11.10.2018

Hanna blogikuva

Jälkifossiiliseen rakennustyöhön

Nyt on kiire. On reagoitava heti. Ilmastonmuutospaneelin raportti ja ilmasto-oppaan infograafit antavat ultimatumin tavalla, joka pakottaa toimimaan. 0,5 asteen erolla on eroa. Jo 1,5 asteen lämpötilan nousu on maapallolle miltei kestämätön, kahdesta asteesta puhumattakaan.

Valtioneuvoston tulevaisuusselontekoa kommentoineessa BIOS-yksikön lausunnosta ja useista aiemmista hätähuudoista on ollut luettavissa se, mikä meitä odottaa:

Suomen on toteutettava yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus, joka synnyttää paljon uutta työtä ja vaatii uudenlaista osaamista. Jälleenrakennuksen onnistumisessa tärkeää on myös oikeanlainen julkinen ohjaus, kannusteet ja suunnitelmallisuus.

Poliittista päätöksentekoa ohjaavaan strategiatyöhön ja työllisyysarvioihin kaivataan akuutisti vahvaa panostusta ympäristötekijöiden yhteiskunnallisen vaikutusten kartoittamiseksi ja arvioimiseksi ilmastosopimusta kunnianhimoisemmin.

Taistelu ilmastonmuutosta vastaan tarkoittaa politiikkatekoja, yhteisötekoja, työpaikkojen tekoja, yksilöiden tekoja. Jokaisen arjessa tekemiä valintoja. Mitä syön, millä liikun? Jälkifossiilinen rakennustyö koskettaa myös meitä. Miten TINFO vähentää hiilijalanjälkeään?
 

Kivi-retkellä ilman kivirekeä

Energisoivaa näyttelypolitiikkaa. Teatterimuseon Kivi kääntyy -näyttelyssä lähestytään Aleksis Kiveä tuorein havainnoin ja myyttiä purkaen. Aleksis Kivi on oikea kansallisen myytinmuodostuman kiteytymä. Purkutyötä siis riittää! Hannes Sihvon Elävä Kivi ja sitä edeltänyt Asiakirjoja arkistosta sekä Esko Rahikaisen työt ja ennen kaikkea Kiven teosten Kriittisten editioiden sarja ja viimeisimpänä Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni – Aleksis Kiven elämänkertomus ovat tehneet tätä purkutyötä tehneet. Ja tehtiinhän sitä jo 1970-luvulla. Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä, Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämä ja sen näyttämötoteutus sekä Olviretki Schleusingenissä tekivät Kivestä kaikkea muuta kuin kivirekeä.

Energisoivaa näyttelypolitiikkaa siksi, että museo laittaa jumalattomasti ajattelua ja näkee vaivaa popularisoidakseen uutta ajattelua, tarjotakseen sen erityisesti nuorille. Emme me Kiven kääntämät enää käännyttäjää tarvitse. Kohderyhmät ovat muualla. Niin sen olla pitää. Eikä se estä tällaista kantturaa innostumasta valokuvauttamaan itsensä ja katsomaan keneksi Aku Meriläisen tekoälysovellus, maaginen Kivi-kone minut analysoi. Siinä sivussa sitten tulen oppineeksi Kiven ajan ja lähipiirin ihmisistä. Silminnäkijähavaintoja! Valokuvaaja Kari Haklin (jonka valokuvia näyttelyssä on paljon) tekoäly viisaasti hahmotti Emil Nervanderiksi. Oli pakko tutkia itseä kaksi kertaa. Ekalla kerralla baijerilainen tanssija, toisella turkulainen torimuija. Ylen hyvä kone! Ja onhan päheetä nähdä tuo määrä tallenteita! Esityksistä, joita en ole nähnyt.

Kivi sijoittuu monella tavoin aikaan, omaansa, mutta myös meidän. Tässä näyttelyssä ovat läsnä ajan kolme ulottuvuutta: menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Niin ajattelin. Aikajana jatkuu. Ja Kivi kiertoon! Näyttelyksi muualle pitkin Suomea.

Tunnustan unohtaneeni laukkuuni /ottaneeni/varastaneeni näyttelyjulkaisun – yritin etsiä sitä verkosta – löytämättä. Julkaisusta löytyy nimittäin Vesa Tapio Valon, Riitta Pohjola-Skarpin, Pentti Paavolaisen ja Pekka Niemelän kirjoitukset ja paljon muutakin. Pähkinänkuoressa paljon asiaa, sivistystä ja viisautta.

Keskisarjan Saapasnahka-tornia ei näyttelyä valmistettaessa vielä ollut julkaistu. Nyt se on saatavilla. Luin ja ahmin. Keskisarja menee Kiven kieleen ja kirjoittaa Kiven ja oman kielensä rikkaudella uuden elämäkerran, tuttujen lähteiden pohjalta.  Kirjan luettuani mietin: olisiko Teemu Keskisarjan tai Juha Hurmeen kielenrikastamiskoulu jossain? Ilmoittautuisin.
 

Osallistavaa kulttuuripolitiikkaa

Englannin Arts Councilin strategiatyöskentely on esikuvallista. Vuonna 2010 tehty Great Art and Culture for everyone linjasi suuntaviivoja kymmeneksi vuodeksi. Nyt on tuo strategiakausi alkaa vedellä viimeisiään, on AC valmistelemassa tulevaa kymmenvuotiskautta 2020-2030. Prosessissa toteutettiin laaja keskustelusarja ja sen pohjalta julkaistiin ensimmäinen hahmotelma tulevaisuudeksi. Nyt tuo alustava suunnitelma altistetaan toimijoiden näkemyksille siitä, onko fokus oikeissa asioissa ja osoittako kompassineula oikeaan suuntaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta: käsitteet taide ja taiteilijat saavat väistyä käsitteiden kulttuuri, luovuus ja luovat toimijat tieltä. Yleisön on vaikea hahmottaa taidetta käsitteenä.
 

Sukupuolitwistiä ja one-linereita

Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan etsimään komedioita tai farsseja! Meillä on omasta takaa älykäs, tilannetajuinen, sukupuolirohkea ja ennakkoluuloton one-linereiden kirjoittaja Maria Jotuni, meillä on Jotunia puhdistava ja päivittävä, tarkan rytmin ja näyttämömusikaalisuuden ja näyttelijöitä huimaan vauhtiin kirittävä visuaalinen ohjaaja Mikko Roiha ja meillä on näyttelijät, joilta käy Jotunin tekstin pudottelu ja omien näyttämöhahmojensa syventäminen tuosta vain. 

Mitä sukupuolitwistiä! Jeejee! Sitten tarjolla onkin silkkaa ilotulitusta! AVOT. Amen ja plottis! Miehen kylkiluu osoittaa mitä teatterit voivat synnyttää yhteistyössä. Teattereiden kätköissä piilee hienoja näyttelijöitä.
 

Radiosta jäälautalle – miten meidän käy?

Radio Stagen soundscape on huimaa aistittavaa. Nimenomaan aistittavaa. Esitystalous 3:ssa luotu äänitila miksaa kanavaäänipuheen mainoksineen ja privaatin julkisuudelta piilossa olevat keskustelut tavalla, joka hämää näennäisellä helppoudellaan ja tunnistettavuudellaan. Tuolta kaupallisen radiokanavan ohjelmavirta kuulostaa. Juuri noin ihmiset puhuvat, jokaisen oma puhe- ja kielirekisteri paljastaa asenteet. Tuollaista on dynaamisen muutosjohtajan retoriikka. Juha Jokela antaa ihmisten eri maailmankuville, ideologioille oman tilansa. Taistelukenttänä on sitten kuulijan/katsojan oma tajunta.

Radio Stagesta tulee huomiotalouden, brändäyksen ja radiojournalismin ja työn murroksen laboratorio: lisää tempoa ja energiaa, lisää dynamiikkaa ja minäminäminäminäminäpuhetta. Yhtä lailla kyse voisi olla teatterista. Onko sellaisilla käsitteillä kuin sisältö. laatu ja ammattitaito enää mitään arvoa. Näitä keskusteluja käydään myös livestagejen julmissa todellisuuksissa.

”Mä uskon, että radiollon kyky kohottaa meidät. /Nostaa meitä kohti jotain, joka on arjen ulottumattomissa rikkaamman mielikuvituksen/ voimakkaamman tunnelman / tai kirkkaamman totuuden äärelle./ Itse asiassa mä meen vielä pidemmälle / ja sanon, että jos radio ei tee sitä, / jos se ei kohota meitä . / niinku nää Tintin... mä sanon niitä saarnoiks.../ niinku ne tekee,/nehän tekee sen,/ ni sillon radio heittää tärkeimmän potentiaalinsa hukkaan. ”

Jokela asettaa hyväätarkoittavat setämies-Jamit ja perusmies-Arit paikoilleen. Allmalevoicella ei ole enää sijaa. Setämies saa opetella innoittavana muusana olemista nuorelle naistoimittajalle.

Juha Jokela on vakavampi kuin aiemmin. Esitystalous 3 ei jää enää radion sisään. Esityksen loppua kohti kuljetaan loppua kohden surrealistisiin ulottuvuuksiin jättimäisen kellon sisälle, jossa kaikki aikaulottuvuudet ovat läsnä, ja lopulta päädytään vatsan (!) kautta jäälautalle. Teksti ja esitys vetävät maton alta. Minkä ongelmien kanssa tässä painitaan? ”Kaikki voi mennä aivan toisin” ”…Nyt näyttää siltä, että loppu on tullut.”

”Jos mä oon rehellinen, niin mua itse asiassa vaivaa tää ajatus tarinan kuolemasta. / Mä olen toimittaja ja mun ammattini on kertoa tarinoita. / Enkä mä oikeestaan halua, että tarina on kuollu. /Mä haluan, et se vaihtuu./ Mut jos sen avulla ei voikaan luotettavasti kuvata tätä todellisuutta. / Jos se onkin lähinnä ase, jota käytetään, kun taistellaan tilasta. /Ja me on vaan opittu sullomaan todellisuutta tarinan muotoon./ Ehkä meidän pitäs pikemminkin päästää niistä irti.”
 

Muukalainen sisälläni

Teatteri Takomon ansiosta olen tutustunut Ridley Scottin scifiklassikkoelokuvaan Alien (jatko-osat vielä näkemättä). Ajattelin, että tuo viittauspohja on tunnettava ennen kuin Alien-esitystä katson. Ennakkotutustuminen johdatti pohtimaan kauhu/scifigenreä. Mitä tämä lajityyppi tekee? Mikä on sen merkitys? Siihen opastuksen tarjosi Carol J. Cloverin Men, Women and Chainsaws – Gender in Modern Horror Film. Kiitokset Akse Petterssonille vinkistä. Alien toi skeneen naissankarin Ripleyn, ja Cloverin mukaan kauhuleffat olivatkin muutakin kuin niitä, jotka tyydyttivät mieskatsojien masokistisia kostofantasioita. Carol Clover pohtii sitä, miten kauhuelokuvissa mieskatsojat samastuvat naisselviytyjiin.

Tällaista alkulämmittelyä ennen Takomon Alienia. Perusasetelmat yhteisiä, avaruusaseman klaustrofobinen sisätila ja hierarkiaristiriidat – arkisten valtakamppailujen paikka. Takomossa Alien tarjoaa näyttämön vallankäytön, kostonhalun, kiusaamisen, manipulaation ja ulossulkemisen variaatioille. Nyt ollaan takomolaisten supervoimien juurilla. Nämä äkkkileikkaukset, pudotukset, odottamattomuudet ja todellisuustasojen muutokset ovat sitä, minkä tämä uusvahvistettu ensemble osaa. Kotimatkalla tutkailen itseäni. Mikä hirviö minussa asuu?

Takomon tila näyttäytyy erilaisena. Eläköön perinteisen barokkilavastuksen uusioajattelu projisointeineen. Audiovisuaalista ja tilallista ajattelua! Jeah!

 

Aiemmat Hanna Helavuoren työpäiväkirjamerkinnät