26.03.2025
Hyvää Maailman teatteripäivää!
Kansainvälisen teatteri-instituutin (ITI) julistamaa Maailman teatteripäivää on vietetty 27.3. vuodesta 1962 lähtien. Aloitteen Maailman teatteripäivästä teki professori Arvi Kivimaa. TINFO tilasi tänä vuonna suomalaisten teatterilaisten käyttöön julistustekstin näytelmäkirjailija, ohjaaja Juha Jokelalta. Kutsuimme myös viime vuoden Thalia-esityspalkinnon voittaneen Joensuun kaupunginteatterin tuottamaan videon Maailman teatteripäivän kunniaksi.
Maailman teatteripäivän julistus 27.3.2025
Katso Joensuun kaupunginteatterin tuottama video, jolla julistus luetaan
Suomalaisen julistuksen kirjoittaja: Juha Jokela
Esiintyjä videolla: Jaakko Tohkanen
Äänet: Antti Männikkö
Ohjaus, kuvaus ja editointi: Joonas Gavrilov
Tilaaja: Teatteri tiedotuskeskus TINFO
Kokoonnumme näyttämön taa hieman ennen ennakkoesityksen alkua ja yhtäkkiä se alkaa kuulua: yleisö on päästetty sisään ja hälisee salissa. Kyyneleet kohoavat silmiin. Melkein vuoden tauon jälkeen koronasulku on purettu ja me kuulemme yleisön hälinän. Ääni on odottamattoman kaunis. Se väreilee tietoa siitä, että tämä kohtaaminen on erityistä ja tärkeää. Molemminpuolinen ikävä. Te kaipasitte meitä. Me kaipasimme teitä. Tämä odotus satutti meitä molempia. Nyt se on ohi. Esitys alkaa pian ja me vietämme juhlan.
Mikä tämän kaipuun synnytti, tämän sisäisen huudon? Miksi tekijöiden ja yleisön yhteyden katkaiseminen tuntui kipeältä ja väkivaltaiselta? Teatterilla on selvästikin jokin ominaislaatu, jonka kautta se auttaa meitä pysymään koossa ja sisäisesti elävinä.
Teatteriesitys on lahja. Me paketinkäärijät emme voi kontrolloida, pitääkö katsoja lahjastaan tai mitä hän sillä tekee. Voimme vain antaa sen ja toivoa, että yhteys syntyy. Paljauden kautta. Vaikeaa kohti kurottamisen, ajattelun ja kauneuden kautta, yhteistyön kautta. Esitystilan ylle levittyvänä ilmapiirinä, tiivistyvinä jännitteinä, katseina ja kosketuksina.
Sikäli tilanne on kohtaamiselle otollinen, että me olemme jo tulleet tähän tilaan. Hengitämme samaa ilmaa. Yhteyden syntymiselle on annettu edellytykset.
Elämme aikaa, jossa tummeneva taivas uhkaa huutaa meidät apaattisiksi. Arvomme kyseenalaistetaan. Myös taitelijoiden turvallisuus horjuu. Silti tiedämme, että vaikka jotkut muut väistäisivät, taide ei voi väistää. Teatteri ei voi väistää.
Meillä on taiteilijan vastuu demokratiasta ja sen tulevaisuudesta, vastuu toisten lajien elämästä, vastuu planeetasta. Meidän olemassaolomme perusta on siinä, että kamppailemme julmuutta vastaan. Dogmeja ja muottiin pakottamista vastaan. Kurotamme kontrollin ja ajattelua vangitsevien rajojen yli.
Taide voi ja sen pitää katsoa päin väärää ja kauheaa, mutta se voi katsoa myös ilmeisimmän tarinan ohi, pieneen ja särkyvään, mahdollisesti yhtä tärkeään.
Tapahtui mitä tahansa, emme ole tyhjän päällä. Teatterintekijöinä tiedämme, että jokainen nyt-hetki rakentuu ajan kerroksille, jotka ovat maaperänä meidän aikamme alla. Teatteria eri aikakausina rakastaneiden rakkaus kantaa meitä.
Edeltäjien tavoin me juhlistamme paradokseja, leikimme kuolemanvakavina, hassuttelemme hirveyksien äärellä, rienaamme ja rakastamme, etsimme uutta ja vaalimme vanhaa. Ja olemme itsekin osa suurempaa tarinaa.
Lopetan katkelmaan Boris Pasternakin runosta Hamlet. Hälinästä sekin alkaa.
“Sorina vaimeni. Astuin näyttämölle.
Selkääni vasten oven kehyspuu.
Etäisen kaiun läpi koetan kuulla,
mitä vuosisadallani tapahtuu.”*
Aina emme itse kuule oikein. Silloin opimme toisiltamme. Pysytään yhdessä.
Juha Jokela
* Boris Pasternakin runon suomennos: Marja-Leena Mikkola