15.01.2019

Hyvä itsetunto sallii teatterille riskinoton

Teatteri Viiruksen taiteellisena johtajana syksyllä aloittanut Jussi Sorjanen on aiemmin toiminut mm. lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon johtajana ja Kajaanin kaupunginteatterissa ohjaajana. Sorjanen on myös aloittamassa työskentelyn Taiteen edistämiskeskuksen esittävien taiteiden toimikunnan jäsenenä. Herääminen siihen ajatukseen, että on jonkinlainen vallankäyttäjä saa Sorjasen tarkaksi.

TINFO jututti tuoretta pomoihmistä hänen omasta ja työantajansa, Teatteri Viiruksen identiteetistä. Sorjanen paljastaa myös ohjelmistoon liittyviä unelmiaan ja suunnitelmia.
 

Ensin kuitenkin kysymme, kuka on Jussi Sorjanen?
 
 

Jos minun olisi pakko tiivistää identiteettini tässä kontekstissa, tekisin sen näin:

Minä olen puolisivistynyt opettajaperheen pojaksi vuonna 1986 Joutsassa syntynyt ja Heinolassa varsin onnellisen joskin paljon menetyksistä johtuvaa surua sisältäneen lapsuuden aina 18-vuotiaaksi saakka viettänyt, sittemmin Lahdessa, Tampereella, Kajaanissa ja Helsingissä aikuistunut 32-vuotias pienen pojan isä.

Haaveilin muusikon, elokuvaohjaajan, tuottajan ja kirjailijan urista, kunnes päädyin vuonna 2006 siviilipalvelukseen Teatteri Vanhaan Jukoon Lahteen. Tulin kolme vuotta myöhemmin valituksi saman teatterin taiteelliseksi johtajaksi 22 vuoden iässä ja sittemmin kärsin tästä valinnasta seuraavan kahden vuoden ajan, minkä jälkeen hommat alkoivat sujua.

Siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän uskaltanut sanoa teatterin tekemisen ja sen johtamisen olevan ammattini ja suuri, joskaan ei ainoa osa identiteettiäni.

Tiedostan syvästi olevani etuoikeutettu monella tapaa.

Tiedostan syvästi olevani etuoikeutettu monella tapaa. Asiaa voi lähteä kerimään vaikka siitä, että saan miettiä ja tehdä näitä taideasioita kuukausipalkalla ainakin seuraavan 4,5 vuoden ajan. Ja olen saanut tehdä näin vuodesta 2009 alkaen. Saan jakaa arkeni ja juhlani poikkeuksellisten fiksujen, mukavien ja lahjakkaiden ihmisten kanssa sekä työssä että siviilissä.

Olen myös pikkuhiljaa tajunnut, että minulla on jonkin verran valtaa. Viiruksen taiteellisena johtajana ja ohjaajana olen päättämässä siitä, mitä teatterissa tehdään, ketkä tekevät ja määrittelemässä osaltani myöskin miten tekevät. Lisäksi aloitan tulevana kautena Taiteen edistämiskeskuksen esittävien taiteiden toimikunnan jäsenenä. Siellä olen päättämässä merkittävästä määrästä mm. vapaan kentän toiminta-avustuksista sekä yksittäisistä työskentely- ja kohdeapurahoista. Toki on paljon minua vallakkaampia ihmisiä, mutta monella sitä on huomattavasti vähemmän.

Esimerkiksi näistä syistä vallan ja vastuun kysymykset ovat minulle akuutteja. Vielä puoli vuotta sitten valmistauduin henkisesti 18 vuoden isyyslomaan / freelance-elämään. Lähettelin hikisin kämmenin teatterinjohtajille sähköposteja ja yritin sopia tapaamisia, sekä suunnittelin apurahaprojekteja. Freelancer on pitkälti teatterinjohtajien ja apurahanjakajien armoilla.

Puoli vuotta myöhemmin olen sekä teatterinjohtaja, että apurahanjakaja. En tiedä olenko identiteetiltäni päättäjä, mutta jotenkin tämä asema tuntuu suhteellisen luontevalta, sen myönnän. Tuon havainnon tehtyään täytyy olla tarkkana, ettei valta pääse turmelemaan. Minun kohdallani turmeltuneisuus olisi varmaankin jonkinlaista välinpitämättömyyttä ja laiskuutta.

Toisaalta päättävässä asemassa oleminen ei ole minulle täysin uutta, sillä olin vuosia yhtäaikaisesti Teatteri Vanhan Jukon taiteellinen johtaja ja Hämeen taidetoimikunnan jäsen. Periaatteessa vain kontekstit ovat laajentuneet ja muuttuneet ja sitä myötä valta ja vastuu kasvaneet.

***

Minua kiinnostaa moraalin ja toiminnan välinen konflikti. Tämä liittyy mm. juuri etuoikeuksiin ja niistä kieltäytymiseen. Periaatteessa olen sitä mieltä, että ihmisen kauneimpia ominaisuuksia on kyky kieltäytyä. Jättää tekemättä jotakin semmoista, minkä positionsa ja voimavarojensa puolesta voisi tehdä.

Tätä pohdin esimerkiksi silloin, kun valintani Viiruksen taiteelliseen johtoon julkistettiin. Eräs Facebook -kaverini päivitti samana päivänä statukseensa kysymyksen: ”Onko yhdenkään helsinkiläisen vos-teatterin johdossa naista?” Luonnollisesti tulkitsin tämän liittyvän valintaani.

Ajattelin, että periaatteessa minun olisi pitänyt kieltäytyä, sillä kuulun valkoisten cis-heteromiesten etuoikeutettuun porukkaan, jonka pitäisi isossa kuvassa tällä hetkellä nimenomaan luopua vallasta eikä haalia sitä lisää. En kuitenkaan kieltäytynyt. Oma etuni ajoi periaatteen edelle, tässä tapauksessa helposti. Luonnollisesti en kadu sitä etten kieltäytynyt, mutta kuten sanottu, tiedostan etuoikeuteni ja siksikin pyrin olemaan itsereflektiivinen.
  

Toimit nyt ryhmämuotoisen ruotsinkielisen, Helsingin Jätkäsaaressa toimivan Teatterin Viiruksen johtajana? Millainen on tuo todellisuus? Mitkä ovat sen erityispiirteet ja taiteellis-henkiset rikkaudet?

JS: Aluksi on varmaankin puhuttava Viiruksen viiteryhmän, eli vos-ryhmien erityispiirteistä noin kokonaisuutena suhteessa muuhun suomalaiseen teatterikenttään.

Nähdäkseni ryhmämuotoisten teattereiden erityislaatu piilee siinä, että ne on varta vasten perustettu ajatuksella; juuri me haluamme tehdä yhdessä töitä. Tämän mentaliteetin mukana tulee ikään kuin lahjana valtava määrä motivaatiota. Sitä voi verrata ”yrittäjähenkeen”, jossa oman puljun taiteellinen ja taloudellinen menestyminen on valtavan iso asia. Lisäksi ohjelmistovalinnat kulkevat usein ensemblen kautta. Teatterinjohtajat eivät päätä yksin, vaan laadunvalvontaa ja yhteistä ajattelua on ohjelmistovalintojen taustalla kenties enemmän kuin isommissa teattereissa.

Pitkäjänteinen yhdessä tekeminen synnyttää omaleimaista ja ainutlaatuista teatterikieltä. Ainakin teoriassa. Minusta tämä on toteutunut niin KOMissa, Ryhmiksessä, Q:ssa kuin Viiruksessakin. Nämä neljä voi niputtaa niin rakenteensa kuin taiteellisten lähtökohtiensa puolesta samaan sarjaan.

Rakenteellisesti katsoen Viiruksen itsestäänselvin erityispiirre on luonnollisesti se, että omien tuotantojemme esityskieli on pääsääntöisesti ruotsi.

GUEST-ohjelmisto on toinen rakenteellinen erityispiirre. Muut vos-ryhmät eivät pyöritä niin säännöllistä ja laajaa vierailuohjelmistoa kuin Viirus. Tämä on kiinnostava yhdistelmä paitsi käytännössä, mutta minulle se on myös ”taiteellis-henkistä rikkautta”, kuten kysymyksessä hienosti muotoillaan.

Olen työskennellyt Viiruksessa viime syksystä avaikka jo parin kuukauden jälkeen tuntui siltä kuin olisin ollut pidempäänkin. Minulle se kertoo ennen kaikkea Viiruksen hyvästä itsetunnosta.

Itsetuntoisuus näkyy myös voimakkaana riskinottokykynä ohjelmiston puolella. Viirus on yksi niistä harvoista teattereista, jotka ovat tehneet eurooppalaisia, mm. saksalaisia nykytekstejä näyttämölle. Siinä ei päätä paljoa palella. Tätä ominaisuutta arvostan suuresti ja tahdon vaalia sitä. En tiedä mitä tämä käytännössä tarkoittaa, sen aika näyttää.

Teatterin keskustelukulttuuri on hämmentävän avoin, fiksu ja demokraattinen. Tuntuu että kaikki saavat sanoa ja kaikkia kuunnellaan ja kuullaan, oikeasti. Kaikkien huomiot ovat arvokkaita. Jyräämistä ei tapahdu. Näin voi olla, koska kaikki ovat paitsi tehtäviensä niin myös kokonaisuuden, Viiruksen ison taiteellis-henkisen linjan, tasalla. Tätä linjaa on vaikea verbalisoida, mutta sen asiasanoja ovat minulle ainakin rohkeus, kehittyminen, kehittäminen, ensemble, yhteisö, yhteiskunta, tarkkuus, analyysi, äly, eettisyys, ahkeruus, avoimuus, haastaminen, suoruus, taito.
 

Miten näet Viiruksen tulevaisuuden? Mistä unelmoit? Mitä tulet tekemään/ohjaamaan Viiruksessa ja miksi?
 

JS: Tahdon vaalia Viiruksen kompromissitonta ja itsetuntoista linjaa.

Ohjelmiston suhteen olen ajatellut viimeaikoina paljon akselia kiinnostava — tärkeä. On jotenkin itsestäänselvää, että Viirus taiteellisena teatterina pyrkii tekemään esityksiä, jotka ovat relevantteja tässä ajassa, tämän ajan ihmisiltä tämän ajan ihmisille. Voisi sanoa, että taiteellinen teatteri pyrkii aina tekemään tärkeää teatteria, sellaista, jolla on merkitystä.

Toisinaan ajattelen, että tämä tapahtuu kiinnostavuuden kustannuksella. Puhun nyt yleisellä tasolla, sekä suomalaisista ohjelmistoista, että eurooppalaisesta kentästä, vajavaisin tiedoin toki.

Siis että helpommin tehdään tärkeää teatteria. Esitykset ovat pelottavan ajankohtaisia, yhteiskunnallisesti tärkeitä, ne ottavat kantaa aikamme kriiseihin. Tahtoisin haastaa tätä ajattelua tai ainakin pyrkiä hetkellisesti tuon boksin ulkopuolelle. Aikamme suuret aiheethan aika itsestäänselvästi ovat ilmastonmuutos, nationalismi, tasa-arvo, ihmisoikeudet ja seksuaalisuus, tekoäly.

Jotenkin olen alkanut mennä kohti sellaista ajattelua, että olisi hienoa lähestyä teatteria siltä pohjalta, että mikä on meistä itsestämme kiinnostavaa. Ei niinkään siitä mikä on yleisesti ottaen tärkeää. Nämä varmasti yhdistyvät monessa jutussa, mutta minä haluaisin ehkä purkaa tuota jakoa jotenkin osiin.

Tämä liittyy edelleen vallalla olevaan puheeseen teatterin / taiteen funktionalisoinnista mikä minua on aina ärsyttänyt ja siitä, miten helposti teattereiden ohjelmistoissa henkilökohtainen ote loistaa poissaolollaan ja yritetään tehdä esityksiä niistä aiheista, mistä juuri nyt  ”pitää” tehdä. Itse ajattelen, että tässä tärkeän taiteen rakenteessa korostuu teatterin hitaus reagoida aikaan. Ja mukana tulee rutkasti ryppyotsaisuutta ja luotaantyötävää energiaa.
 

yritetään tehdä esityksiä niistä aiheista, mistä juuri nyt  ”pitää” tehdä

Tämä ajatteluketju vapauttaa minua juuri tällä hetkellä. Ja minusta taiteen ja teatterin hienoimpia juttuja on nimenomaan vapaus. Kesällä luin aika paljon tärkeitä tekstejä, mutta jotenkin niihin kyseisiin teksteihin tarttuminen olisi tuntunut ulkokultaiselta. Vaikka olisi miten hieno ja tärkeä teksti ihmisen ja eläimen suhteesta, kuten vaikka Stef Smithin Human Animals, en jotenkin pysty tarttumaan koska se aihe ei saa mussa tarpeeksi liikettä. Ei ainakaan niin paljoa, että jaksaisin valvoa yöni sen kanssa ja puolustaa sitä loppuun asti. En siis halveksu tätä, mutta en pystyisi ohjaamaan esitystä, mihin koen että mulla ei tekijänä ole substanssia.

Ensimmäinen ohjaukseni Viirukseen pohjautuu Dostojevskin Pelureihin. Se tulee olemaan nimeltään Roulettenburg (total entertainment forever) ja aihe on raha. Ajattelen jatkuvasti rahaa ja se, että ajattelen, häiritsee minua. En haluaisi ajatella. En ole omaisuus- tai rahaorientoitunut. En ole ikinä omistanut paljon rahaa, enkä varmasti tule omistamaankaan. Enkä oikeasti edes haaveile hillittömästä luksuskämpästä Helsingin keskustassa tai yhtään missään, enkä Teslasta, mutta silti katselen (ja ajattelen) niitä kadehtien.

Tuntuu, että raha aihepiirinä on tunkeutunut väkisin aivoihini, enkä saa sitä sieltä pois. Siksi haluan käsitellä sitä. Toki se on myös äärimmäisen tärkeä aihe, kaikki mainitut muut tärkeät aiheet (ilmastonmuutos, nationalismi, tasa-arvo, ihmisoikeudet ja seksuaalisuus, tekoäly) nivoutuvat tiukasti rahan ympärille. Mutta en halua esityksessä alkaa osoittaa näitä yhteyksiä, ainakaan lähtökohtaisesti. Haluan käsitellä sitä itseään, nimenomaan ruletin ja uhkapelaamisen kautta. Siihen liittyy jännitystä, turtumusta ja jopa maagista vetovoimaa.

Ennen kaikkea uskon, että siitä saa hyvän ja kiehtovan esityksen. Olen tällä hetkellä tuhottoman kiinnostunut teatterista tapahtumana, tilanteena. Että miten se näyttämö itseasiassa toimii. Miten luodaan 2,5 tuntia kestävä tilanne, missä istutaan paikallaan melko kovilla penkeillä niin ettei perse puudu? Se on mielestäni tällä hetkellä kiinnostavin teatteriin liittyvä kysymys.

Total Entertainment Forever -alaotsikko on lainaa lempiartistiltani Father John Mistyltä. Väitän, että suurin osa meistä länsimaisista ihmisistä on jonkinlaisessa viihdekoukussa. Tämä ei ole moraliteetti vaan toteamus, joka perustuu empiirisiin havaintoihini. Eskapistinen tarve on todella vahva. Siksi haluan luoda yhdessä ensemblen ja suunnittelijoiden kanssa tilan tuonne meidän saliin, joka on suljettu kaikilta ulkopuolisilta impulsseilta.

Unohduksen tila. Minua kiehtoo nimenomaan se, että Dostojevksia, raskaaksi ja syvälliseksi mielletyn kirjailijan työtä ”käytetään” ikuisen totaalisen viihtymisen tilan luomiseen. Se on minusta hauska twisti. Ja toki tässä yhteydessä on sanottava, että viihtyminen tietysti siitä kulmasta kuin me tekijät sen näemme.

Tällä hetkellä esityksen esteettisiksi lähtökohdiksi on määritelty 1990 -luku, Las Vegas, kitch, sekä Renny Harlinin ja Markus Selinin noin 25 vuotta sitten Keravalle rakentama utooppinen huvipuisto Planet FunFun.

(TINFO 7.1.2019)