Isän nimeen
Isän hahmo, joka yleensä ei ole ollut kovin paljon esillä draamassa, on Puolassa ollut viime aikoina nousemassa taiteellisen kiinnostuksen kohteeksi. Aiemmissa perhettä käsittelevissä näytelmissä on tavallisesti keskitytty aviosuhteisiin tai tutkittu äidin roolia. Isät ovat keskittyneet perheen ulkopuoliseen elämään ja naiset taas ‒ selkeästi määriteltyjen sosiaalisten roolien mukaisesti ‒ ovat hoitaneet kotia ja kasvattaneet lapsia. Nykyään isän rooli perheessä on etääntynyt vuosisatojen varrella muotoutuneista patriarkaalisista esikuvista, ja kotielämän normiksi on tullut miehen rooli partnerina ‒ olkoonkin, että muutos ei ole tapahtunut yhtä nopeasti kaikissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa yhteyksissä.
Toisaalta sosiologit ja psykologit puhuvat miehen kriisistä ja samassa yhteydessä myös isän kriisistä. Moni mies vetäytyy perhe-elämästä ja usein myös seksielämästä. He eivät ole valmiita astumaan isän rooliin ja luopumaan vapaudestaan. Jossakin määrin he samalla lakkaavat olemasta yhteiskunnallisia subjekteja. Tämä tematiikka ei ole kiinnostava ainoastaan yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksen tutkijoiden, vaan myös taiteilijoiden kannalta, jotka tarkastelevat todellisuutemme muutoksia. Onko syntymässä isätön maailma, vai olemmeko vasta jonkin kulttuurisen prosessin keskellä, jonka myötä sukupuoliroolit ovat asettumassa uudella tavalla?
Toisaalta sosiologit ja psykologit puhuvat miehen kriisistä ja samassa yhteydessä myös isän kriisistä. Moni mies vetäytyy perhe-elämästä ja usein myös seksielämästä. He eivät ole valmiita astumaan isän rooliin ja luopumaan vapaudestaan. Jossakin määrin he samalla lakkaavat olemasta yhteiskunnallisia subjekteja. Tämä tematiikka ei ole kiinnostava ainoastaan yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksen tutkijoiden, vaan myös taiteilijoiden kannalta, jotka tarkastelevat todellisuutemme muutoksia. Onko syntymässä isätön maailma, vai olemmeko vasta jonkin kulttuurisen prosessin keskellä, jonka myötä sukupuoliroolit ovat asettumassa uudella tavalla?
Isän arkkityyppi läntisen sivilisaation piirissä on Vanhan ja Uuden testamentin Jumala sellaisena kuin se eurooppalaisessa ikonografiassa on kuvattu. Se toimii epäilemättä usein myös näytelmäkirjailijoiden innoituksen lähteenä. He etsivät raamatullisesta isän esikuvasta inspiraatiotta voidakseen luoda monitasoista kertomusta ihmisestä ja hänen suhteestaan toisiin ihmisiin. Toisinaan, vahvistaakseen teoksensa ilmaisuvoimaa, he siirtävät raamatulliset aiheet ja symbolit osaksi luomaansa kirjallista fiktiota ja samalla kontekstualisoivat ne uudelleen tai käyttävät niitä kulttuurisena taustana kertoakseen nykymaailmasta.
Uusimmassa puolalaisessa näytelmäkirjallisuudessa kaksi keskeistä kirjailijaa ‒ Artur Pałyga ja Mariusz Bieliński ‒ ovat kumpikin kirjoittaneet samannimisen draaman: Ojcze nasz (”Isä meidän”). Kirjailijoiden näkemykset eroavat kuitenkin rajusti toisistaan, ja otsikon ”isä” on heille lähtökohta aivan erilaisille tarinoille. Yhteistä kummallekin näytelmälle on kuitenkin kuolema: niiden tapahtumat kutoutuvat kuolemaa tekevän tai jo kuolleen isän ympärille. Kumpikin kirjailija viittaa näytelmänsä nimessä vanhimpaan tunnettuun kristilliseen rukoukseen, jonka Jeesus opetti apostoleilleen.
Nimi herättää eloon raamatullisen koodimaailman ja vie meidät uskonnollisten symbolien ja merkkien maailmaan, joka ei ole vain osa uskonnollista elämää ja kulttuuriperintöä, vaan myös määrittelevät identiteettiämme ja ajattelutapojamme sekä usein auttavat ymmärtämään tekemiämme valintoja. Vaikka nämä koodit eivät ehkä enää ole elävää perinnettä, ne kuitenkin ovat yhä puolalaisen teatterissakävijän ymmärrettävissä. Pałyga ja Bieliński eivät kirjoita uskonnollisia näytelmiä, vaan tietoisesti ja omaperäisesti ‒ ja välillä yllättävästi ‒ käyttävät hyväkseen meihin juurtuneita topoksia, dekonstruoivat niitä ja alistavat ne arvioinneille. Uskon kieltä käyttäen he tutkivat nykyihmisen sieluntilaa.
Pałygan näytelmän keskushenkilö on Franio, poika, jonka on miteltävä voimiaan vahvan, perhettään sekä fyysisesti että psyykkisesti kiusaavan isän kanssa. Isä on ammatiltaan upseeri. Franio on perheen kolmesta lapsesta vanhin. Hän syntyi, kun äiti oli vasta 17-vuotias. Vaikka äiti rakastaakin Franioa, hänellä ei koskaan ole ollut tarpeeksi voimaa vastustaakseen miehensä raakuutta. Isä on silmitön ja musertava. Sekä äitiä että poikaa kirjailija kuvaa deminutiiveilla (Mama > Mamusia, Franek > Franio), mutta isä on ilman mitään pehmennystä vain Isä (Ojciec). Sanavalinnat kertovat kirjailijan suhteesta hahmoihinsa ja korostavat sitä, kenelle valta perheessä kuuluu.
Pałyga on antanut näytelmänsä 28 kohtaukselle nimet, jotka viittaavat rukouksiin, kirkkoveisuihin ja raamatunkohtiin. Vaivihkaa hän tuo tekstiin myös maagillisia elementtejä, jotka ovat peräisin kansanuskon tai taikauskon maailmoista. Näytelmä päättyy samaan kohtaukseen kuin mistä se on alkanutkin: isän hautajaisiin.
Pałyga kuljettaa lukijan Franion elämän läpi alkaen hänen syntymästään sotilassairaalassa ja päätyen aikuisuuteen ja Isän kuolemaan. Perheidylliä kestää yhdeksänteen kohtaukseen asti. Siinä nuoripari saa asunnon, ”oman, vaikka pienen”, ja alkaa rakentaa yhteistä elämää. ”Ja Jumala näki, että näin oli hyvä, että kaikki on niin kuin kuuluu. Että näin pitää alun mennä.” Nämä Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan viittaavat sanat ovat tavallisen puolalaisen perheen pienoismaailman perustus. Niitä seuraa Gloria, rakkauden ylistys. Mutta kun päivän jälkeen alkaa yö, onnea seuraakin vedenpaisumus. Pałygalla Isä on paha jumala. Yhdeksännessä kohtauksessa, jonka nimi on Älä pidä muita jumalia kuin minä, Isä ottaa valtiaan ja tuomarin paikan, hänestä tulee vastustamaton auktoriteetti, joka elää omaa miehistä elämäänsä. Franio sanoo: ”Kaikki on niin kuin pitääkin. Vaimon kuuluu itkeä ja seuraavana päivänä järjestää kohtaus, ja miehen kuuluu juoda ja olla toisten miesten kanssa, sillä kuka hän oikein olisi, jos ei joisi.”
Kahdeksannessatoista kohtauksessa, jonka nimi on Dekalogi, toinen pykälä, Isä esiintyy jälleen jumalana, jonka nimeä ei saa lausua ”turhaan”. Franio, joka kaipaa Isän läheisyyttä, tekee kaikkensa, jotta Isä tulisi yöllä lievittämään hänen pelkojaan. Hän on kerran onnistunut siinä, ja nytkin hän haluaa, että Isä tulisi hänen vierelleen. ”Tiesin, että vain sinä pystyt pelastamaan minut. Että kun sinä olet tässä, olen turvassa.” Poika kaipaa isää. Käy kuitenkin ilmi, että se on liikaa toivottu. Franio joutuu rangaistukseksi parvekkeelle, vaikka on yö ja kylmä. ”Minä vihasin sinua. Voi luoja, miten minä vihasin. Mutisin verisiä ja pelottavia valoja. Niin, sinä yönä päätin tappaa sinut. Tiedän, että tiesit sen, sillä niin kuin tuli jo todettua, sinulta ei mikään pysynyt salassa.” Pałyga sijoittaa jälleen kerran yksityisen tarinan kosmiseen perspektiiviin. On vaikea sanoa, kumpaa poika syyttää pahemmin, jumal-Isäänsä vaiko Isä Jumalaa.
Franiossa on Kristus-hahmon piirteitä. Seitsemännen kohtauksen (Kaste) lopussa Franio sanoo: ”Ja minusta tuli poika. Poika meni minuun. Isästä poika. Isän poika.” Kun hän yhdessä vanhempiensa kanssa muuttaa uuteen kotiin, hän tunnustaa: ”Ja minun pieni Jeesukseni katseli ympärilleen uteliaasti, pyöritteli silmiään.” Kohtauksessa Ensimmäinen salaisuus, kun Isä käskee Franion panna television päälle ja kohdistaa kömpelöön, hämmentyneeseen poikaansa psyykkistä väkivaltaa, Franio muistelee: ”Rukoilin Jeesusta, joka oli sisälläni, minussa, että syttyisi sota, että saksalaiset hyökkäisivät, ja että nyt, nyt juuri, talon viereen putoaisi pommi.”
Draaman keskikohtaan on sijoitettu näytös nimeltä Uhri. Tämä on minun ruumiini. Sen nimi viittaa Kristuksen sanoihin viimeisellä aterialla. Pałyga on luonut kohtaukseen kolme eri tapahtumatilaa. Televisiosta tulee ohjelma, jonka aiheena on naudanlihan laatu: ”Ravintopitoisinta on 20 kuukautta vanhojen, hyvin ravittujen eläinten liha. Sen väri on punaista ja kudos mehukasta, ruhonosia peittävä rasva kiinteää ja väriltään vaaleanpunertavaa.” Monotonisen puheen päälle Äiti lauleskelee suosittua, halpahintaista hittilaulua (”Pamelo, żegnaj”) ja välissä käskee Franion rukoilla Isä meidän -rukousta. Franion maailmassa ylevä ja banaali, julmuus ja arkisuus sekoittuvat toisiinsa. Kaikki antavat uhrinsa: elävät olennot, joita kohdellaan eri tarkoituksiin määrättyinä lihanpalasina (”Luuytimestä voi tehdä kotletteja”)., Äiti, joka tietää idealisoidun avioliittonsa olevan harhaa, ja poika, joka on Isän jatkuvien hyökkäysten kohde. Isä riistää häneltä myös uskon hyvään Jeesukseen ja särkee äidin luoman maailman. Isän kanssa käydyn yöllisen keskustelun aikana Franio kysyy, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Isä vastaa:
ISÄ Ei mitään.
FRANIO Mutta Jeesus heräsi eloon.
ISÄ Mitään Jeesusta ei ole olemassakaan. Se on satua kaikki.
FRANIO Eikö hän noussutkaan kuolleista?
ISÄ No missä hän on? Missä hän nyt sitten on? No? No missä? Taivaassa. Ei taivaassa mitään ole. Pilviä. Avaruus. Missä hän on? Kirkossa? No? Palloilee jossain näkymättömänä? Se on satua kaikki! Vitun idiootit!
Franion on vaikea hyväksyä ajatusta. Hän uneksii, että yhtäkkiä syntyneen tyhjiön täyttäisi Isä, jonka fyysistä voimaa ja miehistä vartaloa hän ihailee. Itse hän toteaa olevansa pelkkä kuninkaan hovinarri. Yhteyden puuttuminen isän kanssa synnyttää hänessä valtavaa kaipuuta. ”Kukaan ei pysty tekemään minua samalla lailla onnelliseksi kuin isä.” Isästä ei ikävä kyllä ole helläksi hoivaajaksi. Niin kauan kuin hän on voimissaan, hän nöyryyttää poikaansa ja herättää hänessä pelkoa, kuten julmassa meloninsyöntikohtauksessa. Franio ei pysty täyttämään macho-isänsä odotuksia. Hänelle sopii paremmin kuoripaita kuin univormu.
Lopulta poika päätyy elämän ja kuoleman rajalle kohtauksessa Eli, Eli…, jonka keskushahmo hän on. Kohtauksen nimi viittaa Jeesuksen sanoihin ristillä, evankeliumin traagisimpaan kohtaan, jossa Jeesus kysyy Jumalalta: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Franio haluaisi kysyä samaa omalta isältään. Uudenvuodenyönä ‒ siirtymisen yönä ‒ Franio taistelee hengestään. Elvytyksen aikana hän näkee kaiken ylhäältäpäin, lintuperspektiivistä ‒ tai kukaties ristin näkökulmasta? Vaikka hän ensi kerran elämässään näkee isänsä olevan huolissaan, hän tietää, ettei huoli ja välittäminen jää pysyväksi tilaksi. Franio jää henkiin, mutta hänen ”parantumisensa” ei tuo mitään muutosta mihinkään.
Yksi Franion erityispiirteistä on se, että hän luonnon maagillinen maailma on hänelle totta. Hän kuulee esineiden ja luonnon puhuvan ‒ hänelle puhuvat niin portaat, joista juostaan nopeasti, vesiämpäri kuin tienposkessa kasvava akaasia. Hän elää symbioosissa luonnon kanssa. Hänen ikioma salaisuutensa ovat hänen huoneessaan vaeltelevat värikkäät valopilkut, joita Isä ei näe. Franio näkee ne silmät suljettuinakin. ”Ei ollut päivää eikä yötä, etteivät valopilkut olisi aloittaneet kiemuroitaan pääni päällä.” Ne antoivat hänelle valoa, johdattivat hänen ajatuksensa kohti jotakin tuntematonta, salaperäistä. Tulevaisuudessa ne ottaisivat ja veisivät pois Isän ruumiin, muuttaisivat ne osaksi luontoa. ”Olen nähnyt, miten valopilkut asettuvat päällesi. Miten ne istuvat silmillesi, nenällesi ja huulillesi, miten ne lentelivät minua kohti, täynnä valoa, sillä ne kantoivat sinua sisässään.”
Franio saa vallan isältään vasta sitten, kun tämä sairauden takia tulee toisista riippuvaiseksi, makaa vuoteessa vegetatiivisessa tilassa ja tarvitsee apua kaikessa. Pałyga ei sattumalta viittaa tässä kohdassa Nietzscheen (filosofi on antanut nimensä yhdelle viimeisistä kohtauksista) ja hänen käsitykseensä Jumalan kuolemasta. Kirjassaan Näin puhui Zarathustra Nietzsche kirjoitti, että Jumala kuoli vanhuuteen ja että ”vasta sitten, kun hän makasi haudassa, te nousitte kuolleista”. Nietzschen mukaan Jumala on menettänyt valtansa ihmisen kohtalosta. Hänestä on jäänyt jäljelle vain varjo, joka sekin tulee kukistaa. Franion näyssä Isä kuolee tanssimalla ”outoa tanssiaan”, jossa hänen nimensä kirjoitetaan miehiseen historiaan:
Aadam, Kain, Heenok, Irad, Mehael, Metuselah, Lamek. Jabal. Nooa. Seem. Arpaksad. Selah. Eber. Peleg. Reu. Serug. Nahor. Terah. Aabraham. Iisak. Jaakob. Joosef. Efraim. Kaikki, kaikki, kaikki. Isä isästä. Isien järjestyksessä. Isien maailma, isien historia. Isillä kivetty.
Monissa taiteellisissa esityksissä uskovaisen ihmisen tie päättyy ekstaattiseen osallistumiseen jumalalliseen piiritanssiin. Tässä tanssivat miehiset esi-isät, vanhatestamentilliset patriarkat ja heidän poikansa ja pojanpoikansa. Mutta isien ja miehisen historian merkitsemä maailma on tulossa loppuunsa. Vanha traditio on kuihtumassa. Franion ainoa unelma on päästä kuristamaan isänsä, riistää häneltä elämän rippeetkin. Seuraavan kohtauksen otsikkona ovat psalmin 19 sanat: ”Herran sana on puhdas ja aito, se pysyy iäti / Herran säädökset ovat lujat, ne ovat oikeita kaikki”. Ne ovat toisaalta pilkkaa Isän erehtymättömyyttä kohtaan, toisaalta ne kertovat pelosta, jolla ei ole loppua koskaan.
Viimeisten kohtausten nimien mukaisesti perheen tarina on johtamassa kohti apokalypsia (paljastusta), joka taas johtaa harmageddoniin (valaistumiseen). Pałyga viittaa tässä Johanneksen ilmestykseen, jonka mukaan Har-Magedonin vuorella käydään Jumalan ja pahan voimien välinen taistelu. Koittamassa on vapautuksen, ei tuhon aika. Vihansa, katkeruutensa ja pelkonsa takia Franio rikkoo katafalkin ja sillä olevan Isän arkun. Näytelmä päättyy pojan traagisiin sanoihin: ”Kysyit minulta vähän aikaa sitten, miksi väitän pelkääväni sinua. En tiennyt mitä vastata, enhän minä koskaan tiedä.” Kirjailija on kääntänyt näkökulman toisin päin. Hänen harmageddonissaan jumala häviää ihmiselle. Mutta jos jumala onkin paha, niin lopputulos on voitto ja Franio vapautuu pelostaan. Hän ei kuitenkaan vapaudu Isän vaikutusvallasta ‒ tai jumalan varjosta, kuten Nietzsche sanoo. Franio tulee näkemään Isän varjon mitä pienimmissä elämän asioissa. Syödäkö kabanosseja, vaikka Isä piti niistä? Hänhän ei halua missään olla samanlainen kuin isänsä.
Franion mukaan ”emme pidä isistä, siksi heitä ei ole”. Jo esinäytöksessä hän sanoo, että naiset, äidit ja isoäidit, kasvattavat lapset yksin. Ne isät, jotka nykyään vielä ovat olemassa, eivät ollenkaan muistuta edellisten sukupolvien koviksia. Nyt isät keittävät maitoa, hassuttelevat ja jokeltelevat. Franion isän kuolema merkitsee myös erään aikakauden loppua. Valtias-isien tilalle ovat tulleet pehmot isukit. Entä missä ovat normaalit isät? Perheen huoltajat, johtajat? Franio on aina kaivannut juuri sellaista isää. Vaikka hän joskus lomamatkoilla oli saanut osakseen hitusen aitoa isän huolenpitoa, hänen isäsuhteensa ei koskaan ollut ollut syvä. Isyys ei enää koskaan synny uudelleen. ”Geeneistä etsitään pelastusta. Toivoa isien keväästä. Jota ei enää tule”, Franio ennustaa pessimistisesti.
Näytelmän voi lukea monestakin eri näkökulmasta, sen todellisuutta voi tarkastella sekä Franion että Isän silmin. Yhtä mielenkiintoinen on äidin näkökulma, äidin, joka piilottaa tunteensa iskelmien sanoihin. Hänelle voi luoda elämäntarinan suosikkisävelmien kautta. Magdusia-äiti katsoo televisiota, keittää pelmeneitä, kasvattaa lapsia, kärsii miehensä karkeudesta ja välissä laulelee rakkauslauluja. Vauvaa ruokkiessaan hän laulaa Dalidan hittiä Bambino, joka kertoo onnettomasti rakastuneesta pojasta. Aivan kuin hän olisi jo alusta asti ollut huolissaan Franion tulevaisuudesta. Hän kehottaa poikaa koko ajan syömään, sillä tietää, että isän mielestä pojan tulee olla vahva. Käydessään unelmiensa avioliittoon hän hyräilee Love Storyn melodiaa. Gloria-kohtauksessa hän laulaa vanhaa puolalaista iskelmää Odrobinę szczęścia w miłości (”Hiukkanen onnea rakkaudessa”). Se kertoo tytöstä, joka haluaisi tavata sydämensä rakastetun, mennä hänen kanssaan alttarille ja olla rakastettu. Mutta jo kymmenennessä kohtauksessa, jonka nimi on Reconciliatio (sovinto), Äiti laulaa Miłość Ci wszystko wybaczy (”Rakkaus antaa sinulle kaiken anteeksi”), vanhaa, sotaa edeltävää puolalaista iskelmää, jota Hanka Ordynówna esitti.
Isä ei kuitenkaan olekaan hänen unelmiensa poikaystävä, vaan tyypillinen mies, joka vartioi oikeuttaan omaan elämäänsä ja katsoo, että vaimon tulee olla lasten kanssa kotona ja alistua hänelle. ”Pahako heidän muka on olla?” kysyy Isä. Eihän hän hakkaa heitä niin kuin naapurin Mariusz, joka jahtaa vaimoaan pitkin rappukäytävää vyö kädessä. Äiti laulaa kiitollisena taas uutta laulua: Och jak bardzo Cię kocham (”Miten sinua rakastankaan”), Janusz Łaskowskin hittiä 1970-luvulta. Viidennessätoista kohtauksessa äiti hyräilee laulua Pamelo żegnaj (”Jää hyvästi, Pamela”), jota esitti puolalainen Tercet Egzotyczny -lauluyhtye. Laulu kertoo täyttymystä vaille jääneestä rakkaudesta, erosta ja kiihkeästä paremman tulevaisuuden toivosta. Kun aika kuluu, lapset ovat jo aikuisia ja Isä tekee kuolemaa, Äiti vaihtaa repertoaaria ja alkaa laulaa lastenlauluja (Stary niedźwiedź mocno śpi ja Kółko graniaste). Isän suunnitelmien ja ihanteiden mukainen maailma alkaa hajota ja kuolla. Ja samalla tulee loppuunsa myös Magdusian elämä.
Isä ei kuitenkaan olekaan hänen unelmiensa poikaystävä, vaan tyypillinen mies, joka vartioi oikeuttaan omaan elämäänsä ja katsoo, että vaimon tulee olla lasten kanssa kotona ja alistua hänelle. ”Pahako heidän muka on olla?” kysyy Isä. Eihän hän hakkaa heitä niin kuin naapurin Mariusz, joka jahtaa vaimoaan pitkin rappukäytävää vyö kädessä. Äiti laulaa kiitollisena taas uutta laulua: Och jak bardzo Cię kocham (”Miten sinua rakastankaan”), Janusz Łaskowskin hittiä 1970-luvulta. Viidennessätoista kohtauksessa äiti hyräilee laulua Pamelo żegnaj (”Jää hyvästi, Pamela”), jota esitti puolalainen Tercet Egzotyczny -lauluyhtye. Laulu kertoo täyttymystä vaille jääneestä rakkaudesta, erosta ja kiihkeästä paremman tulevaisuuden toivosta. Kun aika kuluu, lapset ovat jo aikuisia ja Isä tekee kuolemaa, Äiti vaihtaa repertoaaria ja alkaa laulaa lastenlauluja (Stary niedźwiedź mocno śpi ja Kółko graniaste). Isän suunnitelmien ja ihanteiden mukainen maailma alkaa hajota ja kuolla. Ja samalla tulee loppuunsa myös Magdusian elämä.
Pałyga kyseenalaistaa isän perinteisen roolin nykykulttuurissa ja näyttää, miten vuosisatoja vanhat mallit ovat ammentuneet tyhjiin. Yhdessä Raamatun jumalan kanssa myös tavallinen isä on kuollut. Me kaikki osallistumme hänen hautajaisiinsa, ja hahmo, jonka ympärille näytelmän tapahtumat ovat kietoutuneet, onkin ruumis. Ovatko isät ylipäätään tarpeellisia naisten maailmassa? Jos heidän roolinsa rajoittuu psyykkiseen ja fyysiseen dominanssiin, verbaaliseen aggressioon ja usein myös fyysiseen väkivaltaan, niin me todellekaan ”emme rakasta isiä”. On myös parasta olla panematta toivoaan siihen, että isän kulttuurinen rooli syntyisi uudelleen toisenlaisena.
*
Mariusz Bielińskin näytelmä Ojcze nasz (”Isä meidän”) käy polemiikkia Pałygan isyysvision kanssa. Intiimissä tunnustusosiossa näytelmäkirjailija kertoo omista jäähyväisistään syöpään kuolevan isänsä kanssa. Kyseessä ei ole kirjailijan ainoa kuolemalle ja lähdölle omistettu teos. Näytelmässään Cicho (”Hiljaa”) Bieliński kuvaa isoäidin kuolemaa, ja näytelmä Księga psa (”Koiran kirja”) kertoo sairaasta eläimestä.
Isä meidän on lähestulkoon päiväkirja isän sairaudesta ja kärsimyksestä, siitä miten elämä hiljaa muuttuu kuolemiseksi. Bielińskillä kuolema ei ole ylevä eikä pateettinen eikä liity mihinkään erikoiseen; se on banaali ja ruumiillinen. Kuoleminen on yhtä kuin vaipat, katetri, makuuhaavat ja mätänevän ruumiin lemu. Se on kärsimystä, jota toisinaan edes lääkkeet eivät pysty lievittämään. ”En voi kuolla! / Antakaa minun kuolla!” isä huutaa. Kuolevalle kuolema on häpeä ja rasite, pojalle skandaali, jota ei mitenkään voi hyväksyä.
Kuten muissakin Bielińskin näytelmissä, tässäkin henkilöhahmojen elämää yhdistävät uskonnon rituaalit. Näytelmien Cicho ja Mrok (”Pimeys”) tapaan kirjailija asettaa rinnakkain kaksi erilaista suhdetta uskontoon: syrjäseudulla elävän vanhemman sukupolven perinteisen suhteen uskonnollisiin tapoihin ja käskyihin sekä suurkaupungin nuorten ja keski-ikäisten uskonnollisuuden ilmaukset. Nuoret eivät enää pidä uskoa välttämättömänä osana identiteettiään tai uskontoa yhteiskuntaelämän pysyvänä osana. Päinvastoin, he esittävät kysymyksiä Jumalasta ja elämän tarkoituksesta. Vanhempi väki ei kysymyksiä esitä, vaan etsii rauhaa rukouksesta. Isä kuuntelee joka päivä kolmelta radiosta perinteisen ruusukkorukoushetken.
Näytelmässä siteerataan useaan otteeseen Isä meidän -rukouksen sanoja, ja ne ovat läsnä koko ajan isän elämän loppuhetkissä. Toisinaan ne lievittävät kärsimystä, mutta vielä useammin herättävät epäilystä. Aivan kuten Pałygan näytelmässä, isän hahmo sekoittuu Isä Jumalan hahmoon. Tämä tapahtuu kuitenkin aivan eri periaatteella kuin Pałygan näytelmässä. Poika rakastaa ja kunnioittaa isäänsä, vaikka ei ehkä aikaisemmin sitä ole täysin tajunnutkaan. Siirtymä elämästä kuolemaan on hetkittäin myös yhdessäolon aikaa.
Isä meidän
Joka olet taivaassa
Isä minun
joka olit…
Ei.
Ei vielä.
Ei vielä nyt
Isä meidän,
joka olet…
Päähenkilö matkustaa lakkaamatta Varsovan ja Ei-Varsovan välillä. Hän haluaa olla vielä isänsä kanssa. Hän kokee, että se on hänen velvollisuutensa poikana, mutta myös viimeinen mahdollisuus isän ja hänen tutustua toisiinsa. Kuolevan isän voimattomuus herättää pojassa yhä voimakkaampaa hellyyttä: ”Menin hänen viereensä ja piteli hänen kättään, en muista, en muista että olisi koskaan pitänyt isääni kädestä, ehkä silloin kun olin ihan pieni, kun olin lapsi, mutta en muista sitä; ja kumarruin hänen ylleen ja ensimmäisen kerran, sen tiedän ja siitä olen varma, sanoin hänelle sanat, joita en ollut koskaan, en ikinä sanonut hänelle: rakastan sinua, rakastan sinua, isä, ja minun isäni nyyhkytti, voimattomasti, lähes äänettömästi nyyhkytti.” Kätketyt tai kenties aiemmin tiedostamattomat tunteet vaativat tulla ilmaistuiksi kuoleman hetkellä. Herää myös kysymys, kuka isä oli oikeasti ollut, mitä hän oli miettinyt kävellessään yksin kahden kilometrin matkaa kirkkoon messuun, mitä hän oli pojalleen opettanut. ”Ole varovainen. / Jos näytät niille, / Että olet heikko, / Ne purevat sinua, / Tuhoavat. / Niin hän oli sanonut / Joskus. / Sen verran olen saanut tietää / elämästä / isältäni. / Sen verran muistan.”
Isän kuoleminen kyseenalaistaa siihenastisen maailmanjärjestyksen. Isähän oli ollut olemassa aina, hän oli antanut suunnan. ”Ainoa isäni. / Ethän sinä voi / Kuolla, Isä meidän. / Millaista / Tulee olemaan / Ilman sinua?” Kärsimyksen ja kuoleman turhuus herättävät epäilyksiä. Poika ei kykene näkemään kuolemisessa mitään muuta kuin kuoleman, vaikka haluaisi nähdä siinä edes pikkuisia elämän välähdyksiä. Lopulta tullaan kysymykseen, joka on kuin kaiku ristillä kuolevan Jeesuksen huudosta: ”Miksi vaikenet / Isä meidän?”
Bieliński, toisin kuin Pałyga, jonka jumala on kuollut pois modernin ihmisen tietoisuudesta, esittää kysymyksiä piilossa pysyttelevästä Jumalasta, joka ei selitä ihmiselle kivun ja kuoleman merkitystä. Päähenkilö toteaa, että siinä missä kärsimyksestä etsitään toivoa, kuolemasta ei voi löytää enää mitään. Kun isä kuolee saattohoitokodissa, poika kokee poissaolon entistä voimakkaammin: ”Isä meidän. / Miksi hylkäsit minut?” Tuo kysymys, aivan samoin kuin Jeesuksella, syntyy suurimman ja syvimmän yksinäisyyden hetkellä. Isän pitkittyvä kärsimys on käynyt jo sietämättömäksi. Poika alkaa rukoilla isälle mahdollisimman pikaista kuolemaa. Silloin hän esittää myös kysymyksistään perustavimmat: ”Isä, / Uskonko minä / Sinuun? / Haluaisin, / Että / Kuolisit. Isä meidän.” Isän kärsimys paljastaa pojalle hänen oma henkisen tilansa ja provosoi esiin kysymyksen Jumalan olemassaolosta. Miten voi uskoa, että kuolema ei merkitse mitään, jos kipu, makuuhaavat ja märkivä ruumis ovat totta? Mitä merkitystä voisi kantaa pitkittyvä kärsimys, joka kaikkea muuta kuin jalostaa?
Isä kaikkitietävä,
Mitä sinä tiedät kuolemasta?
Tiedätkö sinä jotakin kuolemasta,
Sinä, isä, kuolemaa tekevä?
Kaikkitietävä Jumala on kaukana, vaitonainen ja kuolematon, kun taas kuolemaa tekevä isä taivaltaa läheistensä silmien edessä kohti tuntematonta ja käsittämätöntä. Kuoleminen on käsin kosketeltavaa, toivo kuoleman merkityksellisyydestä etäinen ja epäuskottava. Voiko syödä aamiaista, lukea kirjaa tai käydä uimassa, kun isä tekee kuolemaa saattohoitokodissa, toisten kärsimysten nöyryyttämien ihmisten keskellä? Mutta toisaalta: voiko kuolemaa ymmärtää tai edes kuvitella, ennen kuin joku läheinen ihminen on kuollut? Kun poika jälleen kerran on matkalla Ei-Varsovaan, hän saa tiedon isän kuolemasta. Maailma ei pysähdy, arkiset askareet eivät pysähdy. Kaikki jatkuu omaa tahtiaan. Juna kulkee, vastapäätä istuva poika lukee urheilutuloksia, eräs toinen on uppoutunut kuulokkeista tulevaan musiikkiin. Ihminen on kuollut, mutta mikään ei ole muuttunut.
Koska näytelmän tekstiä ei ole kirjoitettu eri henkilöhahmojen suuhun, monologit muuttuvat jouhevasti dialogeiksi, tajunnanvirta sekoittuu runomuotoon, litaniamaiset rukoukset yhtyvät arkisiin ajatuksiin, yhden hahmon yksinpuhelu sekoittuu toisen pohdintoihin. Aluksi kaikki tapahtuu dynaamisesti: tieto sairaudesta, toivo hoidosta, tutkimukset, tulokset ja lopullinen tuomio. Sitten alkaa hidas kuoleminen. Kuolemantekemisen nöyryyttämä isä toivoo, että kuolema olisi rehellinen. Hän miettii monta kertaa, miltä kuoleminen tuntuu. Kesä, aurinko ja ikkunan takana kulkevat päiväkävelijät eivät helpota kuoleman hyväksymistä. Juuri sillä hetkellä ‒ enemmän kuin koskaan ‒ hän haluaisi elää.
Kuolema muuttaa perspektiiviä. Sairauden edistyessä isä muuttuu pienemmäksi, hän kutistuu, ja häntä ympäröivä maailma saa isommat mittasuhteet. Ruumis alkaa vähitellen hajota. Jäljelle jää vain kuvia, välähdyksiä, irrallisia muistoja raskasta työtä tekevästä rehellisestä miehestä. Jäljelle voisi jäädä myös isän muinoin ostama sveitsiläinen kello (jotakin käsin kosketeltavaa), mutta sen poika on jo ehtinyt vaihtaa uudempaan malliin, hopeiseen. Sanojakin jää vain vähän, enemmänkin kysymyksiä. Mutta jäljelle jää kuitenkin jotakin tätä kaikkea pysyvämpää: samankaltaisuus. Meidäthän on luotu vanhempiemme kuvaksi ja kaltaisiksi, aivan kuin Isä Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Psalmien kielen mukaiseksi tyylitellyssä pojan monologissa sanotaan:
Jalkateräni
ovat kuin
isäni jalkaterät
Aina kun katson
jalkateriäni
mieleeni tulee
isäni
ja hänen jalkateränsä
turvonneet,
jotka eivät voineet
enää mennä minnekään,
neuvottomat
Miesten välisistä keskusteluista käy ilmi, että on paljon asioita, joita isä ei tiedä pojastaan, ja että poika ei saa enää vastauksia moniin isäänsä koskeviin kysymyksiin. Pojalla on kuitenkin isästään hyviä muistoja: hän muistaa hänet miehenä, joka huolehti ja kantoi huolta perheestään.
Sairaus panee liikkeelle muistoja, mutta isän kuolemisen fyysinen, kaikesta henkisestä riisuttu kokemus vie vähitellen pojalta pois tämän uskon ja herättää hänessä yhä voimakkaampia epäilyksiä. Bieliński piirtää jälleen kerran kuvan elämän ravistelemasta ihmisestä, joka tekee kysymyksiä Jumalan olemassaolosta ja seisoessaan uskon kynnyksellä joutuu mielettömyyden rajalle.
Ihminen kuoli
Pelossa
Ja kivussa
Isä meidän.
[…]
Eikä mikään paha enää kosketa sinua.
Eikä mikään paha enää kosketa minua.
[…]
Ei mikään.
Tarkoittaako tämä, että kuoleman jälkeen ei enää ole mitään? Ei kärsimystä, ei elämää? Vai tarkoittaako ”ei mikään” sitä, että meitä ei enää mikään uhkaa? Näissä dramaattisissa loppusanoissa kuultaa kuitenkin myös huuto ”Isä meidän”, joka on kuin viimeinen huuto tai viimeinen toivo. Bielińskillä pimeyden keskellä näkyy usein värisevä valo (näytelmissä Mrok, Cicho ja Księga psa), mutta välillä kaikki myös vajoaa lopulliseen mustuuteen (isänsurma ja itsemurha Nad-näytelmässä). Isän kuolettavan sairauden kohtaaminen ei ehkä johda ateismiin, mutta kuitenkin rikkoo siihenastisen todellisuuden, luo uuden suhteen maailmaan ja aivan varmasti synnyttää myös kysymyksiä uskon mielekkyydestä ja sen voimasta äärimmäisten kokemusten hetkellä.
*
Pałyga ja Bieliński ovat käyttäneet näytelmissään kristillisiä merkkejä ja symboleita sekä mukaelmia Raamatun kielestä kertoakseen omat tarinansa isän ja pojan suhteesta. Franio kaipaa todellista isyyttä ‒ viisasta, huolehtivaista ja hellää. Kun hän ei saa kokea sitä, hän haluaa unohtaa isänsä. Bielińskin näytelmän poika etsii isästään jälkiä, jotka auttaisivat häntä muistamaan. Pałygalla kuolevasta isästä huolta pitävät sisarukset näkevät ennen kaikkea merkkejä vanhuudesta ja kuolemasta, kuten inhottavan sukuelimen ja selkään levinneen jonkin ”ällöttävän”. Bielińskillä poika näkee isänsä neuvottomuuden, hänen haurautensa ja riippuvuutensa toisista. Siksi hän syöttää, pitää kädestä ja valvoo vuoteen vieressä. Pałyga puhuu kadotetusta isyydestä, joka jättää aikuisiin lapsiin tunteen puutteesta ja täyttymättömyydestä ja jota kannattaa tavoitella uudelleen vain siinä tapauksessa, että siitä ei tule vallan ilmentymää. Bieliński kirjoittaa jälleenlöydetystä isyydestä, joka silloinkin, kun se ei johda suhteen syvenemiseen, on kuitenkin eheyttävää: yhteydestä isäänsä poika voi löytää totuudesta itsestään.
Katarzyna Flader-Rzeszowska
Kirjoittaja on teatterihistorian tutkija, joka toimii professorina Kardinaali Stefan Wyszyńskin mukaan nimetyssä yliopistossa.
Artikkelin suomennos: Tapani Kärkkäinen