Me International Forumin osallistujat, sen sijaan, että kokoonnuttaisiin joissain teatteritiloissa, yhteiset ohjelmat tapahtuvat Floating University -nimisessä ulkotilassa. Se on itseasiassa eräänlainen tekolampi, joka muodostuu Tempelhofin lentokentältä kerääntyvästä sadevedestä. Sen perustaneen porukan näkökulmana on ollut tutkia sitä, miten ihminen voi jakaa tilaa muiden eliölajien, eläinten ja kasvien, ei-ihmisten kanssa. Sillä alueella on nyt erilaisia rakennelmia, mutta käytännössä päivät vietetään kokonaan ulkona. Kaikki meidän ohjelma, esitysten katsomista lukuunottamatta, workshopit ja muut tapahtuu täällä. Meidät on jaettu ryhmiin, ja aina jokin ryhmä valmistaa ruuan kaikille, syödään yhdessä, se on meidän tukikohta näiden viikkojen ajan.  

Jo aikanaan kun opiskelin TeaKissa ohjaajaksi, mun piti tulla vaihtoon tänne Saksaan, Ernst Busch -teatterikorkeakouluun. Kaikki oli jo sovittu valmiiksi, mutta sitten tuli korona. Se jäi sitten siihen, en päässyt sitä tekemään. Mutta kouluaikoina meillä oli muuten erilaista kansainvälistä toimintaa, esimerkiksi oli sellainen Alexandria Nova -verkosto, johon kuuluu eurooppalaisia, mutta yksi brasialialainenkin koulu, jossa ohjauksen opintoja tarjoavat yliopistot ja koulutusohjelmat tekee yhteistyötä. Sitä kautta silloin kouluaikana tuli käytyä Kööpenhaminassa ja tavattua muita eurooppalaisia tekijöitä.  

 

Jotenkin on aina tuntunut siltä, että olisipa kiva tehdä ja nähdä vähän intensiivisemmin Suomen ulkopuolelta, että miten sitä teatteria tehdään. Miten siitä ajatellaan, mitkä asiat tuntuvat tärkeiltä. Tämä ehkä sen takia, että Suomessa kun opiskelet ohjaamista, meitä on vaikka 15 opiskelijaa, vain tämä yksi yliopisto, joka kouluttaa ohjaajia. Niin jotenkin on halua ollut laajentaa käsitystä. Osittain näiden syiden takia ajattelin, kun näin haun Theatertreffenin International Forumiin, että hei! No vitsi, tästä voisi saada edes vähän sitä kokemusta kuin vaihdossa, jossa olisi tietenkin ollut puoli vuotta tai jopa vuoden. Ja toki tää festari on kiinnostanut jo pidemmän aikaa, ja sitten kun siihen on rakennettu tuommoinen ohjelma, niin tuntuu itselle vieläkin kiinnostavammalta. Tähän International Forumiin oli vissiin tänä vuonna 800 hakijaa, mukaan valittiin lopulta 33, yhteensä 15 eri maasta. Hakeminen oli tuttua, sama mitä kaikki taiteilijat joutuu tekemään, lottorivi sisään ja katsoo, miten käy. Niin olihan se ihan supersiistiä, kun tuli valituksi. On tosi kiitollinen olo, että pääsi tähän mukaan. On tutustunut kivoihin ihmisiin, tosi intohimoista porukkaa on saanut tavata täällä.   

Me tullaan näkemään Theatertreffeniin valituista saksankielisen teatterin "parhaimmistoa", kymmenestä esityksestä kahdeksan päästään näkemään. Eli me aloitetaan joka päivä joskus 9.30 tai 10, ja jatketaan iltaan esityksiin, joiden jälkeen vielä keskustellaan. Tosi intensiivistä on. Oon yrittänyt muistaa, ettei tää ole pikamatka vaan maraton, olen koittanut ottaa alussa iisisti, ettei laita kaikkea peliin heti (naurahtaen). Kaikki käytännönjärjestelyt on toimineet ihan sairaan hyvin. Meillä on kaikilla kämpät, jonka jaamme jonkun toisen osallistujan kanssa. Mun kämppis on kolumbialainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja, hänestä on tullut mulle jo muutamassa päivässä hyvä kaveri, ollaan juteltu paljon. Ohjelman aikataulut on toimineet, tieto kulkee. Tätä ohjelmaa vetää kaksi dramaturgia, Aljoscha Begrich ja Sima Djabar Zadegan, ne on vetäneet tätä jo kolme vuotta aiemminkin.   

 

Mä olen töissä Kajaanin kaupunginteatterissa ohjaajana kiinnityksellä. Kansainvälisyydestäkin, ja ylipäätään kurottautumisesta ulospäin ollaan puhuttu teatterillakin. Itselleni olen asettanut ikäänkuin tutkimuskysymyksenä, että haluaisinko tehdä jotain kansainvälistä – ei se ole ollut mitään automaattista tai avain onneen – vaan olen kysynyt itseltäni, miltä sellainen työskentely ylipäätään tuntuisi. Mitä se tarkoittaisi? Mitä ne muodot olisivat? Ei mitään sellaista, että tähtäisin tuonne tarunhohtoiseen Berliiniin tekemään teatteria.   

 

Ajattelen kuitenkin, että oli se mitä tahansa mitä tekee oman maansa ulkopuolella, tai minkä tahansa rajojen, keinotekoistenkin, ulkopuolella, niin kyllä se aina avartaa ajattelua ja lisää ymmärrystä. Ja se tuottaa parhaimmillaan hyviä asioita tähän maailmaan. Joten pitäisin tämän kansainvälisyyden yhtenä mahdollisuutena joko itse lähteä töihin jonnekin tai sitten järjestää teatterin kautta jotain yhteistyötä. Kun itse olen töissä tuollaisessa instituutiossa, jolla kaikesta huolimatta on paljon resursseja ja valtaa, on hyvä uteliaalla mielellä kysyä, olisiko meillä mahdollisuuksia kurottua teatterista ulos, uusia ihmisiä kohti, ulkomaillekin.   

Mehän tehdään Kajaanissa ihan superhienoa teatteria. Voisiko olla mahdollista, että näille, ihan pienimmillekin jutuille löytyisi isommat piirit? Anni Mikkelssonin johtajakaudella tätä ulospäin kurottautumista on tehtykin, on ollut paikallisen yhteisön kanssa yhdessä tekemistä ja toisaalta yhteistyötä Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Nätyn kanssa. Ja tietenkin iso juttu Kajaanissa on meidän kiertuetoiminta, joka ulottuu Kainuusta Pohjois-Pohjanmaalle. Yksi Annin masinoima projekti, meidän muiden teatterin sisältä tukemana, on mennyt koko kauden sellainen – nimi on sanahirviö – Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana. Eli on käsitelty sitä, mikä on teatterin rooli maailmassa, jossa kaikki yhteiskunta, maailma pitäisi rakentaa täysin uudella tavalla, jotta tää homma olisi kestävä. Tähän liittyi Kajaanissa ja Mustarindassa TeaKin ja Nätyn kahden viikon kurssi, jonka vastuuopettajana toimin. Osana tätä opiskelijat yhteistyössä meidän teatterin kanssa teki semmoisen proggiksen kuin Tervan tie – onko meillä suunnitelma, ja esitys on ollut meidän ohjelmistossa tässä keväällä ja kiertänyt ympäri maakuntia.  

 

Laajamittainen projekti siis, joka toistaiseksi on pysynyt meidän maanrajojen sisällä. Ajattelen kuitenkin, että tulevaisuudessa yhteistyö voisi olla kansainvälisempää, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Olen täällä Berliinissä huomannut, miten jaettu tunne on, että kulttuurin arvostus on laskenut ja puhutaan leikkauksista taiteen tekemiseen. Niin että voisi jotenkin isomman porukan kanssa liittoutua ja puolustaa niitä asioita, jotka on itselle tärkeitä ja merkityksellisiä. Olisi tosi kiinnostavaa miettiä, mitä se voisi olla, ja sehän on fakta, että tämmöiset kansainväliset projektit vaatii ihan hirveän määrän ekstraresursseja, säätämistä ja tuottamista, ja hyvin tiedetään, ettei mitään ekstraa juurikaan nyt ole kauheasti kenelläkään. Tällainen vaatisi pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä. Mutta kyllä mä unelmoin siitä, että vaikka sellainen keskisuuri kaupunginteatteri Suomessa, 40 000 asukkaan kaupungissa voisi olla myös merkittävä kansainvälinen toimija sen rinnalla, että toteutetaan sitä meidän perustehtävää tuottamalla laadukasta taidetta alueen ihmisille.  

 

Mulla on mun hyvän ystäväni, skenografin, valosuunnittelijan ja muusikon Veli-Ville Sivénin kanssa perustama redukt_duo. Me tutustuttiin 2015, kun aloitettiin TeaKissa. Huomattiin aika nopeasti, että meillä synkkaa ja on yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Tehtiin koulutyönä sellainen esitys kuin Black Box Theory – se lähti havainnosta mun näyttämötyöntekijävuosilta; jollain kertaa istuin katsomossa ja katsoin, kun mun työkaverit rakentaa lavasteita. Että tämähän on kiinnostavaa, paljon kiinnostavampaa kuin moni esitys, mitä olin siihen aikaan nähnyt. Tästä havainnosta sitten alettiin miettiä esitystä, jossa sen sijaan, että esitetään tekemistä näyttämöllä, tehtäisiin “oikeesti”. Ja tässä tapauksessa oltiin yhdessä TeaKin black boxeista. Tehtiin esitys prosessina -tyyppinen juttu, jossa yhdessä prosessin aikana mm. imuroitiin, kokattiin ja keitettiin kahvia näyttämöllä. 

 

Meitä ei Veli-Villen kanssa jättänyt rauhaan tämä “oikeesti” tekemisen ajatus. Sitten myöhemmin tehtiin toinen esitys, KONE, joka oli myös meidän taiteellinen opinnäyte. Työryhmään liittyi myös äänisuunnittelija Atte Kantonen. Esityksen lähtökohtana oli, että ostettiin vaneria, kertopuuta ja muita rakennusmateriaaleja. Ja oltiin, että OK, meillä on kuusi viikkoa aikaa ja nämä materiaalit, aletaan tekemään. Siitä tuli installaatio ja esitys, johon tulevalle yleisölle jaettiin turvavarusteita – korona-aika kun oli, mutta myös koska meillä oli siinä rakennustyömaa, jossa oli puupölyä ym. Jokainen sai itse koota Ikea-jakkaransa, jolle istui katsomaan.  

 

Sittemmin me ollaan redukt_duona vitsikkään kunnianhimoisesti mietitty, että pitäisikö meidän sanoittaa tätä meidän “oikeesti” tekemisen praktiikkaamme. Halutaan just pitää siinä se “oikeesti”, eli se leikki siinä mukana, ettei ala kuulostaa liian ryppyotsaiselta. Mutta ehkä siinä on kysymys sen sanoittamisesta, mikä itseä teatterin tekemisessä kiinnostaa. Eli on paljon laajennuttu siitä ajatuksesta, että näyttämöllä pitäisi kaikki tehdä “oikeesti”.  

Mun oma teatterintekijän praktiikkani jakaantuu neljään rekisteriin, joista yksi on toiminta, yksi on materiaali, yksi on katsoja ja yksi on konteksti. Nämä on ensimmäiset asiat, joita ajattelen, kun lähden tekemään teatteria. Esimerkiksi teksti tai tarina menevät sinne materiaalilaatikkoon, ihan yhtä arvokkaana kuin vaikka teatterin lattiat, seinät tai katsomon penkit. Ja tätä kautta taas se katsoja on mulle kauhean tärkeä, ajattelen tosi paljon katsojan dramaturgiaa, sitä katsojan kokemusta, saisiko hän mahdollisuuden jotenkin osallistua esitykseen välillä ihan konkreettisestikin, saako se katsoja tehdä jotain muuta kuin istua siellä pimeässä. Mutta ennenkaikkea tärkeä mulle on kysymys siitä, että mikä on katsojan rooli merkitysten tekijänä siinä esitysprosessissa. Tulee ehkä jostain minimalistisen taiteen traditiosta, että teos ei ole olemassa ennenkuin katsoja tulee sinne – ja tämä ajatus sellaisella raa’an rehellisellä tavalla käsitettynä. Ja konteksti: oikeasti pitää kysyä sitä, missä me oikeasti ollaan, missä ajassa ja paikassa. On tosi eri asia tehdä esityksiä jossain toisessa ajassa tai paikassa. Näiden kaikkien sanoittaminen itselleen ja ihmisille, joiden kanssa tekee töitä, on kauhean olennaista.  

 

Näiden Berliinin-viikkojen jälkeen palaan sitten Kajaaniin. Meillä on siellä vielä jonkun verran töitä ennen kesälomaa. Suunnittelen uutta esitystä dramaturgi-näytelmäkirjailija Veikka Heinosen kanssa. Esitystä ei ole vielä julkaistu, mutta se on tulossa ensi-iltaan keväällä 2027. Teos tulee käsittelemään erästä suomalaista kansalliseeposta semmoisella kriittisellä kulmalla. Ollaan tällä hetkellä sellaisessa vaiheessa, että mietitään, haluttaisiinko me kirjoittaa valmis näytelmä vai halutaanko me luoda jonkinlainen esityskäsikirjoitus tai runko, jota me sitten harjoituksissa työryhmänä näyttelijöiden kanssa täydennetään. Tullaan varmaan tekemään jonkinlainen hybridi tästä. Tarkoitus on käsitellä neromyyttiä, työyhteisöä ja teatteria kreisikomedian keinoin.  

 

Kajaanista on alkunsa saanut myös rapyhtye Lohtajan rotat, joka meillä on teatterin näyttelijä Karoliina Niskasen ja kapellimestari-muusikko Valtteri Veiskola-Pääkkösen kanssa. Tehdään jotenkin poliittisesti virittynyttä räppiä, jonka estetiikka on inspiroitunut 1990-luvulta. Se on ihanaa! Itse asiassa ollaan nauhoitettu tässä keväällä ja nyt pitää varmaan saada ulos meidän eka EP. Lohtaja on asuinalue Kajaanissa, ja meidän bändin nimi sai alkunsa Facebookin puskaradiossa olleesta valituksesta, kun lintuja ruokitaan niin rotat valtaa Lohtajan. Rotat kuuluu olennaisesti suomalaiseen räppiskeneen.  

 

Kesällä jos ehtisi olla vähän enemmän Helsingissä, meillä on Veli-Villen kanssa Kalliossa redukt studio -niminen työtila. Se perustettiin juuri ennenkuin sain tietää Kajaanin kiinnityksestä, joten ollaan sitä avoimella haulla tarjottu ilmaiseksi muiden taiteilijoiden käyttöön.  

 

 

 

Härkönen on redukt_duon perustaja yhdessä lavastaja-muusikko Veli-Ville Sivénin kanssa. Lisäksi hän tekee rapmusiikkia Lohtajan rotat -yhtyeessä.  
 

 

 

---

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.