06.02.2020

Hanna uusi blogikuva

Hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide!

Pyeri säämi aalmugpeivi puohháid!

¦iõǥǥ saaʹmi meersa¸peiʹvv pukid!

Esitystaiteen karkkikaupassa

Olo on kuin karkkikaupassa. Katselen Mad Housen, Todellisuuden tutkimuskeskuksen, W A U H A U S:in, Toisissa tiloissa -kollektiivin, Blaue Fraun, Urban Apan, Delta Venuksen, Universumin, Zodiakin, Kiasman ohjelmistoja, tapahtumia, työpajoja, festivaaleja. Niin uteliaisuutta herättäviä näkökulmia ja mahdollisuuksia esityksellisiin kohtaamisiin.

En piittaa lajimäärittelyistä. Ajattelen teosten esiinnostamia ruumiillisia kokemuksia, tietämistä ja tietoa. Millaisia monimutkaisia asioita ja ongelmia praktiikoista, teoksista ja tapahtumista kehkeytyy esiin? Millaisia ruumiita, millaisia affekteja ja millaista vuorovaikutusta kuvittelen teosten tarjoavan?

Kehon politiikkaa

Yhdessä ajattelua, yhdessä tekemistä, vuoropuhelua.  Sanojen tai oman paikan etsintää, kokeilua, kuuntelua, henkilökohtaisuutta. Huokoisuutta, välisyyttä.  Surua, fantasioita ja body horroria. Affekteja! Kaikkea tällaista Mad Housissa nähtävät teokset tai tapahtumat tuntuvat ehdottavan.

Huhtikuussa toteutuva Mad Housen uusi kansainvälinen esitystaiteen festivaali Bad House kertoo haluavansa olla ”ristiriitoja, epätäydellisyyttä, armollisuutta sekä taiteen ja sen tekemisen vapautta vaaliva tulokas”.  

Éliane (Teemu Mäki & Maija Nurmio) kutsui ajattelemaan ”paikkaamme maailmassa ja luonnon kiertokulussa”.  (En päässyt – missasin siis.) Fabulous Muscles -teoksessa tekijät Emmi Venna, Reija Meriläinen, Erno Aaltonen kysyvät: ”Voisiko minusta näkyä enemmän kuin olen koskaan näyttänyt tähän mennessä? Voisiko kaikki kuultaa läpi?”

Prekaarit Praktiikat -työryhmän iltamien sarja Practices of Love and Body kutsuu taiteellisen tekijöiden työskentelyn äärellä jakamaan kokemuksia vailla suorituspaineita. ”Esittävät praktiikat ovat yhteisöllisiä, yhdessä kehollistuvia ja yhdessä koettuja, todistamista edellyttäviä tapoja olla maailmassa.”

Kävelyteos Rakkaudesta – sanasto tuleville vuosikymmenille on täällä jälleen (nyt Kalasatamassa) etsimässä sanoja, joita ei vielä ole.   Kolmen improvisaation sooloteoksessa Layers Heini Nukari, Pia Lindy & Annika Tudeer pohtivat sitä, mitä välissä olevasta voi aueta äänen ja puheen liikkeellistyessä. 

Mitä keho muistaa (usein mykkänä) ja mitä muistoja se nostaa esiin? Miten muistaminen ja muistot saavat aikaan kehollisia muodonmuutoksia. Liisa Pentti liikkuu tällaisten kiintoisien kysymysten äärellä Cloudbody – an ecology of dreams #2 -teoksessaan. Sonja Jokiniemi puolestaan etsii teoksessaan Mound Bound suhdetta menneisyyteen ja perinteisiin – kuulumiseen ja menetykseen, jonka globalisaatio aiheuttaa. Röykkiö identiteetin metaforana – kiehtovaa.

Rajalla ja väleissä ajan tuottamaa hämmennystä tunnustellen liikkuu Jenni-Elina von Baghin A Prologue Zodiakista. Actions x Figures (Mikko Makkonen) tutkii, millaisia voisivat tässä ajassa olla maskuliinisiksi oletetut kehollisuudet ja toimijuudet.

Huomio. Useissa teoksissa on koreografin työparina dramaturgi. Hienoa!
 

Feministisellä asenteella

Meiltä löytyy julkilausuttua feminististä asennetta!

Blaue Frau, Nina Matthis, ÖFA & LOSTIN Harlequin nähtiin kuun vaihteessa Mad Housessa. (En päässyt näkemään tätäkään). Mielessäni on 1980-luvun alkupuolella ilmestynyt romanttisia lajityyppejä analysoinut Janice Radwayn Reading the Romance. Minkälaisena Harlequin-esityksessä tuo romanttinen rakkaus näyttäytyi, kun sitä katsottiin intersektionaalisen feministin silmin?

Antirasistinen ja feministinen taideyhteisö UrbanApa on rakentanut yhteistyössä Mad Housen kanssa feministisen johtamisen alustan, jossa työpajaillaan puoli vuotta, toukokuuhun 2020 saakka. Tällainen normikriittinen käytännön työ on arvokasta ja tarpeellista!

Tässä teemoja: Mitä on feministinen johtaminen? Miten määritellä johtajuutta uudelleen? Miten työskennellä feministisesti hierarkkisissa rakenteissa? Valta ja vastuu? Kuratoinnin politiikka – kohti feminististä kuratointia? Solidaarisuus ja toivo? Inklusiivisuus ja moninaisuus – turvallisemmat tilat? Konflikti ja epäonnistuminen? How to change things? Muutos ja toisintekeminen Johtaminen ja unelmointi – millainen voisi olla tulevaisuuden taiteenkenttä? #StopHatredNow 2020 -tapahtuma tarjoaa työkaluja inklusiiviseen, antirasistiseen ja feministiseen toimintaan.

Delta Venus tarjoaa omanlaistaan estetiikkaa, trashin ja raivokkuuden twistillä. Sen yhtenä esikuvana on She She Pop. Miten paljon taustalla kummittelee Anaïs Nin ja hänen eroottinen kokoelmansa Delta of Venus? Kansallisessa tullaan näkemään The Betty Show.  En tiedä siitä mitään, mutta tällainen kieli koukuttaa: ”Betty on narkokapitalistisen ajan kabareetähti ja kotiäiti. Hänellä on niin kova krapula, että hänelle määrätään ISO purkki rauhoittavia ja siitä se sitten lähtee. Fuck & forget.” Go for it, Asta Honkamaa, Rosanna Kemppi, Sara Melleri, Annika Poijärvi ja Kreeta Salminen!

Katseen valta ja rakkaudellinen potentiaali

Matilda Aaltosen ja Joel Teixeira Nevesin Voyeur (Todellisuuden tutkimuskeskus) nähdään nyt Sivuaskel-festivaalilla ja hieman myöhemmin Universumissa

Sanaton esitys kehollistaa ja fyysistää meidät yhteisessä katsomisen/katsotuksi tulemisen tapahtumassa. Mitä esityksessä tulee tapahtumaan? Minun ei tarvitse pelätä manipulaatiota. Teoksen esittely saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi. (Mielessäni Blaue Fraun hieno teos katsomisesta, kuuntelemisesta ja aistimisesta galleriaympäristössä!)

Universumissa kokemuksellinen esitystaiteen tapahtuma Unfamiliar Dialogues – Uneksunnan näyttämö (Ursula Hallas, Miro Mantere & Teemu Päivinen Hallas-Mantere-Päivinen) kutsuu meidät yhteiseen mielen sisäiseen leikkiin ja luomaan mielen näyttämöä. Yhteisen uneksunnan tila kuulostaa houkuttelevalta.
 

Kutsu häviämisen ja muutoksen tilaan

Työryhmän Mika Haaranen, Heikki Paasonen, Joonas Pehrsson, Ylermi Rajamaa, Essi Rossi, Raimo Saarinen & Tinja Salmi Larudio on ”esitys vaihtoehtoisista maailmoista ja niiden kuvittelemisesta”. Sen lähtökohta on kiehtova. Näyttelijä palaa lapsuutensa kuvitteelliseen maailmaan ja rekonstruoi c-kaseteille nauhoittamansa itsetehdyn Larudio-ohjelman. Miten katoavia maailmoja voi tallentaa?  

Artivismia What The F*rtum?

What The F*rtum? on teos, jonka toteuttaa itsenäinen näyttelijä- ja journalistiopiskelijoiden (Heli Hyttinen, Inke Koskinen, Samuel Kujala, Sofia Smeds, Hilma Toivonen) ryhmä. Teoksen avoimet harjoitukset ja esittelytilaisuus on perjantaina 7.2.2020 klo 11 Kansallisen pienen näyttämön lämpiössä. Ryhmä tukee WWF:n Fortumin yhtiökokoukseen lähettämää aloitetta siitä, että yhtiön olisi luovuttava hiilestä vuoteen 2030 mennessä.

Ei helppoja kysymyksiä

Kun tehdään teoksia pakolaistaustaisten ihmisten tarinoista kuten esimerkiksi Kansallisteatteriin Undocumented Love -esitys, nousevat kysymykset kulttuurisesta omimisesta ja representaatiosta esiin.

Kuka saa käyttää kenenkin ääntä teatterissa? Miten ”toiset” esitetään? Onko ”toisille” itselleen tilaa näyttämöllä? Tulemmeko toiseuttaneeksi, vierauttaneeksi tai eksotisoineeksi toisia. Unohdammeko eettiset haasteet? Jätämmekö tiedostamasta valta-asetelmia?  

Yhteisymmärrykseen näistä vaikeista kysymyksistä on vaikea päästä. Kyse on alituisesta sensitiivisyyttä, ymmärrystä ja viisautta edellyttävistä neuvottelusta. Undocumented Loven ohjaaja Jussi Lehtonen ja käsikirjoittaja Kati Kaartinen pohtivat vastineessaan kriitikon näkemyksiin omia lähtökohtiaan.
 

Julkeaa ja julmaa poissulkemista

Kun tehdään Humisevaa harjua ja kun ollaan suurella näyttämöllä, niin tehdään kaihtelematta. Näin tapahtuu Helsingin Kaupunginteatterissa. Tehdään fyysistä näyttelijäntyötä, löydetään ruumiit ja niiden eleet, käytetään näyttämön julmansuurta tilaa syvyys- ja korkeussuunnassa, rikotaan rampin raja ja tuodaan Heathcliff ja Cathy pitkälle katsomoon, laitetaan näyttämötuulet ulvomaan, vanhat näyttämökoneet puhaltamaan. Lisätään Intohimon ja kostonhimon kohtuuttomuuteen kierroksia.

Humiseva harju ei pelkää fyysistää koloniaalista toiseuttavaa julmuutta ja hyväksikäyttöä, eikä se yritä kesyttää halua. Se käyttää groteskia postkoloniaalisessa, sukupuoli- ja luokkatietoisessa kehystyksessään. Mitä tapahtuu kahlitsemattomalle luonnolle väliajan jälkeen? Luokkasiirtymä Lintonien sisätiloihin on hieno. Ollaankin nykyajassa, jossa luontoa on enää Lintonin steriilin olohuoneen screenillä. Ihmiset ovat kuin kontrolloituja koneita, joiden ”häiriötilat” ovat uhka.

Eläköön tämä ensemble! Tietty röyhkeys! Mikä nautinto katsoa jokaista roolityötä. Ihanaa nähdä esitys, jossa niin sanotuilla sivuhenkilöilläkin on niin tärkeä tehtävä ja jossa näiden(kin) roolitöiden kautta piirtyy esiin uusia kerrostumia.
 

Punchline – missä olenkaan, West Endissäkö?

Pyhä jysäys. The Punchline – kuolemanpelkoa ja kevyttä kannibalismia on ylläri. Käydään käsiksi kuolemanpelkoon, mutta miten. Emil Kihlström on näyttelijäntaiteen opinnäytteenään kirjoittanut ja ohjannut täysivireisen nykyfarssin, jossa vielä näytteleekin.

Mikä keitos! Well made play – farssin nykytuleminen – tyylipuhdasta visuaalisuutta. Täydellistä kuljetusta, ajoitusta, rytmitystä. Dialogi kirmaa ja näyttelijät tekevät epätodennäköisissä ja makaabereissa tilanteissa tarkkaa työtä. Näihin roolihahmoihin uskoo. Näyttelijät eivät astu ylimielisesti sivuun vaan uivat uljaasti tämän lajityypin vesissä. Halleluja! En tee spoileria. Menkää ja katsokaa. Tämä esitys muuallekin!

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät