Jännitysnäytelmä 

 

 

Kevään 2019 hallitusneuvotteluissa vaadittiin äänekkäästi – SDP, Kokoomus, RKP ja vihreät muun muassa ilmoittivat kannattavansa tavoitetta – että taiteen ja kulttuurin osuus on nostettava yhteen prosenttiin valtion budjetista. Nyt tavoitteena olisi edes saada aikaisempi taso ylläpidettyä.  
 

 

Kulttuuribudjetin jännitysnäytelmän ohessa kuluvalla viikolla on ollut mahdollista saada pientä osviittaa siitä, miten kulttuurimyönteinen ilmapiirimme on ja mitä mahdollisesti on tulossa. 

 

Valtioneuvosto julkaisi Suuntaviivat covid-19-epidemiaan liittyvien rajoitustoimien ja suositusten hallitulle purkamiselle (9.4.) Rajoituksille on asetettu tavoitteellinen aikataulu, joka odotettavasti on täysin riippuvainen epidemiatilanteen kehittymisestä ja rokotekattavuudesta. Edellytyksiä rajoitusten purkamiselle arvioidaan kahden viikon välein.  

 

Yleisötilaisuudet rajoitetuin osallistujamäärin alkaisivat tavoiteaikataulun mukaan vasta kesäkuussa. Sen sijaan ravintolat avautuisivat asiakaspaikka- ja aukiolorajoituksin jo huhtikuun aikana. Yleisötilaisuuksien osallistujarajoituksia lievennettäisiin ja poistettaisiin heinä-/elokuussa, kun työikäinen väestö on saanut ensimmäisen rokoteannoksen ja ikääntyneet ja riskiryhmät saaneet toisen rokoteannoksen. Aluehallintovirastot ja kunnat tekisivät tartuntatautilain mukaiset päätökset alueittain.  

 

Näin ollen kulttuuri- ja taidekentän toiveet yleisötapahtumien avautumisesta mahdollisesti jo toukokuun aikana näyttää menevän mönkään, huolimatta siitä, että valtaosa kesätapahtumista tapahtuu ulkoilmatiloissa, ja siitä, että esittävän taiteen ammattisektori on osoitettavasti pystynyt toteuttamaan esitystoimintaa tiukkojen turvallisuuslinjausten mukaisesti jo viime vuonna.  

Esittävän taiteen edunvalvojat ovat taas muistuttaneet valtioneuvostoa kentän erityispiirteistä, suuruusluokasta ja eriarvoisesta kohtelusta. Valtioneuvosto pyytää ilmeisesti kuitenkin määrällisiä kannanottoja Ota kantaa -sivustolla muun muassa siitä, mitkä rajoitukset vastaaja mieltää henkilökohtaisesti tärkeimmäksi. Kulttuuriministeri Annika Saarikko kannusti kuulemma eilen median haastattelussa koko kulttuurialaa voimakkaasti kommentoimaan suunnitelmaa, koska hän tunnistaa, että aloja kohdellaan epätasa-arvoisesti. Jos kehysriihi on jännitysnäytelmä, exit-suunnitelmasta on tehty Big Brother: kenet äänestetään viimeisenä rajoitusten piiristä ulos? Lausuntoja on jo yli 1500 kappaletta, perjantaihin mennessä niitä on varmaan tulvinut lisää. Mutta miksi suunnata näin suurta huomiota kesän tapahtumiin, kun samalla muualla on koko kulttuurikentän rahoitus vaakalaudalla, eikä tilanne sisäpiirin mukaan näytä lupaavalta. Päinvastoin.    

 

Cupore ja Taike julkaisivat vuoden 2020 Taiteen ja kulttuurin barometri -julkaisunsa, jonka aiheena on taiteilijat ja taiteen tekeminen kunnissa. Ei ole yllättävää, että taiteellisen työn asema ja edistäminen vaihtelee suuresti eri kunnissa. Ei ole myöskään yllättävää, ettei kunnan tuella ole taiteilijoille suurta merkitystä. Kunnat ilmoittavat, että heillä on kiinnostusta tehdä enemmän yhteistyötä taiteilijoiden kanssa (kuten taiteilijoilla kuntien kanssa), joten nähtäväksi jää tuleeko tähän parannusta.  
 

 

 

Esitystaiteen Bad House -festivaali (josta enemmän alla) jatkuu virtuaalisesti ja fyysisesti ensi viikon sunnuntaihin asti.  

 

 

I essän “Hur utbildas framtidens skådespelare?” skriver Carlsson självreflekterande om det avslutade uppdraget och om de erfarenheter som han har behov av att förstå bättre. För Carlsson var det viktigt att inom utbildningen blicka framåt, att utforska framtidens skådespelare tillsammans med S-programmets studerande i ljuset av den performativa vändningen. Hur utbildar man autonoma skådespelare? Hur skapar man relevans bortom hierarkier, yrkesroller och samarbetsmodeller? Hur förhåller man sig som skådespelare till normkritiska och nymoralistiska diskurser?  

 

Carlsson skriver också om sin egen konstsyn som inte alltid var förenlig med vad de studerandena sökte, men hans essä - liksom hans essä i Labbets antologi förra sommaren - är ett betydelsefullt verbaliserande av en konstsyn som påverkade unga svenskspråkiga skådespelare under fyra år, eller som han skriver: “Mina studerande har visat att queer innebär rörlighet, att feminism kan bejaka sexualitet, att medvetenhet om sned representation inte behöver kleta fast i skuldkänslor, att toxiska maskuliniteter kan avväpnas om vi kan avstå från att skambelägga, och framförallt: att maktkritiskt konstnärligt arbete kan vara lekfullt och lustfyllt att göra tillsammans.” 

 

 

Sonja Jokiniemi on Hollannissa kouluttautunut koreografi ja esitystaiteilija. Hän on opiskellut nykytanssia myös Laban-keskuksessa Lontoossa. Hänen töitään on tukenut mm. STUK – House for Dance, Image & Sound, Zodiak, Dampfzentrale Bern, Kiasma, Workspace Brussels, Moving in November -festivaali, Veem House for Performance ja Itä-Suomen tanssikeskus.

 

Jokiniemen viimeisin teos ÖH (2020), joka sai ensi-iltansa Liikkeellä marraskuussa festivaalilla ja Zodiak uuden tanssin keskuksella, ja jonka osa-tuottajana oli mukana myös STUK- a House for dance, image and sound Belgiassa. ÖH on ryhmäteos, jossa kuusi esiintyjää, tekstiilitaideteokset ja puurakenteet muodostavat kodin, arkipäivän, fantasian, tuhon ja uudelleen järjestämisen logiikoita. Kosketusaistiin tukeutuva esitys vie yleisön mukanaan merkitysten ja yhteyksien kudelman epälineaariseen logiikkaan. Jokiniemi on yksi uuden Bad House -festivaalin kuraattoreista, yhdessä Mikko Niemistön ja Elina Pirisen kanssa.  

 

Maanantaina käynnistynyt, hybridisiä taiteen sisältöjä ja muotoja juhliva festivaali jatkuu aina ensi viikon sunnuntaihin asti. Festivaali esittelee niin kansainvälisiä kuin suomalaisiakin taiteilijoita, ja koostuu niin esitystaide-, video- ja installaatioteoksista sekä työpajasta, sarjakuvasta ja keskusteluista. Tavoitin Jokiniemen Lausannesta, ja kyselin häneltä mitä esitystaiteen kentälle kuuluu näin kuraattorin näkökulmasta.  

 

Sonja Jokiniemi: Tällä hetkellä kuuluu ihan hyvää. Euroopan tuulia seuranneena suhtaudun toiveikkaasti siihen, että esittävän taiteen kentän tulevaisuus on taas lupaava. Olemme kaikki eläneet erityisaikaa, kamppailleet toimeentulosta ja puolustaneet taiteen yhteiskunnallisesta arvostusta. Ympäri Eurooppaa taiteilijat ovat kyseenalaistaneet taiteen rajoituksia pandemian aikana. Poliitikot käyttävät taiteen yleisötapahtumia tekosyynä, vaikka olemme osoittaneet, että pystymme järjestämään niitä turvallisesti. Ei ole loogista syytä sille, miksi on mahdollista shoppailla, mutta ei kokea taidetta.  

 

Belgiassa iso teatteri ilmoitti vastikään avaavansa ovensa. He eivät enää hyväksy poliittisia selityksiä. Kunstenfestivaldesarts julkaisi juuri ohjelmistonsa toukokuussa alkavalle festivaalilleen, joka tapahtuu liveyleisölle. He selkeästi viestittivät, etteivät he tee vaihtoehtoisia suunnitelmia, tai digitaalista festivaalia, vaan tavoitteena on järjestää yleisötapahtuma. Samoin täällä Sveitsissä teatterit avaavat maanantaina ovensa, rajoituksineen ja maskisuosituksineen, mutta pääsevät kuitenkin käynnistämään esityskauttaan.  

 

Nämä ovat positiivisia uutisia siitä, miten suuret instituutiot voivat tehdä näyttäviä tekoja, siinä missä prekaarien on vaikeampi lähteä taistelemaan. Taitelijana on mahdollista kokea nämä uutiset voimaannuttavina. Nyt voidaan katsoa jo tulevaisuuteen.  

Olemme Bad Housea valmistellessamme miettineet ihmisen ja inhimillisyyden kysymyksiä tässä ajassa. Mitä tapahtuu pidemmällä tähtäimellä, kun toiset ihmiset leimaantuvat pandemian takia meille itsellemme vaarallisiksi? Miten puolustaa myös yhdessä olon tärkeyttä, empatiaa, läheisyyttä ja kokoontumista fyysisen terveyden lisäksi. Miten tulemme toistemme kanssa toimeen tämän jälkeen? Korona on vaikuttanut maailmanlaajuisesti kaikkeen. Toivoisin, että tasa-arvon ja eriarvoisuuden kysymykset aukeaisivat tämän vuoden jälkeen laajemminkin. Länsimaalainen hyvinvointiyhteiskunta on kolhiintunut, mutta on ihmisiä, jotka elävät jatkuvasti erikaltaisten rajoitusten kanssa, ja tälle valitettavasti sumennamme jatkuvasti ja aktiivisesti silmämme. 

 

Bad House on Mad Housen pieni haarake tuotantotalon toiminnan rinnalla. Festivaalina se tuo kotimaiset ja kansainväliset taiteilijat yhteen, mahdollistaen vaihtoa, näkyvyyttä ja liikkuvuutta. Tanssi- ja esitystaide ovat sinänsä hybridisiä, mutta Helsinkiin tarvitaan monitaiteinen ja esitystaiteen eri muotoihin ja estetiikkaan keskittyvä festivaali. Festivaalin vahvuus on juuri monitaiteisuudessa, joka on Euroopassa ihan tavanomaista, mutta suomalaisella kentällä harvinaisempaa. Suomessa rakennetaan jokaiselle taiteenlajille omat talonsa.  

Tavoitteemme on ollut luoda festivaali, joka oikeasti edustaisi eri taiteellisten ja esteettisten praktiikkojen rinnakkaiseloa, moninaisen todellisuuden edustusta ja yhteen törmäämistä. Jotta taiteen merkitys ja kieli yhteiskunnassa olisi itsessään riittävä ja säilyisi moninaisena; rehottavana. Tämä rikastuttaisi sekä taiteen sisältöjä että taiteen ympärillä tapahtuvaa ajattelua. Festivaaliin nivoutuu myös ajatus juhlasta. Juhlissa, juhlivuudessa ja juhlistamisessa on mielestäni tärkeä sosiaalisen todellisuuden ele. Eikä juhla ole vain joku ihmisen turhike. Ei kaikki tärkeä ja merkityksellinen tapahdu keskustelun ja sanojen kautta. Juhlat on poliittinen teko!

Tämä etenkin tilanteessa, jossa Mad Housen tulevaisuus ja toiminta on kysymysmerkkinä. Festivaalin myötä emme pysty mahdollistamaan toiminnan jatkuvuutta, mutta voimme vahvistaa sitä. Olimme siirtäneet festivaalin viime keväältä ja kahden vuoden ajan keskustelleet taiteilijoiden kanssa sen sisällöstä. Halusimme mahdollistaa festivaalin, joka soisi kaikille yksilöllisesti muodon edistämään heidän taiteilijuuttaan. Halusimme eri toten tukea ja rohkaista kohti erilaisia ratkaisuja, joista kasvaisi omat itsenäiset taideobjektinsa, sen sijaan että teoksen konteksti muuttuisi.
 

Tästä johtuen esimerkiksi Jessy Razafimandimby julkaisee ensimmäisen sarjakuvateoksensa. Jakob Öhrmanin Shapeshifter on kolmeosainen filmiteos ja Ogutu Murayan teos on jo valmiiksi suora audioteos, koska hän on usean vuoden aikana kieltäytynyt matkustamaan Nairobista toistuvien, epätasa-arvoisten matkustusrajoitusten vuoksi muun muassa Schengenin alueella. 

 

Suomen esittävän taiteen kentällä pidetään tärkeänä, että näytään myös oman kenttämme ulkopuolella. Festareiden yksi merkitys on siinä, että ne kokoavat kansainvälistäkin yleisöä ympärilleen, ja niiden myötä on mahdollista luoda uusia yhteyksiä taiteilijoiden välille ja eri yleisöihin. Niiden kautta luodaan merkittäviä verkostoja, ne rohkaisevat taidekäsityksen monimuotoisuutta ja ne vahvistavat ajatusta siitä, että kaikkeen paikalliseenkin tekemiseen täytyy nivoutua kansainvälinen aspekti.

Ekokriisistä huolimatta, en ole valmis siihen, että taiteen tuottaminen olisi pelkästään paikallista. Me teemme kyllä kaikkemme, jotta pistokeikat vähenisivät, taide olisi pitkäjänteistä, taide olisi pitkäjänteistä, ratkaisut kestäviä ja liikkuminen ekologista. On kuitenkin tärkeä sisäinen merkitys sillä, että taiteen kautta jatketaan erilaisten todellisuuksien tuottamista erilaisiin yhteyksiin ja konteksteihin. Taide on itsessään suuri ja voimakas opettaja, ilman että sen tarvitsee opettaa. Erilaisten temperamenttien, sensiviteettien, tarinoiden, syventymisten, energioiden ja estetiikkojen kautta, me yleisöinä pääsemme suleltamaan todellisuuksiin jotka häiritsevät, lohduttavat, tuntuvat vierailta, haastavat, lämmittävät, luovat yhteenkuuluvaisuuden tunnetta jne. Tämä on taiteen suuri lahja ihmiselle, kokijalle ja yhteiskunnalle. 

Henkilökohtaisesti minulle on ollut pandemian aikana tärkeää vetäytyä pandemiaan liittyvistä keskusteluista ja päätöksistä, jotta pystyisin säilyttämään oman mielikuvituksellisuuteni sekä työni poeettisuuden ja intiimiyden. Omat työni pohjautuvat haptisiin kieliin, aisteihin, ruumiinkieleen sekä ihmisen ja materian välisyyksiin. Kosketus on tietenkin ollut haaste tässä ajassa, joten olen miettinyt paljon suhdettani yleisöön ja osallistumiseen.

Minua viehättää ajatus vanhanajan postista. Olen postin kautta lähettänyt pieniä tekstiili- ja lankapaketteja osallistujille, ja yhdessä olemme rakentaneet haptista tekstiiliteosta, jonka ajatus pohjautuu monitekstuurisiin kieliin ja ei-verbaalisiin kerronnan strategioihin. Taiteilijana olen onnekas, sillä teen paljon kuvataiteellista työtä, joten työ on voinut perustua ei-esityksellisiin teoksiin. Minulla on Belgiassa meneillään yksi ryhmänäyttely ja Malmössä toinen. Mutta koen hyvin tärkeänä muiden puolesta – joiden taiteen tekeminen sijoittuu niin vahvasti näyttämöön, lavaan, ruumiiseen, yhdessä tekemiseen – että hekin pääsisivät tekemään omaa taidettaan, miettimättä tehdäänkö sitä nettiin tai livetapahtumaa varten. 

 

Esittävällä taiteella on hirveän suuri rooli uudenlaisen sosiaalisen todellisuuden ja uuden yhdessäolon palauttamisessa. Uskon, että esittävään taiteeseen on pandemian jälkeen nälkä. Ihmiset haluavat kokea yhdessäoloa. Uskon, että hyvät ajat ovat tulossa. Mutta samalla prekaarien tilanne on vaikea. Olemme yhdessä onnistuneet rakentamaan Mad Housessa hyvän pohjan esitystaiteelle, jonka pitäisi saada kehittyä. On kysymys jatkuvuudesta. Mad Housella ja Bad Housella voidaan historiallisesti luoda monitaiteen keskus Suomeen, jos tahtotilaa on.