31.05.2018

Hanna blogikuva

Instituution radikaali tulevaisuusutopia

Belgian NTGent on aina ollut positiivisesti erilainen kaupunginteatteri-instituutio ennakkoluulottomuudessaan ja kunnianhimoisuudessaan. Nyt sen entistä avoimempaa ja liikkuvampaa kaupunginteatteritulevaisuutta luotsaavat Milo Rau, Stefan Bläske, Steven Heene ja Nathalie De Boelpaep. Teatterin manifesti,10 kohdan säännöstö on utopistinen sekä-että -malli. Teatteri ei valitse tulevaisuutta joko paikallisena klassikkojen tuotanto- ja jakelulaitoksena keskiluokkaiselle yleisölle tai globaalina kiertueteatterina, joka esiintyy eliiteille.

Manifestissa kuuluu sosiologi-Raun, uuden dokumentti- ja tutkimusteatterin ja poliittisen murhan kansainvälisen instituutin IIPM (International Institute of Political Murder) perustajan yhteiskunnallis-poliittinen poetiikka ja eetos. Tulevaisuuden kaupunginteatteri saatetaan takaisin kaupungin ja maailman todellisuuksiin. Instituution tuotantoajattelu laitetaan uusiksi ja puretaan kaupunginteatterisysteemiin sisäänrakennettuja implisiittisiä rajoituksia.

Miltä tulevaisuuden kaupunginteatteri näyttää, kuka siellä työskentelee, miten siellä harjoitellaan, miten sitä tuotetaan ja miten se kiertää? Tällaisia kysymyksiä manifesti käsittelee. Ratkaisuja etsitään siihen, miten vanhaksi tullut instituutio pakotetaan vapautumaan ulos maailmaan.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Esimerkiksi sitä, että esityksissä käytetään vähintään kahta kieltä. Materiaaliarvo kunniaan. Ei enää mitään klassikkosovituksia/adaptaatioita. Jos pohjamateriaalina on klassikko, elokuva tai mikä tahansa, niin korkeintaan 20 % teoksen tekstimateriaalista saa olla teosta sellaisenaan. Näyttämöllä esiintyvät rinnan niin teatterin koulutetut ammattilaiset kuin ei-ammattimaiset esiintyjät. Osa harjoituksista tapahtuu muualla kuin teatterissa. Ainakin yksi näytäntökauden esityksistä harjoitetaan tai esitetään sota- tai konfliktialueilla. Lavastukset rajataan 20 neliömetriin, niiden on mahduttava pakuun, jota tavallisen ajokortin kanssa voi ajaa.

Nachkritikistä voi lukea kommentteja.
 

Terveiset Unkarista – kulttuurighetosta

Viktor Orbánin hallitus voi uuden vaalivoittonsa turvin tehdä käytännössä mitä tahansa. Stop Soros -lakiesitys kriminalisoi pakolaisten ja paperittomien siirtolaisten auttamisen. Vierasväestö ulos! Se muodostaa uhan Unkarin kristilliselle perinnölle. Kansalaisjärjestöjä hiljennetään, avunanto luokitellaan rikolliseksi toiminnaksi, Orbánin politiikan vastustajat leimataan valtionpettureiksi tai kansanvihollisiksi.

Kansanvihollisen leimaa kantaa esimerkiksi teatteriohjaaja Árpad Schilling, joka on viime ajat tehnyt työtä muualla kuin Unkarissa ja on päättänyt jättää kotimaansa. Theater der Zeitissa kirjailija-ohjaaja András Dömötör kuvaa Unkaria kulttuurighetoksi, jossa vielä vallitsee jonkinlainen demokratian illuusio, vaikka voitaisiin puhua jo diktatuurista. Yhtäkkiä ei tv-haastattelusta tulekaan mitään, hanke ei saa rahoitusta, tilaa ei enää ole ideoiden kehittämiselle. Ja tietenkin kaiken keskellä tapahtuu sitten ihmeellisiä asioita, hienoja teoksia syntyy.

Mutta pidemmän päälle tällaisessa epävarmuudessa on mahdoton elää. András Dömötör on havainnut, miten tällainen kamppailu olemassaolosta saa aikaan kompromisseja, itsesensuuria, ihmiset sopeutuvat. Poliittisessa paineessa ei enää ole mahdollista säilyttää riippumattomuuttaan. Dömötörin poliittinen farssi Mephistoland esitettiin jokin aika sitten Maxim Gorki -teatterissa. Teksti on luettavissa Theater der Zeitista. Miten olisi tällainen poliittinen farssi suomalaisessa teatterissa?

Käynnissä on sukupolvenvaihdos, joka kuulostaa tutulta. Edellisen sukupolven suuret nimet Árpád Schilling, Béla Pintér, Kornél Mundruczó, Viktor Bodó pystyivät vielä tekemään kunnianhimoisia suurtöitään kansainvälisinä yhteistuotantoina. Monet varmaan muistavat Schillingin Luuserin (The Loser) Stagelta.

Nuorelle sukupolvelle sen sijaan on selvää, ettei se tule saamaan vakikiinnitystä. Sen sijaan syntyy ad-hoc ryhmiä. Kristóf Kelemenin Trafón nykytaiteen keskukseen tekemä Unkarilainen akaasia kuvaa surrealistisesti kamppailua vieraslajista. Miten tästä savannien puusta tuli Unkarin kansallispuu. Ja ehkä unkarilaisohjaajien miesvaltakin hieman murtuu. Andrea Pass on yksi naisista, ja Katona Józsefiin on kiinnitetty pääohjaajaksi ensimmäisenä naisena Kriszta Székely.

Tässä kontekstissa on enemmän kuin tärkeää tehdä edes pieniä tekoja, kuten vaikka kokoontua Budapestissä Finnagorassa Borderline-näyttelyn yhteydessä tai Unkarissa toimivien kulttuuri-instituuttien järjestämässä tilaisuudessa keskustelemaan taiteilijan ilmaisunvapaudesta ja vastuusta, itsesensuurista, vallan näkymättömistä ja näkyvistä rakenteista.
 

Taiteilijan vastuu ja meidän vastuumme

Kroatian kansallisteatterin ja ljubljanalaisen Mladinsko-teatterin yhteistuotanto Oliver Frljicin ohjaus Our Violence and Your Violence peräänkuuluttaa Euroopan vastuuta pakolaiskriisistä.  

Esitys on olemassa olonsa aikana saanut roppakaupalla protestoijien lokaa niskaansa eri puolilla. Kansalliskonservatiivit ovat katsoneet sen loukkaavan heidän uskonnollisia tunteitaan. Nyt protesti tapahtui muutama päivä sitten Tsekissä Brnon teatterifestivaalilla, jossa teos vieraili. 

Paikallinen kommunistipuolue ja kristilliset yhdistivät siellä voimansa, ja kolmisenkymmentä ”Kunnon ihmiset” -paitoihin pukeutunutta ihmistä tunkeutui näyttämölle keskeyttäen esityksen

Provokaatio saa aikaan sensuuria, joka puolestaan tuo näkyviin vapauden rajat ja valtasuhteet. Frljic on toistuvasti läpivalaissut  eurooppalaisten vastuuttomuutta ja silmien sulkemista, olipa kyse sitten sotarikoksista tai kiihkokansallisten narratiivien ja uskonnollisen dogma-ajattelun noususta.

Kroatialainen Frljic on se, joka uskoo esitykselliseen provokaatioon ja konfliktiin dialogin välineenä. Hän on tietoisesti käyttänyt hyväkseen instituutioiden symbolista pääomaa, muistuttanut instituutioiden vastuusta ja velvollisuuksista ja laajentanut näyttämön käsitettä ulos teatterista. Teatterit esittävät muutonkin kuin tuomalla ihmisiä esityksiinsä. Frljic on kysynyt, mikä on se kansakunta, jolle teatteri kuuluu. Kuka se kansakunta on, keistä se koostuu?

Frljicin Klątwa on nähtävissä Baltoscandalissa Rakveressä heinäkuussa.
 

Pätkätyötä, vuokratyötä, joustotyötä, nyhtötyötä

Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta on Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittaman artikkelikokoelman osuva nimi. Nyt pitää vain jaksaa odottaa, että saan sen käsiini. Lue lisää Metelistä: ”Miten työelämä rapautuu? Miten ja kenen ehdoilla tulevaisuuden työelämä toimii? Heittääkö ”työelämäevoluutio” meidät kaikki ulkoringille?” Tällaisiin kysymyksiin annetaan vastauksia, eikä pelkästään vastauksia vaan esitetään myös korjausliikkeitä.
 

Työn euforiasta ja keskeneräisyyden häpeästä

Kuinka paljon suomalaisnäyttelijöiden omien arkistojen ja mielen uumenissa on arvokasta kokemustietoa, joka pitäisi saada tallennetuksi! Näyttelijällä on kyky ajatella omaa työtään. Kysymys on viime kädessä näyttelijän emansipaatiosta. Näyttelijän kokemusääntä tarvitaan!

Mitäs nyt tällaista? Siksi, että luin Eila Ileniuksen Näyttelijän yökirjan. Tämä teos ”työn euforiasta ja keskeneräisyyden häpeästä” tallentaa näyttelijäkonkarin jaakobinpainia. Merkinnät ovat syntyneet  Ileniuksen Kotkan kaupunginteatterin kiinnityskaudella 1975-83. Ileniuksen yöpäiväkirjat syntyivät kotoutumisprosessissa, kulttuurishokissa ja keski-iän kriisissä.

Dokumenttimerkinnöistä avautuu mikrohistoriallinen näkökulma näyttelijän itseymmärrykseen ja sitä kautta työn eetokseen ja arvoihin. Nyt kirjoittaa kokemusasiantuntija välittäen hiljaista tietoa näyttelijän työskentelyprosesseista ja näyttelijän ja ohjaajan yhteistyöstä 1970- ja -80-lukujen laitosteatterikontekstissa.

Ileniuksen merkinnöissä toistuu usein käsite ”nahkapussi”, juuri se kroppa, joka ei toimikaan halutuilla tavoilla, kun näyttelijä pyrkii löytämään itsestään roolihahmon. Toistuvasti Ilenius kaipaa sisäistä työskentelyrauhaa, kykyä levätä omassa itsessään, oman egon alasajoa, egon, joka syöttää vääränlaista suorituspainetta.

Ilenius käsittelee myös kehorasismia, ulkonäköpaineita. Oma näyttelijänmateriaali ei vastaa stereotyyppistä suomalaista naiskuvaa: ”Minulle alkoi kehkeytyä myös jonkinlaisia ulkonäkö- tai ’olemusongelmia’, joita olin havainnut silloin minun kaltaisillani naisnäyttelijöillä, joiden olemus ei ensisilmäyksellä asettunut näkemykseen suomalaisesta naisesta.”

Mietin näyttelijän riippuvuutta ohjaajasta ja hänen katseestaan. Huomasin sisäisen kapinani tuota näyttelijän ja ”nahkapussin” alapositiota kohtaan. Ikään kuin vika olisi koko ajan näyttelijän ”nahkapussissa” ja näyttelijän on vain pyrittävä toimimaan ohjaajan muovailtavana materiaalina. Sovittautumisen vaateet olivat melkoiset. Ilenius tuntee huonoa omaatuntoa ohjaajalle tuottamastaan pettymyksestä: ”Minulle jäi kuitenkin tästä roolityöstäni paha olo ohjaajankin takia, siitä etten pystynyt antamaan itsestäni enempää”.

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät