21.01.2016

Jään reunalle! – Ei saa antaa kielten ja kulttuurien kadota

Kolmivuotinen Jäänreunan kansat -hanke on loppusuoralla. Nyt kokoonnutaan päätosfestivaalille ja seminaariin Suomen Kansallisteatterissa. Tässä monitieteisessä ja -taiteisessa hankkeessa taiteilijat ovat etsineet uusia tapoja pysäyttää suomalais-ugrilaisten kulttuurien ja kielten haurastuminen. Mitä kaikkea on tapahtunut? Udmurtian kylissä, Hanti-Mansien halki ovat matkanneet Pauliina Hulkko, Ari-Pekka ja Jarkko Lahti ja Tuomas Rounakari. Hanna Kirjavainen keräsi Komin tasavallan poronhoitajien talvikylistä kuva-aineistoa Valkoinen peura -esitystä varten. Hanna Brotherus loi tanssiteoksen iivvinkarjalaisen Faina-vanhuksen elämäntarinasta. Näistä projekteista ja vähemmistökielten ja kulttuurien politiikasta kuulen perjantaisessa seminaarissa. Onneksi pystyn näkemään ainakin Isuri-eepoksen. Höyhentämössä voi myöhemmin nähdä karhunpeijaisrituaaleja.

Sensuuriko iski Obin ugrilaisen kansallisteatterin vierailuesitykseen Eikä päivä pääty? Oudoilta kuulostavat hallinnolliset syyt…

Kaupunginteatteridebattia Saksassa

Saksassa on keskusteltu kaupunginteattereista. Nachtkritikistä on luettavissa, millä laduilla keskustelu siellä kulkee. Mark Terkessidisin kirjoitus analysoi analyyttisen kovalla otteella tilannetta, jossa instituutioita luonnehtii status quo -ajattelu ja ”ummehtunut yksimielisyys” siitä, mikä on hyvää. Törmäyskurssilla ovat sellaiset käsitteet kuin yleisökasvatus, yhteisöllisyys ja osallisuus/osallistuminen ja toisaalla sitten taiteellisen työn itseisarvo ja taiteilijoiden ja taiteen itseisarvoinen tukeminen ”vanhan Euroopan hengessä”. Saavutetuista eduista ei kukaan halua luopua, todellisia muutoksia ei haluta tehdä, on vain tyhjiä sanoja ja lupauksia. Paikallisten teattereiden valittu joukko koostuu Terkessidisin mukaan ihmisistä, jotka luulevat tietävänsä kaiken ja jotka tyrmäävät kaikki muutokset. Osansa tykityksestä saavat sitten myös työkulttuuri, tuottamattomat hierarkiat, ohjaajien nerokultti, joka vetää vertoja alfa-eläinten käyttäytymiselle. Kirjoittaja kysyykin provokatiivisesti, mitä pahamaineinen uusliberalismi todella voisi saada aikaan tällaisessa ympäristössä. Terkessidis ei ymmärrä taiteen itseisarvon ja kasvatuksen, yhteisöllisyyden ja osallisuuden vastakkainasettelua. 1960-luvulta lähtien on nostettu esiin taidetta vaihtoehtoisena tiedontuotantona, kokeellisena ja tunnepohjaisena, esteettisenä tapana tuottaa tietoa maailmasta.

Teatterit osallistuvat ”kuviteltujen yhteisöjen” (Benedict Anderson) luomiseen. Teattereiden tehtävä on tuoda esiin yhteiskunnan ja kaupunkien todellisuuden moninaisuutta. Teatterit voisivat olla paikkoja, joissa käydään neuvotteluja erilaisista identiteeteistä. Teatterit onneksi jo kuulevat ”arjen asiantuntijoita”, tavallisia kansalaisia, joiden elämät ja tarinat ovat tulleet jaetuksi teatterissa. Tarvitaan näitä uusia julkisuuksia, teatterit voivat toimia paikkoina, joissa luodaan vaihtoehtoisia julkisuuksia. Teatterit voivat edesauttaa demokratiaa puolustavaa taiteellista kansalaisuutta. Yhteistyön ja yhteisöllisyyden näkökulmasta myös taiteen laatu määrittyy toisin.

Hieno konsepti – Oma työ piirtää näyttelijäopiskelijan

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni seurannut Teatterikorkeakoulun S-laitoksen kolmoskurssilaisten perinteistä oman työn sarjaa Eget arbete Viiruksessa. Kun näyttelijä tekee itselleen ”pienoisesityksen”, ”oman jutun”, hahmottaen materiaaliaan haluamallaan tavalla, piirtyy näyttelijä itseohjautuvana tekijänä aivan toisella tavalla esiin kuin silloin kun ollaan kollektiivissa tai toisen muovailuvahana. Tällaista lisää! Kuulemma tämän opetusmetodin toi Teatterikorkeakouluun aikoinaan Elisabeth Zillmer.

Näyttelijäopiskelijoiden työtä voi nähdä ensi viikolla myös Nätyllä Hipstereissä. Tähän heimokokoukseen haluan mennä. Kuka kutsusta voi kieltäytyä:

”Kuka aasiasi ajaa?
Sinistynyttä kävelymusiikkia virtahepojen turvassa.
Luovumme ilolla saavutetuista eduista.
Luomme tilalle jotain parempaa.”

Tarinahahmot yhteistä kauraa

Tässä Hanna-Riikka Roineen artikkelissa pohdiskellaan sitä, miten digitaalisuus ja internet tekevät entistä enemmän mahdolliseksi erilaisten tarinankerronnan ja fiktiivisten teosten muotojen kierrätyksen, muuntumat, käytöt muissa medioissa. Sisältöjä samplataan kätevästi leikkaa ja liimaa -tekniikalla. 

Shakespearen juhlavuotta leffassa

Shakespearen juhlavuodesta ei ainakaan vielä ole suomalaisissa teattereissa tietoa. Odotan syksyä, ehkä silloin! Brittien oman pojan esityksiä löytyy roppakaupalla. Menen katsomaan Kenneth Branagh Theatren Talvisen tarinan leffaan. Hämärä mielikuva 1980-luvun esityksestä Suomen Kansallisteatterissa. Muutoin täydellinen sivistysaukko. Myönnän!

Onneksi kaikki eivät niele mitä tahansa mittareita

Etelä-Suomen Sanomissa (6.1.) lahtelainen kuntatalouden asiantuntija Heikki Helin kirjoitti vääristä teatterin tehokkuuden mittareista. Helin kritisoi Talouselämä-lehden listausta tehokkaimmista teattereista ja orkestereista (TE 44/2015). ”Jos omien tulojen hankinta korotetaan teatterien ja orkestereiden ykköstavoitteeksi, muodostuisi ohjelmisto toisenlaiseksi. Ei teatterin päätehtävä ole täyttää suuria saleja musikaaleilla ja kansaa vetävillä komedioilla. Jos niin olisi, ei julkisin varoin ylläpidettyjä laitoksia tarvittaisi lainkaan.”

Itsensätyöllistäjän mentävät aukot

Työttömyysturvalain ohjeet on nyt saatu, mutta sekä Suomen Näyttelijäliitto että Teatteri- ja mediatyöntekijät ovat huolissaan. Kumpikin on tehnyt jäsenistölleen lisäohjeistusta, jotta freelancer ei löydä itseään pakossa tai vahingossa yrittäjänä, joka menettää työttömyysturvansa.

twitter.com/tinfotweets