25.10.2018

Hanna blogikuva

Identiteettejä kahdella kielellä

Suomen Kulttuurirahaston tekemä selvitys suomea ja ruotsia äidinkielenään puhuvien suomalaisten arvoista ja identiteeteistä tekee arvokasta stereotypioiden ja muiden olettamuksien purkutyötä tuodessaan näkyväksi yhtäläisyyksiä ja eroja, joita vähemmistö- ja enemmistökieltä puhuvien suomalaisten kesken on. Itse asiassa koko kysymys koetusta vähemmistö- tai enemmistöpositiosta vaihtelee riippuen siitä, miten paljon kieliryhmät ovat tekemisissä toistensa kanssa.

Pohjanmaalla, Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla tai pääkaupunkiseudulla ruotsia äidinkielenään puhuvien asuvien identiteeteissä on eroa. Siinä missä ruotsinkieliset näkevät kielen erottavan, suomen kieltä puhuvat näkevät sen yhdistävän.

Millaisina näyttäytyvät ”kansalliset ominaispiirteet”? Suomenkielisille kieli, kulttuuri, urheilu ja yhteinen historia ovat yhdistäviä tekijöitä. Ruotsinkieliset kokevat kielen ja kulttuurin erottavan suomalaisia, suomenkielisille erottelua tekee sen sijaan yleisen eriarvoisuus ja maahanmuutto.

On kiinnostavaa havaita, miten kielellinen vähemmistöasema tuottaa ymmärrystä muita vähemmistöasemia kohtaan. Ruotsin kieltä puhuvista vain 12 % ajattelee, että turvanpaikanhakijoilla menee liian hyvin, sen sijaan suomenkielisistä 31 % ajattelee näin. Liitän ymmärryksen mielessäni siihen, miten ruotsia äidinkielenään puhuvat kertovat kokemuksistaan julkisissa liikennevälineissä ja julkisilla paikoilla, joissa ruotsin kieli on laukaissut vihamielisiä kommentteja kanssamatkustajissa.

Schjerfbeck-elokuvan kielivalinta ei historiallisesti ja vähemmistö-enemmistö -kulttuurihegemonian näkökulmasta ole olankohautusasia. Monikulttuurista itsetutkiskelua tarvitaan jatkuvasti. Meidän kaikenlaisten enemmistöjen on aina oltava asiassa herkillä.

Bongauksia Helsingin Kirjamessujen ohjelmasta

Jäin koukkuun ohjelmatarjontaan, jonka kävin lävitse ja bongasin kaikkea näytelmä- ja teatterinäkökulmasta kiinnostavaa. Taideyliopiston osastolla on lukudraamaa, pohdintaa taiteesta ekokriisin jälkeisessä ajassa, tulevan kirjoittajakoulutuksen esittelyä, keskustelua Kaarlo Bergbomista, näyttelijän ja ohjaajan välisestä yhteistyöstä ja Mihail Tšehovista.

Suomen Arvostelijain Liitolla on kritiikkitapauksena Saara Turusen Sivuhenkilö ja sen vastaanotto. Katariina Kaarlela on blogissaan analysoinut hienosti Sivuhenkilön väärinluentoja (kiitos blogivinkistä Maria Säkölle). Kansallisteatteriin tulevaan Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviaan johdattavat kirjailijan lisäksi Johanna Freundlich ja Eva Buchwald. Kati Rapia ja Juha Hurme keskustelevat sarjakuvaromaanistaan. Laura Gustafsson ja Eveliina Talvitie pohtivat  Sivumennen-livepodcastissa nykykirjailijat pohtivat, mitä Simone de Beauvoirin näkemykset merkitsevät nyt ja millaisia merkityksiä sukupuoli saa 2010-luvulla? Sikke Leinikki ja Anu Suoranta vievät meidät työn ja toimeentulon tulevaisuuteen keskustellen teoksestaan Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta.

Ja edelleen Helsingin Kirjamessujen ohjelmasta poiminta, jossa Jussi Parviainen pohtii omaa elämänkaartaan. Muutama Sana Ullasta -näytelmän kirjoittaja Eeva Turunen keskustelee esikoisteoksestaan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa . En ole vielä lukenut teosta, mutta ajattelen löytäväni Neiti U:sta paljon samaa kuin Ullasta. Ihanan vinoa.

Neljä valmistuvaa ohjaajaa etsii tekopaikkoja

Vietin neljän piakkoin valmistuvan ohjaajaopiskelijan Laura Mattilan, Maia Häklin, Ian Hannonin ja Juho Mantereen kanssa intensiivisen keskustelu-haastattelu -session.

Voisiko kaupunginteatterien tai Kansallisen kupeesta löytyä jokin parakki nuorille ohjaajille. Sellaisenhan aikoinaan loi Ostermeier Deutsches Theateriin: Baracke-näyttämön. Eivät nämä tyypit ole mitään hiippailijahörhöjä.

Aion laskea, kuinka monta Teatterikorkeakoulusta hiljattain valmistunutta ohjaaja on saanut viimeisten 3-5 vuoden aikana ohjata yhtikäs mitään valtionosuusteattereihin tai Suomen Kansallisteatteriin. Ihan jo näppituntumalla luvut tulevat olemaan alhaiset ja kertovat huolestuttavasta kohtaanto-ongelmasta ja ilmeisestä sukupolvikuilusta.

Tästä lisää Teatteri&Tanssi+Sirkuksessa myöhemmin!

Miten teatteri liikkuu?

TINFO e-News tarjoaa katsauksen siihen, mitä kansainvälisellä kentällä tapahtuu, missä suomalaiset teatterit, esitykset ja tekijät liikkuvat. Uutiskirjeemme valokeilassa tällä kertaa Venäjä. Lue ja ylläty!

Ilmastoroistoutta korvaamassa

Tutkija Juhana Venäläinen Itä-Suomen yliopistosta ehdottaa blogissaan toimenpiteitä, joilla ”ilmastoroiston” taakkaa voisi puhdistaa ja ilmasto-omaatuntoa huojentaa. Kansainvälisyys on osa tutkijan aivan samoin kuin useiden taiteilijoiden toimintaympäristöä. Venäläinen pohtii, tulisiko yliopistojen muuttaa matkustusohjettaan siten, että matkan edullisen hinnan ja lyhyen keston sijaan painopiste olisi pienimmässä mahdollisessa hiilijalanjäljessä.

Ulkomaanlentojen päästöjä kompensoivat lentomaksut tai päästöoikeuksien ostot tulisi hänen mukaansa sisällyttää tutkimushankkeiden budjetteihin. Näin myös taiteen kansainvälisen liikkuvuuden kohdalla, eikö vain? Paradigmanmuutosta kehiin: strategioihin ja toimintaohjeisiin ekologisen jälleenrakennuksen konkreettisia askelmerkkejä!

Perustulokokeilun tuloksia odotellessa

Kaksivuotinen paljon kritiikkiä osakseen saanut perustulokokeilu päättyy vuoden lopussa. Kokeilussa oli mukana 2000 satunnaisesti valittua 25-58 -vuotiasta peruspäivärahaa tai työmarkkinatukea aiemmin saanutta. Verrokkiryhmässä on 5000 henkilöä. Parhaillaan käynnissä olevan kyselytutkimuksen alustavia tuloksia saadaan helmikuussa. Kiinnostavaa nähdä, saatiinko villoja aikaan.

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon johtama työryhmä ehdottaa alle 25-vuotiaille maksettavaa nuorten osallistumistuloa. Sen saaminen edellyttäisi osallistumista palveluihin, jotka kannustavat opiskeluun ja työntekoon.

Aikamme kummitukset

Jokaisella ajalla on omat kummituksensa. Jotenkin tähän tapaan Deleuze ja Guattari kiteyttivät. Klockriken, Siriuksen ja Mestolan yhteistuotanto Peter Weissin Marat/Sade nosti ajatuksen pintaan. Universumin tila on kuin varta vasten tälle esitykselle löydetty. Marat/Sadesta tulee paikkalähtöinen installaationomainen esitys. Aivan kuin tila itsessään jo huokuisi valtaa, kontrollia ja kurinpitoa takaseinälle heijastuvine varjoineen/kummituksineen. 

Pidin suunnattomasti tästä köyhän teatterin Marat/Sadesta, joka antaa tilaa ja rauhaa ideologiselle kamppailulle, jota Marat, Sade ja Roux ­– asia versus yksilö – käyvät Charentonin kontrollikoneistossa. Teoksen musiikinkin ele on kyselevän avoin. Esityksen Sadesta piirtyy kyyninen nihilisti.

Esityksestä on vallankumouksen ontto teatrikalisointi, estetisointi ja idealisointi kaukana. Ajattelen, että tämä on aikansa ja tekijäsukupolvensa näköinen. Ei suuria elkeitä ja deklamaatiota, pikemminkin pakotettua melodraamaa, jota wannabeohjaaja-Sade esittäjiltään vaatii. Ei teatterikliseistä hullujenhuonetta vaan rajan huojuntaa terveen ja sairaan välillä. Juuri se on pelottavinta. Kuten tämän osattomien joukon manipulointi: revolution, kopulation…

Verkkosivuilta luettavissa Riitta Pohjola-Skarpin hieno taustoitus tälle modernille klassikolle.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät