Melbournen yliopiston sosiaalipsykologian apulaisprofessori Brock Bastian on tuoreessa tutkimuksessaan todennut, että evoluutio eli lajinkehitys ei tarvitse onnellisuutta mihinkään. Onnellisuuden tavoittelu saattaa koitua jopa haitaksi, koska tyytyväisyys voi heikentää suojaustamme ulkopuolisilta uhilta. Minä annan evoluution olla ja väitän, että ihminen tarvitsee onnellisuutta. Empiirisenä ja tulkittavana tutkimustuloksena käytän itseäni. Omakuvaa itsestäni. Sitä paitsi minua häiritsee edellä mainitun tutkimuksen (artikkeli HS) ristiriitaisuus: yhtäältä todetaan, ettei ”aivokudoksesta löydy onnellisuuteen yhdistettäviä hermoratoja” ja toisaalta taas, että ”onnellisuus on vain ihmisen mielessä syntyvä ajatus”. Jahas, aivot ja mieli. 

 

Majaileeko onnellisuus aivoissa samaan tapaan kuin onnellisuutta estävät seikat: epärealistinen itsensä vertaaminen muihin, omien kykyjen aliarvioiminen tai liiallinen, pettymyksiin johtava itseluottamus? Ovatko onnellisuus ja ei-onnellisuus sama asia, joka amebamaiseen tapaan muuttaa koko ajan muotoaan valejalkojaan venyttelemällä?  

Myös onnellisuuden ja terveyden suhde on mietityttänyt. Tuntuuko olo terveenä onnellisemmalta vai voimmeko olla onnellisia terveydentilaan katsomatta? Huomaan pohtivani, että ainakaan onnellisuus ei voi huonontaa tilaamme. Voiko onnellisuuden asettaa yleiseksi tavoitteeksi? Vai voiko onnellisuuden tavoittelu olla jopa vaaraksi terveydelle? Onko onnellisuus omittu globaalin kulutusteollisuuden käyttöön menestymisen markkinointikeinoksi? Aiheuttaako loputon onnellisuusjahti onnettoman lopun? Onnellisuus-laki ei todennäköisesti auta miestä mäessä eikä mummoa hangessa, koska onnellisuus on omakohtainen hyvinvointinäkökulma, jossa ihminen itse määrittelee hyvien, iloa tuottavien tuntemusten ja negatiivisten, ahdistavien tai surullisten asioiden suhteen. 

 

Voiko kirjan lukeminen tai teatteriesityksen katsominen tehdä onnelliseksi? Käperryin Pirkko Saision Passion huomaan, sen hellään hyväilyyn ja valuin virran vietäväksi. Tunsin levollisuutta, olin varmoissa käsissä. Samalla matkasin ympäri Eurooppaa, elin vastaan tulleiden ihmisten kanssa, hengitin samaa ilmaa, haistoin samat tuoksut ja hajut, kuolemankin. Koin ilot, kohtasin surut. Ja olin jotenkin… onnellinen. Olinhan itse turvassa – vaikkakin lievän koronan kourissa. Turvallisuus ja onnellisuus. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, olen tunnistavinani selkeän kytkyn: turvattomuus tuottaa ei-onnellisuutta. 

 

 

 

Milo Raun käsikirjoittama ja ohjaama esitys käyttää uuden alttaritaulun rakentamisen mallina lähipiiristä löytyneitä ihmisiä. Aikaamme sopien nykygentiläiset näyttävät tulevan hieman laajemmalta kulttuurialueelta kuin alkuperäismaalauksen tekijöiden Hubert ja Jan van Eyckin aikoinaan valitsemat mallit. Näyttämöllä nähdään lampaiden lisäksi Belgian suosituimpia näyttelijöitä, vastikään kaupunkiin muuttaneita pakolaisia ja gentiläisiä eri alojen ammattilaisia sekä tapahtumia seuraava lapsikuoro. Enkelikuoro laulamassa flaamilaisia kansansävelmiä? Teatterin siivoojakin saa äänensä kuuluville. Kuten myös naamioitunut jihadisti.  

 

Huomaan haltioituneena seuraavani belgialaisen kaupungin moni-ilmeistä elämää. Yksittäiset kohtaukset menettävät merkityksensä, kaikki liittyy ja lomittuu kaikkeen ja mielikuvitukseni täydentää itse rakentamani tarinan aukot. Sana dramaturgia kasvaa mielessäni uuteen merkitykseen. Tällaista eri elementtien yhdistelyä en ole näin isossa mittakaavassa teatterissa nähnyt. Vaikka videolla näytetään lampaan teurastusta, niin kotikatsomoon asti välittyy näyttämökerronnan vilpitön rauha. Tällaisia me ihmiset olemme ja olemme aina olleet ja tulemme varmaan olemaankin. Tietoisuus siitä ei lisääkään tuskaa, vaan luo ympärilleni onnellisuuden tunteen. Lohdullisuuden tunteen. Armeliaisuuden tunteen. Ovatko nämä onnellisuuden sisaruksia? 

 

Kysymysten määrästä tajuaa, etten voi olla tyytyväinen lukemattomiin puuttuviin vastauksiin. Mutta tekeekö minut onnelliseksi etsiminen vai löytäminen? Kas siinäpä vasta kysymys. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lam Gods