Janne Kuustie, mitä kuuluu?  

 

Janne Kuustie: Kuuluu, kuuluu. Perinteisesti aina vastaan, että huippu meininki. Kiirettä on ja tekemistä riittää. Nämä ovat itse aiheutettuja, kun kerta on ihminen, joka ei pysty pitämään näppejään irti mistään ja olla puuttumatta mihinkään. Sitä on samassa liemessä elämänsä loppuun asti.  

 

Tähän liemeen hakeuduin 1990-luvun alkupuolella. Opiskelin Pieksämäellä Lähetysseuran oppilaitoksessa sosiaali- ja hallintoalan linjalla. Samassa oppilaitoksessa oli nukketeatterilinja, jonka vastaava opettaja Pauli Mahlamäki kyseli minulta eräänä päivänä, että olenko ollut missään harrastajateatterissa. Vastasin, että en ole, mutta bändihommissa kyllä. En ollut omasta mielestäni edes nähnyt mitään hyvää esitystä, teatteri oli kuten monen muunkin nuoren mielestä ihan p***aa. Kävi ilmi, että opistossa olisi alkamassa uusi puolivuotinen opintojakso nukketeatterista. Minua ei olisi voinut vähempää mitkään käsinuket kiinnostaa, mutta Mahlamäki kertoi, että kaikki opintojaksoon osallistuneet pääsevät sen päättyessä Lontooseen. Joten mietin, että puoli vuotta ei ole mikään pitkä aika, jos kuitenkin Lontooseen pääsee. Rokkitähdeksi ehtii myöhemminkin. Ilmoittauduin heti seuraavana arkipäivänä nukketeatterilinjalle, ja ensimmäisen viikon jälkeen tajusin, että tätä minä haluan tehdä.  

Nukketeatteria tehdessä pääsee käyttämään omaa mielikuvitustaan ja luovuutta. Mutta meni varmaan puoli vuotta, ennen kuin pääsin koskemaan nukkeihin, aika meni ensin ihan teatterin oppimiseen. 

 

Tämän opintojakson jälkeen lähdin Turkuun jatkamaan nukketeatteriopintojani.  

 

Turussa opin ymmärtämään eri näkökulmia ja tajuamaan esitysten merkityksen. Kaikki esitykset eivät ole hyviä, mutta niiden ei tarvitsekaan olla. En ole hetkeäkään katunut sitä, että lähdin teatterin mukaan. Mutta kadun sitä välillä, että yritän aina mennä vaikeamman kautta. Lähden aina teoksesta ja sen lähtökohdista, ja punnitsen erilaisia vaihtoehtoja toteuttaa teos, niin että siitä tulee myös ymmärrettävä katsojalle. En ole koskaan ollut perinteisen puhedraaman ystävä, minulle teatteri on enemmän leikkiä ja seikkailua, esityksiä, joissa näkee, että esiintyjät ovat tekemisestä innoissaan ja joista katsoja tuntee löytäneensä jotain uutta.  

 

Löysin itseni jonkin ajan kuluttua Oulusta ohjaamasta, ja vuonna 1998 perustin nukketeatteriyhdistys Akseli Klonkin. Pitkään ajateltiin, että lastenteatterin pitäisi olla jotenkin todella rauhallista. Me on oltu sille vastakohta. Meidät alettiin melko pian tunnistaa yhtäältä uudesta teatterikielestämme, jossa liike on keskiössä, ja toisaalta näyttelijäntyön ja nukketeatterin yhdistämisestä. Akseli Klonkin tyyliä on kuvattu tarkaksi ja rosoiseksi ilmaisuksi, esityksissämme on vauhtia, ja ne ovat käsitelleet vaikeita juttuja. Lapsi on ihminen siinä missä aikuinenkin, kaikessa ei tarvitse pysyä mukana. Sarjakuvan yhdistäminen teatteri-ilmaisuun on mielestäni ollut myös meidän juttumme. Joku muu voi tehdä lastenteatteria ihan toisella tapaa. 

00-luvun puolessavälissä meillä oli muutaman vuoden ajan kova meininki. Eräässä suuressa kansainvälisessä tuottajien tapahtumassa esityksemme Kolme karhua ja kultakutri nimettiin maailman parhaaksi koko perheen esitykseksi. 

 

Meillä oli pian suuria kiertueita muun muassa Jenkeissä, Ranskassa ja Englannissa, jossa olimme useaan otteeseen – muun muassa Aerosmithin ja Hanoi Rocksin entisen managerin kuskattavina. ”Korkeakulttuuri kuuluu kaikille” -tyylisen sloganin alla meitä vietiin ympäri Englantia.   

 

Neuvottelimme jopa Lontoon olympialaisten avajaisia järjestävän tahon kanssa siitä, että olisin ohjannut avajaislähetykseen nukketeatteripätkän. Suunnitelmat kariutuivat ihan viime hetkellä, varmaankin omaa saamattomuuttamme tai jostain muusta syystä. Tietenkin harmittaa, ei sitä tiedä, mitä siitä olisi seurannut.  

 

Jossain vaiheessa alkoi tulla taloudellisia vaikeuksia eikä meillä ollut varaa tuottajaan. Seuraavina vuosina kansainvälisiä suunnitelmia kuitenkin virisi, nyt Venäjän suuntaan. Oli useampia yhteistyöprojekteja ja kiertueita – siihen saakka, kun Venäjä rupesi sekoilemaan. 

 

Lähtökohtaisesti Akseli Klonkin nimen alla tehdään lasten- ja nuortenteatteria. Halusin aikanaan parikymppisenä kehittää itseäni niin hyväksi, että voisin tehdä lapsille todella hyviä juttuja. Oman kokemukseni mukaan siihen aikaan lapsille tultiin esittämään niitä näitä, arvostamatta heitä yleisönä riittävästi.  

 

Lastenteatteri ja lasten nukketeatteri on muuttunut 25 vuodessa, osittain koska nukketeatterikoulutusta on ollut enemmän ja lajin arvostus on noussut. Tekemisen taso on parantunut ja nukketeatteriskene monipuolistunut. Enää laitosteattereissa lastenteatteri ei ole kiintiöpakko, ja esimerkiksi Oulussa on aivan superhyvä meininki esityksissä.  

Teatteri Airopik -nimen alla olimme tehneet teatteria aikuisille ja kiertelimme festareilla, mutta ryhmä toimi ikään kuin ammattilaisten harrastajateatterina. Mutta harrastamainen kävi työlääksi, vaikka mitään taloudellisia tai taiteellisia paineita ryhmällä ei ollut. Esitimme Teuvo-festivaalilla esimerkiksi eräänä vuonna 24 Teuvo Pakkalan teosta kolmen vuorokauden aikana. Kaikkina kellonaikoina oli katsojia. Paras yleisömme oli viiden aikaan aamulta, ravintoloiden suljettua. Katsomo oli täynnä. Pakkala-prokkis meni hyvin, olin jakanut ison näyttelijäporukan eri teosten kesken ja aikatauluttanut työryhmän kuhunkin kellonaikaan, mutta unohtanut aikatauluttaa itseni. Kolmen vuorokauden jälkeen olin niin väsynyt, että oksentelin pukukopissani. Vaikka on pyydetty, en ihan heti lähde tekemään sitä uudestaan.  

 

Perjantaina Akseli Klonkissa saa ensi-iltansa K18 -diskonukketeatterinäytelmä Divine! Melkein pulmunen… -esitys, joka kertoo draglegenda ja diskokuningatar Divinestä. Esitys on nukketeatteritaiteilija Tommi Sahan 50-vuotisjuhlanäytelmä.  

 

Olen dramatisoinut E. Dale Smithin Divine/Intervention -näytelmän uudestaan suomennoksen pohjalta. Tua Hautamäki on tehnyt esitykseen Muppet-tyyliset nuket (nauraen), jotka muuten jäävät Akseli Klonkin ensimmäisiksi ja viimeisiksi Muppet-nukeiksi. Anu Arango Enqvist ohjaa, ja harjoituksissa on aika mahtava meininki käynnissä. Näytelmäkirjailija ja kantaesityksen ohjaaja osallistuivat etänä treeneihimme viime sunnuntaina ja seurasivat niitä kaksi tuntia. Lupaprosessi oli melkoinen, he sanoivat, etteivät he tajua nukketeatterista yhtään mitään, mutta koska näytimme nauttivan tekemisestä, kaikki saatiin sovittua. 

 

Lähden tästä kohta roudaamaan katsomon lavoja uuteen teatteritilaamme ja tarkistamaan, että tuoleja on yleisölle tarpeeksi – (nauraen) mitä nyt teatterinjohtaja yleensäkin tekee. Uusi tilamme on entinen stripteaseklubi, jonka saimme edullisesti vuokrattua viideksi kuukaudeksi. Olemme kaataneet sieltä seiniä pois, sellaisista kivoista pikkukopeista, joita oli rakennettu tiettyä toimintaa varten. Oli hämmentävää aluksi astua tilaan, mutta kyllä tämä teatteritilaksi vielä muokkautuu. 

 

 

 

 

 

 

---

Tutustu myös aiemmin ilmestyneisiin Mitä kuuluu -haastatteluihin