Inkeri Hyvönen ja Ella Lahdenmäki, mitä kuuluu?  

 

Inkeri Hyvönen: Hyvää kuuluu. Meillä on parhaillaan pieni hengähdystauko, kunnes taas on menoksi. Kolmas työryhmämme jäsen, Katariina Havukainen, on parhaillaan Japanissa, Ella on Lahdessa ja minä olen palannut kotiseudulleni. Olen nauttinut kesäpäivästä – käynyt museossa, golfaamassa ja kuntosalilla – olen yrittänyt liikuttaa kehoa muutenkin kuin jumppaamalla.   

 

Ella Lahdenmäki: Joo, nyt olen tosiaan yhdessä lempipaikoistani, Lahden kaupunginteatterin aulassa, tapaamassa Thelma & Loviisasta ystäviksi jääneitä kollegoja. Menemme yhdessä Barre-tunnille! On kyllä ollut tosi hyvä saada kaksi viikkoa palautumiseen. Kävimme puolisoni Janne Pellisen kanssa viime viikolla Berliinissä Theatertreffenillä – joten on tullut istuttua teatterissa. Mutta ennen tätä meillä oli Jumppatytöt-teoksesta Kansallisteatterin Taivassalissa yhteensä 16 esitystä, eli esityksiä oli monena päivänä peräkkäin. Se oli melkoinen puristus kehoillemme, sillä esitys on todella fyysinen. Vapun jälkeen lähdimme Tampereelle ja kiertämään Itä-Suomea. Seuraavaksi lähdemme Viroon – Tallinnaan ja Narvaan – ulkomaan kiertueelle.  

 

TINFO: Mistä Jumppatytöt lähti liikkeelle?  

 

Ella Lahdenmäki: Alkusysäys tuli siitä, kun Janne teki Ensimmäinen käsky -teoksen Teatteri Takomoon, johon meidän näyttelijöiden piti tuoda havainto tai muistikuva ensimmäisestä taiteellisesta kokemuksesta. Oma kokemukseni liittyi joukkuevoimisteluun, ja toin harjoitukseen alkeellisen esitelmän joukkuevoimistelusta, josta muut intoutuivat hirveästi. Tämä osa päätyi lopulta esitykseen. Totesin itselleni, että tässä aiheessa on jotain, ja sitä on tutkittava lisää. Mutta en vielä ollut tuolloin valmis käsittelemään kaikkea sitä ikävää, mitä lajiin liittyy. 

 

Idea esitykseen syntyi yhteisen ystävän, näyttelijäkollega Aleksi Holkon järjestämällä synttäripiknikillä toukokuussa 2023. Istuimme Katariinan kanssa sattumalta vierekkäin, ja näin, miten hän ojenteli nilkkaansa. Kysyin häneltä, onko hänellä balettitausta, johon Katariina vastasi, että hän on harrastanut joukkuevoimistelua. Kun hänelle selvisi, että olen ollut Minoreissa, hän sai hepulin, koska oli fanittanut meidän joukkuetta, sillä olimme aikanaan aika hyviä. Jutustamme ei tullut loppua – ja lopulta perustimme “JV Forever” -WhatsApp-ryhmän, johon kutsuimme myös Inkerin, jonka tunsin Ylioppilasteatterista ja tiesimme että myös hän on harrastanut joukkuevoimistelua.  

 

Inkeri kysyi, lähtisimmekö tekemään jotain esitystä, ja parin päivän päästä meillä oli jo apurahahakemus vireillä. Kun Takomosta vapautui tuotantopaikka kaudelle 2024, koska siihen suunniteltu tuotanto ei saanut tarpeeksi apurahoja, päätimme tehdä teoksen, vaikka meillä ei ollut siihen varoja eikä varmuutta siitä, tehdäänkö se ilmaiseksi. Se vain piti tehdä. 

 

Varoja meillä oli pelkästään jumppapukuihin ja mattoon – tuloja olemme alkaneet saada vasta nyt. 

 

TINFO: Vain Katariinalla oli kokemusta teoksen tuottamisesta?  

 

Inkeri Hyvönen: Näin oli. Olen toki itsekin tehnyt erinäisiä esityksiä, mutta tämä on ihan eri kaliiberin juttu. Ella on tehnyt valtavan työn esityksen tuottajana. Universumi, tai jokin vastaava voima, taisi johdatella meidät tähän. Tämän piti tapahtua. Aika oli kypsä esityksen sisällölle, ja olin myös itse työstänyt omia kokemuksiani – ja Ella loi esitykseen pienen välähdyksen omistaan. Tämän tekeminen on edellyttänyt rohkeutta ja työryhmän, joka tuntee aiheen läpikotaisin.  

 

Kolmen näyttelijän – ja toisilleen entuudestaan tuntemattomien tekijöiden – yhteistyönä tehty esitys on näyte näyttelijän dramaturgiasta ja havainnosta ruumiista ja näyttämöstä. Olemme ytimen äärellä. Taiteilijana tämä on melkoinen kokemus, olla itse teoksessa sekä tekijänä että sen aiheena. 

 

Ella Lahdenmäki: (Nauraen) Myyjän näkökulmasta: hyvää tuotetta on kiva myydä, etenkin kun uskoo siihen. Otan vain puhelimen käteen ja sanon: “Täällä on Ella Lahdenmäki Teatteri Takomon Jumppatytöistä...” Vastaukseksi olen lähes poikkeuksetta saanut innostusta. Näiden leikkausten aikana on tullut kuulla kaikenlaisia ikäviä tarinoita, mutta ilahduttavaa on ollut se, että teatterit ovat uskaltaneet ottaa riskejä. Kajaanin ja Lappeenrannan kaupunginteatterit suostuivat ottamaan meidät vierailulle lyhyellä varoajalla – jopa ohjelmalehtien painoon menon jälkeen. Olen todella iloinen siitä, että Jumppatytöt on otettu vastaan. 

 

Mutta tuottamista, itsensä hinnoittelua ja oman teoksen myymistä olen oppinut kantapään kautta. Ei auta kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja ryhtyä oppimaan uutta. Vuoden päästä meillä on jo nyt älyttömän hyvin myyneet esitykset Kansallisteatterin suurella näyttämöllä – tuntuu ihan hullulta! Olemme pyytäneet, ettei kestoa vielä ilmoiteta esitykselle, koska haluamme varata vielä vuoden suunnitteluaikaa. Olemme saaneet valtavasti palautetta ja kuulleet niin upeita tarinoita, joita haluamme sisällyttää esitykseen – ja mahdollisesti väliajan! 

 

TINFO: Onko esityksen vastaanotto yllättänyt teidät?  

 

Ella Lahdenmäki: Jumppatytöt -esityksen vastaanotto yllätti meidät täysin. Emme pystyneet kuvittelemaan, kun ryhdyimme tekemään teosta, että saisimme edes neljääkymmentä katsojaa yhdeksään esitykseen. Lähdimme tutkimaan ja kaivamaan omaa napaa, ja esitys on ottanut uskomattomia harppauksia eteenpäin. Tästä on kasvanut meitä suurempi juttu, jonka sekä jumppa- että teatteriväki on ottanut omakseen. Se tuntuu äärimmäisen palkitsevalta. Lisäksi olen saanut tehdä sen parhaassa joukkueessa.  

 

Inkeri Hyvönen: En ole koskaan aiemmin saanut tällaista yhteyttä yleisöön – ja tämä yhteys syntyy joka kerta. Katsojat haluavat jäädä esityksen jälkeen fiilistelemään ja moikkaamaan. He saattavat jäädä itkemään, nauramaan tai jakamaan omia muistojaan muille. Tämänkaltaista yhteisöllisyyttä en ole aiemmin kokenut teatterissa. Nyt tuntuu todellakin siltä, että yhteiskunnallista keskustelua käydään esityksemme ympärillä; se kokoaa ihmiset asioiden ja tunteiden äärelle. Saamme aivan valtavasti palautetta. 

 

Ella Lahdenmäki: Aluksi ajattelimme, että kohdeyleisömme olisi jumppatytöt, entiset ja nykyiset voimistelijat, ja mahdollisesti heidän äitinsä. Mutta ehkä loimme tämän teoksen ennen kaikkea itsellemme, koska koimme, että olisi ollut tärkeää itse nähdä tällainen esitys nuorena. Se on tavoittanut heidät; he löytävät samastumispintoja – ja on kurjaa huomata, että nykyisetkin voimistelijat voivat tunnistaa itsensä tarinoistamme. Paljon pitäisi vielä tehdä, jotta meininki ja voimistelukulttuuri muuttuisi. 

 

Inkeri Hyvönen: Kuten Ella sanoi, teos lähti omasta paluustamme menneisyyteen. Mutta me kuvaamme sitä kautta myös tiettyä aikakautta ja kasvua. Monet tunnistavat teoksesta nuoruuden kivut, eikä katsojan ikä ole lopulta merkityksellinen. Erään esityksen jälkeen 80-vuotias rouva tuli kertomaan, että hän tunnisti kaiken esityksessä – ja sitten on niitä 20-vuotiaita, jotka tulevat itkien sanomaan, että kaikki sanomamme on totta.  

 

Ella Lahdenmäki: He, joilla on ollut kompleksinen suhde liikunnan harrastamiseen tai ylipäänsä liikuntatunteihin, ovat kokeneet teoksessa jonkinlaista puhdistautumista, koska ovat ymmärtäneet, miten tavoitteellista ja kilpailuhenkistä se on ollut. Kulttuuritoimituksen Matti Kuusela kirjoitti vastikään kiinnostavasti omasta suhteestaan Jumppatyttöihin ja siitä, miksi myös miesten pitäisi nähdä esityksemme.  

 

TINFO: Miten saitte aikaan ensimmäisen ulkomaanvierailun? 

 

Ella Lahdenmäki: Tämäkin oli sattumaa, ja onnea on kiittäminen. Kävin katsomassa Mikko Roihan Ei kertonut katuvansa -esityksen Hämeenlinnassa. Väliajalla Mikko esitteli minut Suomen Viron-instituutissa työskentelevälle henkilölle, jonka kanssa synkattiin nopeasti. Kerroin hänelle Jumppatytöistä, hän tuli katsomaan esityksen ja sanoi, että se on saatava Viroon.  

 

Siitä se lähti. Virossa jumppaskene on todella vahva, erityisesti Narvassa, jossa venäjänkielinen voimistelukulttuuri on yhä voimissaan. Tekstitämme esityksen viroksi ja venäjäksi. Olemme tietoisia siitä, miten kulttuuriset kontekstit eroavat ja jännitämme sitä, miten esityksemme asettuu virolaiseen esittävän taiteen – ja urheilun – kontekstiin. Siksi olemme tapaamassa virolaisen huippuvoimistelijan ennen ensi viikon vierailuamme, jolta saamme osviittaa siihen, kuinka kaukana suomalainen ja virolainen joukkuevoimistelu ovat toisistaan – puhutaanko Virossa ja Suomessa samoista asioista vai onko meillä eri sanasto samoille ilmiöille? Näin emme mene täysin sokkona kiertueelle. 

 

Kesäkuussa olemme Hangö Teaterträffenillä, ja elokuun lopulla vierailemme Liepājassa, Latviassa, jonne esitys on kutsuttu Theatre Close-Up -festivaalille. Kiinnostusta on ollut myös Belgiasta ja haaveilen myös Saksasta (nauraen), mutta saa nähdä, riittääkö tuottajan osaaminen siihen asti. 

 

Meillä on kevyt esitys – jumppamatto mukaan – mahdumme pakettiautoon koko porukan kanssa, ja tekstityksetkin ovat valmiina. Minua ei jännitä yhtään lähteä matkaan tämän porukan kanssa – olemme aivan mahtava tiimi kolmikon voimin. Ja meillä on loistavat teknikot ja pakukuskin virkaa toimittaa lipunmyyjämme Takomosta, jonka tytär myös oikeasti voimistelee! Jukka on todellinen jumppaiskä, henkeen ja vereen! 

 

TINFO: Onko teiltä tulossa uutta teosta? 

 

Inkeri Hyvönen: Mitään uutta teosta ei vielä ole tulossa. Tämä prosessi on ollut melkoinen – kuin hyppy kylmään veteen. Tässä teoksessa käsittelemme ventovieraiden ihmisten kanssa läpikäymiämme asioita haavoittuvassa tilassa – tämä vaatii meiltä paljon. Mutta vaikka olemme tähän mennessä esittäneet Jumppatyttöjä 52 kertaa – se pysyy silti jotenkin tuoreena, koska on koko ajan oltava siinä hetkessä. Voisimme varmaan esittää tätä teosta vielä kymmenen vuotta, mutta olisi hienoa, jos saisimme lisäkeikkoja myös ulkomailla.  

 

 

 

 

 

 

 

 

---

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.