Ia Tanskanen, mitä kuuluu?   

 

  

Ia Tanskanen: Tällä hetkellä aika haipakkaa kuuluu. Tulen suoraan harjoituksista, ja ensi viikolla on ensi-ilta. Olo on hengästyttävä, ihan kirjaimellisestikin.    

 

Olen ollut teatterialan sekatyöläinen pitkään. Opiskelin aikoinaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi. Alalla työelämä on hirveän pirstaleinen ja olen tehnyt erilaisia töitä, mikä on tietenkin ihanaa, mutta oma vahva kutsumukseni on aina ollut dramaturgian puolella. Tavallaan kaikkeen ammatilliseen tekemiseen voi käyttää dramaturgista katsetta, vaikka erilaisia teatterillisia sivuaskelia on tullutkin otettua. Kun vuonna 2017 käynnistettiin viiden yliopiston tai taideyliopiston (Goethe Universität, Université libre de Bruxelles, Université Paris Nanterre, Oslo National Academy of the Arts, Helsingin Taideyliopisto) kansainvälinen yhteistyöpilotti, maisteriohjelma nimeltään Comparative Dramaturgy and Performance Research, tiesin heti haluavani sinne. Pääsin opiskelemaan Frankfurtiin, jonka jälkeen käväisin Teatterikorkeakoulussa vaihdossa. Ehdin tehdä opintoja myös Brysselissä.  

Tulen niin pieneltä paikkakunnalta, että aloin opiskelemaan saksaa ikään kuin puolivahingossa. Ranskan kielen ryhmää ei koulussa saatu kasaan, joten täytyi ottaa saksaa. Jatkoin sitä lukiossa, koska tuntui, että muuten opit olisivat menneet hukkaan. Olen tehnyt kaikki opiskeluihin liittyvät harjoittelut Saksassa teatteri- ja kulttuuri-instituutioissa ja viettänyt maassa aikaa, mutta lähtökohtaisesti saksa oli minulle vieras kieli.  

 

Koronavuosien aikana minusta alkoi kuitenkin tuntua, että vaikka olenkin tehnyt töitä erilaisissa ammatillisissa positioissa, halusin hakea saksalaiseen teatteriin töihin ja katsoa, aukeaako se ovi. Marburgin alueteatterissa (Hessisches Landstheater Marburg) oli dramaturgin pesti auki, ja teatteri oli profiililtaan kiinnostava, joten päätin hakea paikkaa. Haastattelukierroksia oli kaksi, ja lopulta minulle tarjottiin töitä. Aloitin täällä reilu vuosi sitten, syksyllä 2022. Solahdin mielestäni melko nopeasti tähän meininkiin, ja täällä on kollegoilla ollut ihanasti kärsivällisyyttä kielen kanssa. Vaikka puhun ja kirjoitan saksaa sujuvasti ja työni pyörii vahvasti kielen ympärillä, en ole natiivipuhuja.    

 

Laitosteatterit ovat varsinkin Saksassa hierarkkisia rakenteita, joiden juuret ovat pitkät. Täälläkin keskustellaan siitä, miten näitä rakenteita muutetaan ja meidänkin teatterissamme on otettu ihan konkreettisia askeleita hyvään suuntaan. Itse kuitenkin ajattelen, että on helppo kritisoida laitosteattereita – kuten pitääkin – mutta niitä on hirveän vaikea muuttaa ulkopuolelta. Joten jos ovi aukenee laitosteatteriin, ja itse pääsee sen sisälle, voiko sitä omalla toiminnallaan olla mukana muuttamassa? Voiko omilla valinnoillaan olla vahvistamassa moniäänisyyttä, tarjoamassa foorumia erilaisille tekijöille ja käsialoille, sekä mahdollistamassa sitä, että näyttämöllä kuullaan myös niin sanotun kaanonin ulkopuolelta tulevia tekstejä ja tarjotaan erilaisia representaatioita? Mielestäni pitää ainakin yrittää. Tietenkin muutos on hidasta, ja sen hitaus turhauttaa, mutta uskon, että muutos tulee joka tapauksessa pikemmin talon sisältä kuin sen ulkopuolelta, ja dialogissa maailman kanssa.  

Vaikka en ole se, joka viime kädessä päättää mitä tehdään, olen mukana päätösprosesseissa. Olen aiemmin ollut teatterintekijänä enimmäkseen ikään kuin ”pyytäjän” kuten apurahanhakijan, roolissa, tai vastaavasti lyhyempikestoisissa ja osa-aikaisissa työsuhteissa, eli verrattain prekaarissa työmarkkina-asemessa, kuten niin moni taiteentekijä. Havahduin jossain vaiheessa siihen, että nyt nykyisen positioni vuoksi, minullakin on jonkin verran valtaa, ja sen myötä ihan jäätävä vastuu.    

 

Marburg on pieni kaupunki, mutta vilkas opiskelijakaupunki, jossa on noin 77 000 asukasta. Teatterilla on kaksi taiteellista johtajaa, Eva Lange ja Carola Unser-Leichtweiß ja meitä dramaturgeja on kolme, Christin Ihle ja Petra Thöring ja minä. Suomessa vakidramaturgin paikat taitavat olla laskettavissa kahden käden sormilla *, ja ne harvoin tulevat hakuun. En ole ainakaan usein törmännyt hakuilmoituksiin, osaltaan siksi hakeuduin tänne Saksaan. Toki myös Saksan teatterikenttä on jo pitkään vetänyt puoleensa. Tässä talossa on kiinnostusta uusia tekstejä kohtaan ja myös intoa kunnianhimoiseen lasten- ja nuortenteatteriin. Myös niin sanottuja klassikoitakin tehdään jonkin verran, mutta teatteri on edistyksellisen oloinen, vaikka onkin verrattain pieni talo. Vakinäyttämöitä on kolme, ja sen lisäksi muutama produktio vuodessa esitetään isommalla Erwin Piscator-Haus -nimisellä näyttämöllä. Koska olemme alueteatteri, kierrämme myös esityksillä muilla paikkakunnilla.   

 

Viime lauantaina Erwin Piscator Haus -näyttämöllä oli ensi-illassa Carola Unser-Leichtweißin ohjaamana Elfriede Jelinekin Ein Sportstück -näytelmä vuodelta 1998, ja sunnuntaina Milan Gatherin ohjaamana Emel Aydoğdun lapsille suunnattu Wenn Wolken Wachsen. Ensi viikolla saa kantaesityksensä Ivana Sokolan Euromüll, jossa aavikko ja muovijäte pöllyävät ja saluunan ovet avautuvat mammuttiin nimeltä Euroopan Unioni. Euroopan unionin päätöksentekoprosesseissa kauhtuneet tai korruptoituneet tai vielä idealismia puhkuvat cowboyt kohtaavat kertakäyttömuovidirektiivin ympärillä.   

 

Teemamme tänä vuonna on ”On the Move”, jonka raameissa keskustelemme siitä, mikä liikkuu yhteiskunnassa. Millaiset liikehdintöjä tapahtuu tällä hetkellä, ja minne suuntaan liikumme? Mikä antaa meille sytykkeitä, mikä vaikuttaa meihin, mikä meitä liikuttaa ihmisinä? Suunnittelemme ohjelmistoa vain noin vuotta aikaisemmin ja aina jonkin moton ympärille. Se mahdollistaa melko nopean reagoinnin yhteiskunnallisiin muutoksiin, liikkeisiin ja voimiin. Välillä toivoisi, että ehtisi enemmän reflektoida ja miettiä pidempää yhteiskunnallista jatkumoa, taiteen vaikutusta sekä saavutettavuutta, mutta tuntuu, että hektisen työarjen ja paukkuvan kalenterin lomassa reflektoinnille ja syvyyssuunnassa luotaamiselle jää liian vähän aikaa.  

 

Turvallista ohjelmistoa ei näinä aikoina oikein ole, muun muassa Ukrainan sodan takia, korona-ajan vaikutuksien ja taloudellisen ahdingon vuoksi. Katsojat ovat tarkkoja rahoistansa, ja epävarmuutta on ilmassa. Kovin paljon ei täällä farsseja esitetä, silloin tällöin komedioita kylläkin, ja mukaan mahtuu myös jonkin verran musiikkiteatteriesityksiä – Cabaret oli ohjelmistossa vuonna 2019 – mutta kansainvälisiä musikaaleja ei tehdä joka vuosi. Vaikka ohjelmisto näyttäytyy rohkeana, ja verrattuna useampaan alueteatteriin varmasti onkin, välillä sitä toivoisi, että voisimme vielä radikaalimmin esitellä jotain, mikä kuplii pinnan alla yhteiskunnassa, tuoda esiin aiheita, jotka vaatisi enemmän näkyvyyttä ja vahvistaa ääniä, jotka jäävät marginaalin ja tehdä myös taloudellisesti ”kreisejä riskivalintoja”, mutta kyllä tässä näinkin tietyllä riskillä mennään. Kokeillaan ja kysytään yleisöltä: ”Tuletteko mukaan? Lähdettekö kanssamme liikkeelle?” 

 

Oma työni on muuan muassa sitä, että olen mukana päättämässä kunkin vuoden mottoa ja teemaa, luen näytelmiä ja tarkkailen ympäröivää maailmaamme, muokkaan käsikirjoituksia, keskustelen ohjaajan ja taiteellisen työryhmän kanssa käsillä olevasta produktiosta, esittelen yleisölle aina kunkin illan esityksen, moderoin yleisökeskusteluja, olen kiertueella tai harjoituksissa mukana, työstän käsiohjelmia ja trailereita markkinoinnin kanssa, kommunikoin kustantamojen suuntaan, osallistun esityksien kuvailutulkkauskäsikirjoitusten luomiseen ja toteutukseen ja mahdollisuuksien mukaan seuraan muiden teattereiden esityksiä. Toki välillä mukaan mahtuu kaikenlaista muutakin. Tällä viikolla päädyin opettamaan koreografiaa näyttelijöillemme. Se oli kylläkin hieman vitsistä alkanut, mutta hauska poikkeus.  

Täällä on vielä Lessingin perintö vahvana – taloissa on dramaturgeja, osaaminen otetaan vakavasti ja nähdään, että dramaturgeilla on oma ammattitaito, jota tarvitaan taiteellisessa prosessissa. Varmaan hyviä prokkiksia tulee myös ilman dramaturgia, jos dramaturgin katseen voidaan jakaa työryhmän kesken, mutta Suomessa usein karsitaan dramaturgi ensimmäisenä jostain tuotannosta pois, jos täytyy säästää. Mielestäni se on harmi, tiedän paljon kollegoita, joilla olisi varmasti paljon annettavaa prosesseihin. On ollut mukavaa tulla pieneenkin taloon, jossa ammattini otetaan vakavasti. Täällä dramaturgit ovat oleellinen osa teatterin rakennetta.   

 

Oma työkalupakkini on erilainen kuin kollegoitteni, koska olen tehnyt enemmän töitä esitystaiteen ja performanssin puolella kuin perinteisten näytelmien kanssa laitosteatterissa ja laitosteatterin vuosikellon mukaan. Ihailen myös kollegoita, joiden tausta on esimerkiksi teatteritieteessä ja sosiologiassa, ja joilla on enemmän kilometrejä teatteritaloista. Heillä on erilaista ammattitaitoa kuin minulla, ja koen oppivani heiltä paljon. Toisaalta olen ollut täällä vasta vuoden, joten ensimmäinen vuosi meni ihan vain opetellen sitä, miten liikkuvaan junaan noustaan ja hatusta kiinni pidellen mennään vain virran mukana.    

 

Valmistaudun tässä seuraavaan ensi-iltaan, jonka jälkeen pian alkaa uuden tanssillisen Move it -teoksen harjoitukset. Toivoisin olevani täällä ikään kuin kaksoisagentin roolissa. Jos mainioita suomalaisia näytelmiä tulee eteen, toivon että voisimme nähdä niitä myös täällä. Haluan rakentaa siltoja ja avata myös suomalaisten teattereiden ovia maailmaan. Minulle saa lähettää tekstejä.    

 

* Esittävän taiteen tilastot 2022 -julkaisun mukaan suomalaisissa vos-teattereissa on yhteensä 10 dramaturgia.   

   

 

 

 

---

 

Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut