitumissuhteet. Toisaalta kansainvälisille vieraille varmasti erottuu uusi suomalainen näytelmä tai uudet suomalaiset esitykset. Suhteellisen pienellä kielialueella tuotetaan paljon kantaesitysnäytelmiä. Tähän pieneen kielialueeseen liittyy myös tietynlainen sitkeys siinä omaäänisyydessä. Suhteessa maan kokoon ja katsojien määrän me olemme selkeästi teatteri-, tanssitaide- ja esitystaiderakastajia.
Suomalaisissa esityksissä on merkillepantavaa, että niissä ollaan kiinnostuneita olemaan yhteydessä ja kontaktissa yleisöön.
Minusta Suomessa tehdään keskimääräisesti katsojalähtöisiä esityksiä. Tarkoitan ikään kuin yleisöystävällisiä esityksiä. Ehkä meidän erityispiirteemme on myös oman yleisön tuntemus, johon tekijät loistavasti kykenevät? Suomalaiset tekijät ovat aika hyviä löytämään yleisösuhteen. En ole kokenut ollenkaan, että katsojien ja teatteritaiteen suhde olisi rikki tai että ne eivät löytäisi toisiaan. Suomalaisissa esityksissä on merkillepantavaa, että niissä ollaan kiinnostuneita olemaan yhteydessä ja kontaktissa yleisöön.
Sitten on toki varmasti aiheita, jotka jotenkin nousevat tästä kulttuurisesta kontekstistamme, mutta koko ajan liudentuu. Nykyään keskustelu on niin nopeaa ja jakaantuu monilla alustoilla, koko ajan. On ehkä vaikeampi löytää aihetasolla paikallisia erilaisuuksia, ellei sitten mennä ihan dokumentaarisiin tai historiallisiin lähtökohtiin.
Festivaalien merkitys kansainvälisten yhteyksien rakentamisessa on suuri, koska ne ovat yhteen tulemisia, ja ajallisesti tiheitä jaksoja. Jos ajattelee vaikka ulkomaisten asiantuntijoiden vierailuja, niin lyhyessä ajassa voi saada paljon irti. Festivaalivierailut vaativat usein vähän pidempää maassa oloa. Festivaaliohjelmistot voivat tarjota näkökulmia paikalliseen teatterin tekemiseen, taiteeseen ja sen tilaan, ja niihin ilmiöihin, jotka kiinnostavat taiteilijoita. Festivaali on myös aina kontekstisidonnainen. Siellä voi kohdata paikallista teatteriajattelua, josta minun mielestäni pitää kiinnostua, olla utelias ja halukas ymmärtämään sitä. Ja siitä käsin voidaan alkaa keskustella ja luoda kansainvälisiä yhteyksiä.
Kansainvälisyys tarvitsee myös muina kuin näinä tiheinä festivaaliajanjaksoina huolellisesti kuratoitua, ylläpidettyä ja valmisteltua keskustelua.
Kansainvälisyys tarvitsee myös muina kuin näinä tiheinä festivaaliajanjaksoina huolellisesti kuratoitua, ylläpidettyä ja valmisteltua keskustelua. Festivaalit ovat aika humauksia, hyvin kiireisiä, tosin usein inspiroiviakin – siellä lähtee paljon asioita liikkeelle. Festivaaliolosuhteissa syntyvillä kontakteilla voi olla myös eräänlaista juhlan problematiikka: asiat, jotka lähtevät juhlissa liikkeelle ovatkin lopulta irrallaan arkisista tuotantorakenteista tai taiteellisista prosesseista.
Festivaalit ovat merkityksellisiä juuri kohtaamisen, tapaamisen ja innostumisen paikkoina. Mutta ajattelen myös, että pitkäjänteinen, ikään kuin "intiimimpi” työ on vielä sitäkin tärkeämpää. Mutta kyllähän se on täysin totta, että taiteilijan täytyy tulla esiin ja nähdyksi, että joku voi kiinnostua. Ja sitä mahdollisuutta festari kyllä tarjoaa. Jos mietin tekijöitä ja kenttää laajemmin, niin se on myös hyvä paikka keskustella rakentavasti, inspiroituneesti ja kriittisesti siitä, minkälaiset asiat vaikkapa suomalaista kenttää koskettaa. Sitten ehkä pystymme piirtämään myös meidän kansainvälisille vieraillemme kuvaa siitä, mistä tässä kentässä on kysymys. Ehkä sisältö- tai estetiikkakeskustelut nousevat suurempaan merkitykseen, kun festivaaliohjelmistot sisältävät niin monia erilaisia tuotantoja.
Ensimmäinen asia kansainvälisiä yhteistyösuhteita rakennettaessa on, että täytyy laittaa itsensä alttiiksi ja mentävä kohti. Jos haluaa osaksi jotakin kansainvälistä kenttää Suomen rajojen ulkopuolella, niin minimissään se, että lähtee itse katsomaan festivaalille esityksiä ja pyrkii kontaktoitumaan siellä ollessaan. Ymmärrän tietysti, että se haaste tulee siinä, jos ei ole mahdollista kiertää erilaisilla festivaaleilla tekemässä taustatyötä, tutkimassa tai lähteä itse matkustamaan. Esimerkiksi TINFO on hyvä tuki, jolta pystyy kysymään apua ainakin siihen, mihin tahoihin voisi olla yhteydessä. Minulla on käsitys, että aika hyviä tuloksia tulee siitä, että ihmiset lähtevät vaikkapa erikseen järjestettyihin verkostoitumistapahtumiin tai muihin. Kyllä siitä alkaa kontaktit muodostua. Ei ole mahdotonta tietenkään sekään, etteikö pelkästään digitaalisesti pystyisi luomaan hyviä suhteita.
Ajattelen, että siinä on tavallaan pakko myös itse laittaa aika paljon tiskiin: että uskaltaa myös vastaanottaa torjuntaa, jotta löytää niitä sen henkisiä paikkoja, festivaaleja, residenssejä ja tuotantorakenteita, joihin itse tuntuu kuuluvansa. Sitten rauhallisesti ja systemaattisesti pyrkii kontaktoitumaan niihin paikkoihin. Ei minulla kyllä mitään ihmeohjetta ole.
Kansainvälisyyskin voi olla niin montaa asiaa. Onko se juuri sitä, että omat esitykset tulevat valituksi tai kutsutuksi jollekin festivaalille tai saisi tilaustöitä ulkomailta? Vai onko se esimerkiksi osallistumista erilaisiin työpajatoimintoihin ja residensseihin? Voi miettiä, mitä itse haluaa kansainvälisyydeltä. Liittyykö se enemmän olemiseen osana keskustelua ja ajatusvaihtoa vai esitysten kiertämiseen ja siinä mielessä kansainväliseen läpimurtoon. Itselleni on tärkeätä, että kuuluu osaksi keskustelua ja saa vaihtaa sekä ammatillista osaamista että ajattelua Suomen rajojen ulkopuolella asuvien kollegoiden kanssa. Vuosi vuodelta se tulee merkittävämmäksi, vaikka muu elämä ja tekeminen sitten olisi pitkälti Suomen rajojen sisäpuolella.
Tärkeintä on, ettei mahdollisten torjuntojen kokemus ole musertavaa tai pelottavaa.
Tuntuu tosi tärkeältä sanoa ääneen, että mitä enemmän nauttii kansainvälisestä kontekstista sinänsä vailla hirveän tiukkaa pyrkimystä siihen, että esitykset päätyvät sinne, tänne tai tuonne tai että tulee tämän ja tämän ihmisen huomatuksi, sitä enemmän siitä saa irti. Eräs ulkomainen kollegani suhtautuu kaikkeen kansainvälistymiseen ja verkostoitumiseen niin, että täytyy olla tosi tietoinen siitä, mitä haluaa ja kehen haluaa kontaktoitua ja tosi päämäärätietoisesti täytyy lähestyä niitä tahoja. Suhtaudun itse asiaan aavistuksen toista kautta ajatellen, että kaikki on potentiaalisesti pääomaa, jolloin pystyy henkisesti rakentamaan itselleen näyn, että mikään ei ole turha reissu. Sitä yrittää saada kaikista mahdollisista omista ulkomailla käynneistään tai kansainvälisten kontaktien tapaamisesta kotimaassa kaiken irti ja sitten tapahtuu jotain, jos tapahtuu. Mutta että pystyy kääntämään sen epäonnistumisen tai pettymisen pelon ikään kuin kokonaan pois päältä – vaikka se voi olla välillä väsyttävää tai voi tulla tunne, ettei mitään tapahdu tai kaikki tapahtuu liian hitaasti. Tärkeintä on, ettei mahdollisten torjuntojen kokemus ole musertavaa tai pelottavaa.
Varmaan se keskeisin havainto minulle on, että tekijät Suomessa voivat kokea kuuluvansa kansainväliseen kenttään niin monella tavalla. Tärkeää on myös, että tänne tuodaan impulsseja ja kohtaamisen paikkoja. Toivoisin, että saataisiin luotua lisää erilaisia tapaamisia, kuten esimerkiksi showcaseja, ja että mikään yksi festivaali tai edes kaksi tai kolme tahoa ei kannata sitä yksin hartioillaan, vaan että kenttä toimisi siinä aktiivisesti yhdessä. IETM Plenary Meeting Oulussa (kesäkuussa 2026, toim. huom.) ja muut vastaavat tapahtumat ovat tosi hienoja tilaisuuksia. Odotan myös, että voisimme aktivoitua rakentamaan pitkään olemassa olleiden kansainvälistämiseen tähtäävien tapahtumien rinnalle myös uusia kansainvälisen toiminnan muotoja ja paikkoja. Kaikki se vahvistaa kokonaisuutta!
Toivon Teatterikesälle sitä, että rahoituspohja kehittyisi niin, että festivaali voisi mahdollistaa lukumäärällisesti paljon kansainvälisten asiantuntijoiden vierailuja ja voitaisiin tuoda mahdollisimman monipuolisia esityksiä festivaalille.
Toivon Teatterikesälle sitä, että rahoituspohja kehittyisi niin, että festivaali voisi mahdollistaa lukumäärällisesti paljon kansainvälisten asiantuntijoiden vierailuja ja voitaisiin tuoda mahdollisimman monipuolisia esityksiä festivaalille. Toivon, että löydettäisiin sellaisia rahoitusinstrumentteja ja yhteistyörakenteita vielä lisää, että festivaalin inspiroiva merkitys ja kohtaamisten syvällinen merkitys kasvaa. En ehkä niinkään ajattele, että festivaalin pitäisi kasvaa markkinapaikkana, vaan sellaisena sekä kotimaista että kansainvälistä kenttää innostavana foorumina. Mutta siihen tarvitaan myös rahoitusta, kun tämä on niin pohjoisessa tämä meidän maa.
Hilkka-Liisa Iivanainen (s. 1980) on teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja kuraattori. Hän työskentelee pääohjaajana Tampereen Teatterissa. Iivanainen on toiminut Tampereen Teatterikesän taiteellisessa johtoryhmässä vuodesta 2017 alkaen ja päättää viimeisen kautensa elokuussa 2026.
Vuosina 2015–2018 hän toimi helsinkiläisen Teatteri Jurkan taiteellisena johtajana. Iivanainen on kuulunut International Ibsen Award -tunnustuspalkinnon valintakomiteaan vuosina 2019–2026 ja työskentelee vierailevana asiantuntijana kansainvälisen esittävän taiteen kuratoinnin ja taiteellisen suunnittelun parissa kotimaassa ja kansainvälisesti. Hän valmistui teatteritaiteen kandidaatiksi Chicago College of Performing Artsista vuonna 2003 ja teatteritaiteen maisteriksi ohjauksen koulutusohjelmasta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta vuonna 2010.
Kuva: Antti Yrjönen
TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.