23.11.2020
Johtajia tarvitaan
Osallistuin kolmen kollegan kanssa lontoolaisen Cut the Cord -teatterin järjestämään paneelikeskusteluun, jossa yhtenä kysymyksenä oli mitä yksittäinen taiteilija voi tehdä tasa-arvoisemman ja avoimemman työkulttuurin kehittämiseksi. Keskustelimme myös taiteellisen johtajuuden tulevaisuudesta ja näitä aiheita käsittelen tässä kirjoituksessani.
Ensiksi: kannustan kaikkia liittymään kollektiiveihin, järjestöihin, ammattiliittoihin, tai jos ei sopivaa löydy, perustamaan oman! Älä jää yksin. Mahdollisuuksia ja kanavia löytyy. Jotta kehitystä tapahtuisi, ja esimerkiksi johtamista kehitettäisiin, on tartuttava toimeen.
Älä jää yksin.
Kilpailuun perustuva kulttuuri keskittyy yksilöihin, ja tahtomattaan se ajaa taiteilijaa kohti yksin tekemistä. Työ on yksinäisempää kuin mitä taidemuoto sinänsä on. Samalla freelancerin tai yrittäjän työkenttä on sirpaleinen, leivän saanti voi olla työlästä. Ei se tosin instituutioissa ole juuri sen rennompaa, kaikki me olemme työn määrässä samalla viivalla – toisille siitä vaan maksetaan kunnolla, ja toisille ei.
Olipa oma leiviskä millainen tahansa, on raskasta, että työn lisäksi pitäisi vielä ajaa ammattikunnan etuja. Mutta politiikan hinta on se, että siihen on osallistuttava, muuten jää sen ulkopuolelle eikä mikään muutu. Esimerkiksi ammattiliitoissa tai vaikkapa Esitystaiteen keskuksessa tekemistä riittää. Minusta kuuluu asiaan, että jokainen vuorollaan osallistuu yhteisten asioiden hoitamiseen, kunhan vastuu jakautuu.
Myös taiteellisessa johtamisessa – jos ajattelen omasta esitystaidekollektiivin johtamisen näkökulmasta – vaihtuvuus on todella tärkeää. Johtajaa vaihdetaan sisäisistä hygieenisistä syistä ja jotta johtaja ei pala loppuun. Työhyvinvoinnista on pidettävä huolta, se ei ole klisee. Todellisuuden tutkimuskeskuksessa taiteellinen johtaja ei pestinsä aikana tee omaa taiteellista työtä ryhmässä vaan keskittyy johtamiseen. Oman taiteensa hän tekee muualla ja näin vältytään siltä, että johtaja pelaisi päätöksissään omaan pussiin. Tämä on helpottava tekijä, se rajaa johtajan työtä. Johtajuudessa on kyse ryhmän taiteen edistämisestä ja taiteilijoiden hyvinvoinnin huolehtimisesta.
Työhyvinvoinnista on pidettävä huolta, se ei ole klisee.
Toisaalta etenkin kaupunginteattereiden taiteellisessa johtamisessa on tärkeää, että johtaja myös esittäytyy taiteellisesti. Esityksissään hän tulee paljastaneeksi oman taiteellisen näkemyksensä ja mahdollisesti myös taiteellisensa linjansa.
Viimeiseksi haluaisin puhua vallasta, niistä konkreettisista eleistä ja teoista, joiden kautta sitä harjoitetaan. Kun johtaja on valittu, on selkeää kenelle valta kuuluu. Kollektiivisen johtamistavan vaara on, että valta ja vastuu eivät henkilöidy, vaan vallankäyttö kätkeytyy yhteiseen päätöksentekoon. Aina siellä joku tai jotkut kuitenkin käyttävät valtaa enemmän kuin muut mutta se jää demokratian pinnan alle. Nämä henkilöt voivat olla jopa täysin tietämättömiä omasta vallankäytöstään.
Eli johtajuus on mielestäni läpinäkyvyyttä. Johtajia tarvitaan. Tarvitaan ihmisiä, jotka haluavat kantaa vastuuta avoimesti, ja pystyvät siitä myös luopumaan.
Janne Saarakkala on ohjaaja, käsikirjoittaja ja esitystaiteilija, Todellisuuden tutkimuskeskuksen perustajajäsen ja taiteellinen johtaja, sekä Esitystaiteen keskuksen puheenjohtaja. Saarakkalan esikoisromaani Sen pituinen se (Like, 2020) sijoittui kärkinelikkoon Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta kilpailtaessa.