22.02.2018

Ihoa uurtavat esitykset

Nyt saavat jäädä myöhemmäksi suunnitellut pohdinnat tilastoinnin kriteereistä ja merkityksestä, yleisötyöstä teatterissa ja taiteen osallistavuudesta. Viimeisten viikkojen esityskokemuksen huutavat artikulointia. On yritettävä kirjoittaa esitykset tähän.

Yön pimeinä tunteina tai aamun kajossa voin liikkua ja liikuttua vapaasti elävien esitysten äärellä. Esitykset kuin elolliset ja elottomat olennot, ihmiset, paikat ja kohtaamiset, joita rakastaa siksi, että ne uurtavat ihoa.

Esitys, tai jokin sen pieni yksityiskohta, saattaa virtaavaan tilaan. Esityksen energian taikakehä jatkuu, kun esitys tekee minussa työtään. Saatan pillahtaa itkuun keskellä Rautatieasemaa, kun yritän tapailla sanoja esityksen jälkeisenä aamuna. Tai jokin jää vaivaamaan, ärsyttää ja kutittaa kuin rupinen haava. Esitys voi sohraista kupliani, sokeita pisteitäni ja mukavuusalueitani. Esitys voi ajaa mentaalimatkoille etsimään tietoa, ottamaan selvää. Esityksen katse voi olla kylmänjulma, esitys voi painua patologin veitsenä kulttuuriseen lihaan. 

Sisältä raapii, kun ajattelen, että ihmisiä on kahta lajia: meitä, jotka saamme kokea jaetun yhdessäolon ihmeitä tekeviä hetkiä, meitä, jotka saamme osamme näyttelijän kyvystä koskettaa meitä jollain aistimuksellisella tasolla, jotka voimme häikäistyä hienosti ajatellusta visuaalisuudesta, valoista ja äänistä, meitä, joille esitys aukaisee omalla kielellään historiaa, filosofiaa, havaintoja, todellisuuksia, joista emme mitään tiedä. Häkellyttävä on esiintyvän ihmisen voima ja esityksen kyky käsitteellistää ilmiömaailmaa ja luoda aistimuksellisia visuaalis-auditiivisia tiloja, kokemuksellisia maisemia, joissa minun hetkisen annetaan liikkua. Ja sitten on niitä, joille mitään ei suoda, ei edes suoda astumista tähän maahan sisään, ei asettautumista, ei mitään.
 

Kiinni jysähtävä ovi 

Mietin homo saceria, sitä paljasta ihmistä, jolla ei ole mitään. Mietin niitä, joiden todellisuuksia esitys saattaa näyttää mutta joita harvemmin näyttämöllä nähdään tai katsomossa istuu. Juuri siksi Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Toinen koti on niin tärkeä. Katsomossa istuu erilaisia ihmisiä, kuuluu eri kieliä, yhteinen viritys on erilainen. Viritys tulee myös karusta todellisuudesta: tiedämme muusikko Ali Saedin kielteisestä turvapaikkapäätöksestä, tiedämme miten virkavalta tekee työtään, saattaa Migrin päätökset voimaan pakkopalautuksin.

Mutta Toinen koti ei ole vain dokumentti, sen aseena on metafora ja leikki. Rikkinäinen puhelin -leikki kuvaa kommunikaation vaikeutta ja vaativuutta, kieli kuin kieli, kuulostelua ja hapuilua. Viulun soittamisesta tulee tässä Sibeliuksen maassa kotouttamisen metafora, eläminen yhdessä on yhteissoittoa, oman äänen sekoittumista toisiin ääniin, virittäytymistä toisiin. Esitys näyttää onnenhetket ja helpotuksentunteet, viulu kädessä siirrytään lämpiöön. Esitys tilallistaa ulkopuolisuuden ja pelon, on kyyristeltävä näyttämörakenteen alla, piilossa. Ja sitten.

Mitä tapahtuu, kun pakkopalautuksen uhan alla elävä muusikko lähtee näyttämöltä, kävelee kohti katsomon takaseinää, häviää ovesta ja ovi jysähtää kiinni.  Kiinni jysähtävän oven ääni on kirvelevä, siihen kiteytyy kaikki. Miten pelon, kauhun ja pettymyksen määrää voisi enää paremmin esityksellistää – suomalaisen turvapaikkapolitiikan kuva on tässä.
 

Saatamme heidät lepoon mutta emme unohda 

KOM-teatterin Veriruusut on runollisen uljas teos, puhdas pelkistyneisyydessään ja luottamuksessaan näyttelijöiden ja tilan, valon ja äänen/musiikin materiaalisuuteen. Se on syvästi musikaalinen esitys, jonka rytminvaihdokset ja leikkaukset hivelevät. Se on nykyteatteria, se päivittää liikkeen ja laulut. Se tuo esiin meidän hienon nuoren näyttelijäsukupolvemme, heidän kykynsä olla hauraita, herkkiä ja vahvoja yhtä aikaa. Sillä on malttia ja herkkyyttä asettaa lähikuvaan jokainen tyttö/nainen, myös tyttöys. Jokainen ihminen. Myös mies.

Melkoinen ihme on esitys, jossa näyttelijä episodimaisissa kohtauksissa pystyy piirtämään esittämänsä hahmon eläväksi, kiinnittää katsojan yksilöön – samaan aikaan, kun tehdään elokuvallista laajakuvaa. Hetkittäin Veriruusuista tulee kuin lämpimissä väreissä kylpevää intohimon ja aatteen sekoittavaa lattarileffaa. Työväenlaulu taittuu tangoksi.

Veriruusut rakentaa mekaanisesta pyöröstä toiminnallisen lavastuksen, kuin Meyerholdilla, ja saattaa näyttelijät (naiset) pakkotahtisen ja raskaan paperitehdastyön raatajiksi. Tehdassali ja työväentalojen näyttämö ja sali samassa köyhän teatterin haurailta vaikuttavien naisten lihasvoimalla liikkuvassa ”näyttämökoneessa”. Ja punainen pyörö saa taustakseen sinisen seinän, jonka valo saa hehkumaan milloin lämpimän vihreänä, milloin hohkaamaan kylmää. Ja seinän kolme ovea. Antiikin näyttämö.

Esitys on tietoinen poliittisen teatterin traditiosta, vinjettinä se viittaa 1970-lukuun ja teatterin omaan menneisyyteen, mutta ei jää sinne. Esitys ei rakenna muistia viholliskuvia luoden. Esitys kulkee ihmistä lähellä. Veriruusut on kuin sielunmessu tai requiem. Se on esitys kuolleiden tyttöjen ja naisten puolesta. Ikään kuin saattaisimme lepoon ne nuoret naiskaartilaiset. Emme unohda. Tulemme ja lähdemme salista näyttämön kautta. Lähtiessämme me astelemme veriruusujen keskellä, ja korvissa soivat näyttämön taustalta kuullut viimeiset kaiut Veriruususta.

Kävin katsomassa esityksen toiseen kertaan. Tulen vielä uudelleen.
 

Sydänpuhetta

Q-teatterin Arki ja kauhussa tunnen astuvani lapsuuteni viewmaster-kuvaan, syvätarkkaan, silloisilla keinoilla luotuun virtuaalitodellisuuteen. Tältä tuntuu olla digitaalisessa ympäristössä virtuaalilasit päässä pelaamassa. Tavallinen koti ja kodin ympäriltä avautuva hyperreaalinen ulkotila, johon tuntee immersiivistä vetoa. Tästä skenografiasta on perinteinen teatterilavastus ja valo- ja äänisuunnittelu kaukana. Millä hitolla tuo ulkotila on valaistu sellaiseksi kuin on. Uskomatonta.  Yhtä uskomatonta tuo äänilähteistään irrotettu äänimaailma. Musiikki.

Arki ja kauhu näyttää neljä ihmistä, joilla ei näy olevan mitään suhdetta keskenään. Dialogi rajoittuu muutamaan lyhyeen episodiin, nämä robottimaiset henkilöt eivät ole yhteydessä toisiinsa, ketään ei katsota silmiin, tekokoiran tai -oravan kanssa voi kommunikoida tai tietokonepelin kautta. Esitys pelaa piinallisella arjen tapahtumattomuuden kestolla. Ilmaisu ja estetiikka kysyvät näyttelijältä kovaa luottoa. 

Teoksen kohdalla ei voi olla miettimättä myös sukupolvikokemusta, Kaspar Hauserin sukupolven seuraavaa astetta. Tätä esitystä asuttavat vieraat minät. Esitys piirtää outouden ja toiseuden kokemusta. Tätä onttoutta vain alleviivavat ”sydänpuhe”, se ainoa henkilöiden välisessä yhteys (kun toiselta on jo sydän irti) tai onneton musiikkikyhäelmä, jota wannabetähti meille tarjoaa.

Mietin Arkea ja kauhua abjektina, joka kyseenalaistaa säännöt, rajat ja rajoitteet, myös esityksen maailman.  Tässä esityksessä ei kaivata mihinkään äidinruumiseen vaan johonkin ylitodelliseen, kun mikään ei tunnu missään, kun mikään ei riitä. Tässä minuuden rajat ovat koko ajan uhan alla, vaikka päällisin puolin mikroliikkeiden tasolla kaikki hoituu. Esityksen alkupuoli on näyttelijöiden loistelias tutkielma arjen rutiiniliikkeistä.

Arjen ja kauhun hienous on sen tavassa tuottaa häiriö tapaan, jolla todellisuuden mielletään toimivan. Esitys tuottaa häiriötä fiktiivisessä maailmassa tuomalla kauhuleffojen eläimet pelon ja himon kohteiksi. Tai näyttämällä, miten arjen esineet surrealistisesti vääntyvät käsistä ja kaikki vinksahtaa paikaltaan. Esitys kasvattaa epämukavuusastetta. Jos me vielä alussa olemme funcanny valleyssä nauramassa, niin sitten syöksytäänkin uncanny valleyyn, jossa odottavat oksennus, sisäelimet ja veri. Pyhä jysäys.
 

Mikä on sinun luusi?

Turkulainen taiteilijayhteisö Kolmas tila on esimerkki kunnianhimoisesta taiteiden ja tieteen välisestä dialogista ja yhteistyöstä. 10 vuotta täyttävän Kolmannen tilan prosesseissa ja teoksissa ei kyse ole päälle liimatusta tai kosmeettisesta tiedelisästä, vaan taiteilijoiden ja tutkijoiden syvällisestä yhteisten kysymysten äärellä olemisesta, huokoisesta erilaisten asiantuntijuuksien jakamisesta, yhteisöälystä ja -tunnosta.  Kolmannen Tilan kautta on avattu esimerkiksi vastakertomuksia, nostettu esiin eri tavoin ulossuljettujen ääniä tai tarkasteltu kriittisesti esimerkiksi valistuksen perintöä. 

Nyt useamman vuoden prosessin tuloksena nähdään Legenda pienestä luusta -kokonaisuuden neljäs osa. Ollaan tulevaisuudessa, ja liikutaan posthumanistisissa kysymyksissä. Meillä on mahdollisuuksia vastustaa agambeniläistä antropologista konetta, joka tuottaa ulossulkemista. Minua kiehtoo tämä myyttinen käsite luz, luu, joka juutalaisen ja arabikulttuurin uskomuksen mukaan löytyy ihmisen selkärangasta. Tämä luu pitää sisällään ikään kuin koodistona ihmisen ytimen. Pieni luu on yksilökertomus. Jokaiselle ihmiselle ainutkertainen luz merkitsee eri asioita.
 

Hyvää syntymäpäivää ja juhlavuotta, Viro! 

Virolaisen nykyesitystaiteen festivaalia vietetään Kiasmassa ensi sunnuntaihin asti. Espoon kaupunginteatterissa on Viro-viikot. 

Musiikki laulaa vapautta. Tässä yksi laulavan vallankumouksen kappale: Isamaa ilu hoieldes! 

 

Aiemmin ilmestyneet Hanna Helavuoren Merkinnät työpäiväkirjasta