09.06.2016

Huonelihan liikehdintää

Alf Rehnin kolumni muistutti huonelihasta. In the loop -sarjasta lainaamallaan käsitteellä Rehn viittasi paitsi poliitikkoihin myös nykyorganisaatioiden kasvavaan joukkoon ihmisiä, joiden tehtävänä on istua kokouksissa, seminaareissa, työpajoissa. Työpaikoilla marinoituu huoneliha.

Koin ahaa-elämyksen. Yhden sortin huoneliha liikkuu näissä teatteriympyröissäkin. Ehkä vähemmän hiljaisesti, mutta tuskastuttavasti istumalla.

Pelonsekaisesti odotin huonelihakokemusta Pohjoismaisen kulttuurirahaston ja Turnénetvearketin järjestämässä teatterin pohjoismaista liikkuvuutta ja kiertuejärjestelmiä käsittelevässä seminaarissakin (CPH Stagen yhteydessä). Ei se ihan niin mennyt. Oli kiinnostavaa kuulla Tanskan ja Norjan kiertuejärjestelmistä ja verkostojen (Turnénetvaerk, Teater Nordkraft, Baerum Kulturhus, Dansstationen Malmö) ja esitysagentuuri Aurora Novan näkemyksistä ja kokemuksista tai tanssin pohjoimais-balttilaisesta verkostosta, joka Tanssin tiedotuskeskuksen kautta on tullut tutuksi meillekin. Kiertuejärjestelmäpaneelissa ei suomalaisia ollut siitä yksinkertaisesta syystä, että kansallista kiertuejärjestelmää ei meillä ole.

Muistutettiin, että puheteatteri liikkuakseen yli kielirajojen vaatii myös tekstitystä ja sen edellyttämää nykyisin helpottuvaa tekniikkaa. Onneksi puhe sivusi myös luottamusta ja sitä tosiasiaa, että kiertue-esitysten on oltava merkityksellisiä myös katsojilleen. Jos Suomeen halutaan kansallista kiertuejärjestelmää, on se rakennettava ihan omalta pohjalta. Rahoituksen epäsuhta ei ole ongelmista pienin, pikemminkin koko homman ydin.

Toinen paneeli liikkui sitten pohjoismaisella kulttuuripolitiikka-tasolla. (Hanna-huoneliha väärässä huonelihaseurassa). Pullikoin jo alun perin vastaan sitä, että siellä olisin, kun muut olisivat näitä valtiollisia toimijoita, virallisia ääniä. Siellä sitten seisovana, ruotsia puhuvana huonelihana muistutin ihan näin ruohonjuuresta taiteellisesta omistajuudesta, samanmielisyydestä, taiteellisesta sielunveljeydestä ja - sisaruudesta – yrittäen saada tolkkua tanskan kielestä.

Huonelihan esitysilo

Onneksi pikatrippi Kööpenhaminaan tarjosi århusilaisen Teater freezeProductionin esityksen Madness ruuan dyykkauksesta, köyhyydestä, kulutuskulttuurista. Esitystä seurasivat pitkään iltaan jatkuneet keskustelut ohjaaja Hanne Trap Friisin ja näyttelijä Anne Voigt Christiansenin kanssa. Minua kiehtoi tapa, jolla Madness yhdistää tiukan käsitteellisen lähtökohdan, minimalismin ja tarkasti koreografioidun ilmaisun kauneutta ja puhtautta henkivään visuaalisuuteen ja viihteellisyyteen. Kasper Hoffin tekstistä ymmärsin murto-osan, odotan sen lukemista.

Husets Teaterin New Nordic Drama ja Antti Hietalan Ihanat ihmiset lukuteatterina jää näkemättä. Samoin Martina Martin/Gnab Collectiven Hamlet Private, joka Cécile Orblinin suomalaisversion jälkeen on saanut uusia versioita Suomen rajojen ulkopuolella.

Huoneliha liikkuu Berliiniin

Berliiniläisen Theater Discounterin ja esitystalo MadHousen tapahtumaan NoMad House Berliiniin. Discounterin tiloissa on luvassa neljä päivää esityksiä, taiteilijavetoisia työpajoja, Think thank -keskustellaan, vaihdetaan ajatuksia ja kokemuksia, syödään soppaa. Suomesta mukana Sonja Jokiniemi, Leena Kela, Martina Marti/Gnab Collective, Pasi Mäkelä, Mikko Niemistö, Annika Tudeer/Oblivia ja Juha Valkeapää.

Espoo katsoo eteenpäin

Muutama päivä sitten uutisoitiin siitä, että Espoon kaupunginteatterin tilaratkaisu on vihdoin ja viimein nytkähtänyt eteenpäin. Teatterille rakennetaan tilat Espoon kulttuurikeskuksen yhteyteen. Iloitsin ja onnittelin ratkaisusta, jota pidin eteenpäin katsovana, rohkeana ja ennakkoluulottomana, juuri tänä ei jatkuvan kasvun ja ekokriisin aikana sopivana kansainväliselle teatterille. Sain viestejä toisenlaisistakin näkemyksistä. Kaupunkia soimataan säästöpäätöksestä ja ahneudesta sekä kulttuurikeskuksen suunnitelleen arkkitehdin sivuuttamisesta. Tämä osoittaa, kuinka merkityksellinen on teatteri, mitä kaikkia symbolisia merkityksiä se pitää sisällään – Suomessa varmaan keskimäärin enemmän kuin useissa muissa maissa.

Eri esityslajien kukoistusta

Satu Tuuli Karhu & Tarleena Laakko & Miro Lopperi & Sami Roikola & Juho Uusitalo kehystivät klovnerian keinoin Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata -romaaniin valta- ja tunnepoliittiseksi (mutta viihdyttäväksi) tutkimuscaseksi. Kuoritaan dramaturginen ydin ja mennään rönsyilemättä sukupuolittuneeseen vallankäyttöön, uhrin kokemukseen, kostoon. Uskalletaan mennä tunteisiin. Roolien kierrätys avaa uusia näkövinkkeileitä. Klovnerialla alkuperäisteoksen hieman elähtänyt osoittelevuus raivataan syrjään. Ryhmä on tietoinen myös siitä tosiasiasta, että miehetkin tulevat raiskatuiksi. Löydetyn tilan hienossa lavastuksessa otetaan hätäuloskäytävä haltuun ja käännetään tilan rajoitukset voitoksi!

Vapaan Vyöhykkeen Toivo vei aistini hyvää tekevälle matkalle. Kosketuin teoksen äänistä ja kuvista, noista menetyksen, tuon pysyvän äkkimuutoksen jättämistä jäljistä, koko tilasta. Nautin näyttelijöiden läsnä olevista äänistä, nautin live-esiintyvän näyttelijän kipeänkeveydestä. Nautin lopun puhtaan läsnäolon hetkestä, johon me kaikki osallistuimme.

V*****skynnys nousee

Valtimonteatterin Akustisella ruokapihalla osuin sattumoisin Mikko&Me ensiesiintymiseen. Mikä asenne: Katsojaa ei miellytetä pätkänkään. Esitys on tarkoituksellisen tyly, karu ja kökkö. Musiikki, dokumentit ja tekijöiden omat tekstit välittävät kokemusta ulkosyrjälle joutuneen kyykyttämisestä. Harjoitetaan situationistien kääntämistä: te-keskuksen ohjeistukset laulettuina paljastaa työvoimapolitiikan groteskiuden. Tuttu Suutarin emännän kehtolaulu (Piupali paupali) saa pelottavan surullisia ja uhkaavia sävyjä. Kuka onkaan se poika, jonka on pakko selviytyä suutarin mentyä kylälle, keitä ovat ne, jotka suutariin tulevat ja millä asialla ovat: mobbaamassako, rikkomassa paikkoja noin ohi mennessään. Bemarimiehen ja ladamiehen kohtaaminen espoolaisella parkkipaikalla ei lupaa hyvää tulevaisuudelta.

Live tekijäkohtaaminen poiki ajatustenvaihtoa tilanteesta, joka koskee laajemmin koko rahoituslain ulkopuolista tekijäkenttää. Tietoja on vaikea saada uusista tekijöistä, jotka puolestaan harvoin saavat palautetta.

Tulevaisuus täällä

MAx 2016 -katalogissa esittäytyvät Teatterikorkeakoulun vastavalmistuneet opiskelijat. Luen tuhtia opusta. Samaan syssyyn katsastan myös katalogit vuosilta 2014 ja 2015. Liikutuksen aalto läikkyy sisällä. Sama tunne kuin koulujen kevätjuhlissa, kun suvivirttä veisataan. Sisäistä iloa ja ylpeyttä: meiltä valmistuu tällainen joukko hienoja ammattilaisia, he ovat tulevaisuus. Heidän monet työnsä ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi, jättäneet kokemuslihaani pysyviä jälkiä. He sen tekevät. Eivät katso menneisyyteen (no, kyllä traditio pitää tuntea, mutta ei siellä voi roikkua), ei saavutettuja etuja, ei ajattelun ja tekemisen lukkoja, ei turhautumisia, ei kyynisyyttä. On unelmia, on luottamus omaan ääneen ja tekemiseen. Tiedän sentimentaalisuuden puuskassani olevani naiivi ihanteellistaja. Äiti-ihminen haluaa, että mitkään rakenteet, piilohierarkiat, huonot käytänteet tai kilpailutalous eivät koskaan näitä ihmisiä lannistaisi ja saisi menettämään uskoa omaan itseen ja tekemiseen. Että jokaisella heistä olisi hyvä elämä, työn ja elämän balanssia, merkityksellistä työtä, jossa todentua, kohtuullista toimeentuloa ja sosiaaliturvaa. Että heidän työtään ymmärrettäisiin, että he tulisivat nähdyiksi taiteilijoina, kukin omanlaisenaan.

Aion lukea vastavalmistuneiden kirjalliset työt.

twitter.com/tinfotweets