Jari Juutinen, mitä kuuluu?  

 

Jari Juutinen: Nyt kuuluu taas ihan kivaa. Kaksi päivää sitten kaupungin työntekijät tulivat esitystilaamme yllättäen ”vaihtamaan oven”. Oven vaihto tarkoitti koko seinän uusiksi rakentamista ja vielä ikkunankin vaihtoa. Joten eilen täällä todella rempattiin. Meillä oli tavallaan kyllä valmis esitys käsissämme, mutta remppa muutti vähän tilannetta. Nyt kaikki on taas raiteillaan, ja täällä on oikeasti hauskaa.  

 

Olen tutustunut tämän paikkakunnan tekijöihin hyvin, koska olen ohjannut Celjen kaupunginteatterissa parikin esitystä. Täällä on erittäin vahva ja suuri kuvataiteilijayhteisö – johon kuuluu esimerkiksi 34-vuotias kaupunginjohtaja, koulutukseltaan arkkitehti ja suuri kulttuurin ystävä. Tämän yhteisön kanssa alettiin joskus jutella, että voisimme yhdessä tehdä jotain enemmän ’independenttiä’ laitoksen ulkopuolella. Ja tässä sitä sitten tehdään. Tammikuussa pääsimme aloittamaan harjoituksia, ja nyt on ensi-ilta ovella.  

 

Olen halunnut … and the rest is silence -projektini kanssa tutkia näytelmäni Julia, Julia! (2007) aiheita eri näkökulmista ja eri tavalla, eri kulttuureissa. Ensimmäinen … and the rest is silence -esitys sai ensi-iltansa Kampin ostoskeskuksessa Helsingissä 5.11.2022, ja siinä esiintyi näyttelijä Pinja Flink. Tuolloin esitys oli sanaton, mutta nyt mukana on tanssia ja myös puhetta. Yhdistelemme teatteria, tanssia, äänitaidetta ja kuvataiteita.  

 

Sloveniassa ei ilman korkeakoulutodistusta pääse ohjaamaan, näyttelemään tai kirjoittamaan teatterille. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Slovenia on melko pieni maa, joten se tarkoittaa, että lähes kaikki tämänkin kaupunginteatterin näyttelijät asuvat Ljubljanassa, josta he pääsevät tunnissa Cejleen. Eivät he tietenkään juurru tähän kaupunkiin, mutta tämän pienemmänkin kaupunginteatterin taso on tästä syystä todella korkea. Täällä myös tehdään todella paljon yhteistuotantoja teattereiden kesken. Pienet välimatkat tarkoittavat, että teattereilla on 10 esitystä täällä ja 10 esitystä jossain toisaalla, kulut jaetaan ja jokainen pitää omat pääsylipputulonsa. Teatterit liikkuvat ahkerasti kansainvälisillä festivaaleilla, ja Mariborissa on lisäksi todella korkeatasoinen teatterifestivaali. Joten onhan täällä vilkkaampaa liikkuvuutta kuin Suomessa. 

Huomenna täällä on kansallisrunoilijan juhlapäivä – aivan kuten meillä on Aleksis Kiven päivä, mutta täälläpä päivä on kansallinen vapaapäivä, ja ympäri maata järjestetään valtavasti tapahtumia. Senkin vuoksi ensi-iltamme on tänään, eikä huomenna. Tässäkin kaupungissa on kymmeniä kulttuuritapahtumia – onhan tämä on kulttuurimaa, kulttuurilla on täällä pitkät juuret ja sitä arvostetaan.  

 

Itselleni kansainvälinen toiminta on merkinnyt ihan valtavasti. Tulen kirjallisuuden puolelta, joten alussa käytin hirveästi aikaa siihen, että jokainen repliikki sanottaisiin oikein. Jälkeenpäin olen ajatellut, näinkö oikeasti mitä siellä näyttämöllä tehdään. Ensimmäinen teatterikokemukseni ulkomailla oli vaikuttava. Tuli sellainen olo kuin olisi mennyt uimaan johonkin raikkaaseen veteen hellepäivänä. Tajusin, etten ymmärrä mitään mitä tuo näyttelijä tuolla puhuu, mutta rupean ymmärtämään mitä se tekee. Minulle tämä on ollut aivan älyttömän tärkeä oppi. Nykyisin yritän ymmärtää teatteria näyttelemisen kautta. Väitän itse, että olen nykyisin parempi ohjaaja kuin aikaisemmin. Mutta välillä kansainvälisellä kentällä toimiminen todellakin tarkoittaa, että seinä rakennetaan uudestaan ensi-iltaa edellisenä päivänä.  

 

Toimintakulttuureita on niin monenlaisia. Venäjällä – jota nyt tietenkin kiroillaan, mutta joka on aika kovatasoinen teatterimaa – siellä ohjaajalla on tuotannoissa ehdoton auktoriteetti. Kun tein siellä töitä, sain mahdollisuuden purkaa tätä asetelmaa. Kynnys oli hirveän korkea, koska ymmärsin etteivät näyttelijät ottaisi minua vakavissaan. Ne olettivat etten ollut tehnyt läksyjäni, kun vastasin johonkin kysymykseen, että ”en tiedä”. Mutta kun toistamiseen tekee saman ryhmän kanssa töitä, he huomaavat, että tahallanikin sanoin usein, etten tiedä, ja kysyn heiltä mitä he ajattelevat. Ajan mittaan hekin alkoivat nauttia tästä prosessista, ja lopulta ensi-illan jälkeisissä maljapuheissa he kiittävät, että ovat saaneet päästä mukaan tekemään esitystä aivan eri tavalla. Kyse ei ole kansanluonteesta, vaan tapakulttuurista. 

Olen luonteeltani kuin kissaeläin, joka pitää siitä, että hän pääsee laajentamaan reviiriään. Pidän matkustamisesta, mutta en pidä turistina olemisesta. Täällä toimiessani pidän siitä, että törmätessäni kaupungilla kaupunginjohtajaan me moikkaamme, enkä pelkästään katsele rakennuksia tai museoita, vaan olen oikeasti päässyt rakenteiden sisälle. Matkoista tulee näin erilaisia, koska teen samalla töitä. Täällä on oman hommansa osaavia kovia tyyppejä, joiden kanssa on ollut helvetin kivaa tehdä töitä. Jos saisin elää ikuisesti tekisin myös tätä työtä ikuisesti.  

 

Ryhmäni sadsongskomplexin rahoitus on kuitenkin pienentynyt koronavuosien jälkeen – pari vuotta oli todella vaikeaa – mikä tarkoittaa, että meillä on ollut vähemmän mahdollisuuksia kehittyä. Toivottavasti tämä on väliaikaista. Ryhmäämme on valikoitunut ihmisiä kuten Ville Hyvönen ja Teemu Nurmelin, jotka haluavat tutustua uusiin ihmisiin, kokea uudenlaisia asioita ja tehdä eri kulttuureissa töitä. Meillä on yhteinen kirjoittamaton ajatus siitä, että työskentelemme vain taitavien ja kivojen tekijöiden kanssa. Meillä ei kiukutella, emmekä me mene yhteistyökumppaneille millään asenteella työskentelemään – vaikka välillä on ollut tosi vaikeita tilanteita etenkin Venäjällä. Mutta me emme vinoile, emmekä ole ylimielisiä. Me tuomme mukanamme ilmapiirin, jossa kaikki tuntevat olonsa turvallisiksi ja hyväksi. Tavallaan tuodaan suomalaista olemisen tapaa, minne ikinä menemmekään. Siitä olemme saaneet aivan helvetisti kiitosta. Se nousee aina maljapuheissa esille, ihan varmana tänäkin iltana. 

Näin ulkomailta katsottuna suomalainen teatterikenttä näyttää olevan murroksessa. Tavallaan se on ihan hyvä asia. Itse tunsin, että kenttä oli kuin seisovaa vettä, ja minua rupesi kiinnostamaan mitä muualla maailmassa tapahtuu. Siihen tutustumisen mahdollisti aikanaan saamani Taiken viisivuotinen taiteilija-apuraha. Ilman sitä, peläten sitä mistä saa vuokrarahat kasaan, en olisi voinut lähteä seikkailemaan maailmalle. En minä mikään erityisen rohkea ihminen ole, joten viiden vuoden turvattu toimeentulo oli kuin taivahan lahja – (nauraen) tai taikelahja. Apurahoilla on merkitystä.  

 

Kansainvälisestä toiminnasta kiinnostuneille sanoisin, että jos on hinkua niin tulkaa. Tulkaa, ja menkää juttelemaan. Ei meillä ollut aluksi verkostoja, mutta jos haluaa nähdä ihmisiä, on lähdettävä himasta. Ei sitä kannata pelätä, kyllä täällä maailmalla on tilaa muillekin. Vuoden 2019 tilastojen mukaan meidän esityksiemme katsojat ulkomailla muodostivat neljänneksen kaikkien suomalaisten teatteriryhmien katsojista Suomen rajojen ulkopuolella. Ei täällä tarvitse hävetä mitään, suomalaiset tekijät ovat kovia.  

 

Ensi-illan jälkeen lähden Triesteen, jossa meillä on mahdollisesti syntymässä yhteistuotantosopimus erään teatterin kanssa. Meillä on nykyään italialainen agentti, joka puhuu seitsemää kieltä ja on hyvä tyyppi. Hän tulee kuvataiteen puolelta, on innokas ja mukava. Sen jälkeen palaan Ljubljanan kautta taas kotiin, ja sieltä taas Turkkiin, jossa järjestetään katselmus, joka etsii ulkomaisia yhteistyökumppaneita. Minun pitäisi käydä myös Georgiassa, jossa emme olekaan vähään aikaan käyneet neuvottelemassa, ja sen jälkeen voisi taas palata tänne Celjeen jatkoneuvotteluita käymään. 

  

 

 

 

 

 

---

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuviikolla. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.