Juha Jokelan näytelmät ovat kuumaa kamaa, niitä esitetään paljon niin Suomessa eri teattereissa kuin ulkomaillakin. Jokelan tekstien näyttämöelinaika lasketaan kymmenissä vuosissa ja sadoissa kerroissa. Fundamentalisti-näytelmän kantaesityksestä tuli tällä viikolla kuluneeksi 20 vuotta, ja aina vaan uusia kulmia tarjoava teos pyörii parhaillaan Teater Von Krahlin tuotantona Tallinnassa ja lyö teatterin ennätyksiä. Akateemiseen maailmaan sijoittuva Dosentit puolestaan saa vironkielisen kantaesityksensä Kai Aareleidin käännöksenä Tartossa nyt helmikuussa. Haastattelussamme Jokela, näytelmäkirjailija ja ohjaaja, analysoi teostensa kieli- ja kulttuurirajoja ja aikaa uhmaavaa kestävyyttä. Kotimaiset kantaesitykset Jokela ohjaa aina itse, ja kirjoittamisen aikana on jo tiedossa tietty teatteri ja näyttämö. Seuraavia näytelmiään hän kuitenkin sanoo työstävänsä eri ajatuksella kuin tähän saakka. Taitaa olla hyvä hetki kysymykselle mitä kuuluu Juha Jokela? 

 

Juha Jokela: No ihan mielenkiintoista vaihetta kuuluu, kiitos. En ole sopinut mitään töitä tulevaisuuteen, näin ihan taktisesti, omasta tahdosta. Suunnitelmana on kirjoittaa pari näytelmää sillä lailla, etten tiedä minne ne menee. Tarkoitus olisi vähän katsoa sisällön pohjalta, minne ne haluaisi mennä ja toivoa, että kyseinen teatteri on sitten samaa mieltä. Tää on tämmöinen, mitä en ole koskaan ennen uskaltanut tehdä. Olen myös aina halunnut, että on joku paikka minne kirjoittaa. Nyt haen tiettyä vapautta, ja ehkä tilaa enemmän unelmoida tai ihmetellä. 

 

Ja on tietysti mukava, kun Dosentit menee Riiassa, ja nyt näytelmä on tulossa parin viikon päästä myös Tartossa ensi-iltaan. Siellä työryhmä ehdotti näytelmän nimeksi Akateeminen oikosulku (Akadeemiline lühis). Käsite “dosentti” on monessa muussa paikassa kuin Suomessa vähän eri, eikä myöskään assosiaatio “kaiken maailman dosentit” käänny muille kielille. Latviassa sitä tosin esitetään Dosentit-nimellä. Tarton työryhmästä kysyivät lupaa vaihtaa nimeksi vironkielisen ilmaisun ja minusta se kuulosti hyvältä. 

 

Jotkut kääntäjät on yhteyksissä, kun työstävät näytelmiäni. Luen mielelläni valmiin käännöksen niillä kielillä, joita osaan, englanti, saksa, ruotsi, niin joitain asioita siinä käännöksessä pystyy arvioimaan.  

 

Kääntäjien kysymykset riippuvat kunkin suomen kielen taidosta, joskus joitain sanontoja – tai käyttämääni huumoria ja sarkasmia – joutuu avaamaan. Mutta se vaihtelee, joistain kääntäjistä ei kuulu pihaustakaan, toiset laittaa kysymyslistoja. Ja kyllä mä niihin aina vastaan, tietenkin. Oma hommansa siinä on, jos on pitkä lista kysymyksiä, mutta parempi niin päin, että menee oikein.   

 

Tänään (haastattelupäivänä 9.2. toim.huom.) on muuten Fundamentalistin Jurkan kantaesityksen 20-vuotispäivä. Tarkoitus on pitää näyttelijöiden kanssa pieni get together sen kunniaksi lähiaikoina. Näytelmästä on vuoden sisään ollut esityksiä New Yorkissa ja Tallinnassa. Fundamentalisti on Teater Von Krahlin eniten koskaan esitetty teos, se on pyörinyt yli 100 kertaa. Onhan siinä jotain erityistä. Siitä on niin kauan aikaa, kun olen sitä problematiikkaa pyöritellyt päässäni. Toki se tuntuu edelleen omalta tekstiltä, mutta jollain tavalla olen siitä jo tosi etäällä. Se tuntuu olevan iso juttu Tallinnassa ja tärkeä teksti myös tekijöille siellä. Se tuntuu hämmentävältä ja imartelevalta. 

Pistää myös kysymään ja tutkimaan, missä se silloin onnistui. Virolaiset teatterikriitikot kysyivät tätä, niin tuli sanottua tämmöinen, suomalaiselle ehkä hankala lause, että epäilen sen olevan hirveän hyvä näytelmä (naurahtaen). Omaa on tietysti vaikea katsoa puolueettomasti. Kestävää siinä ehkä on tämän fundamentalismin, oikeassa olemisen tematiikka. Jyrkkä puolen ottaminen, jyrkät kahtiajaot. Esimerkiksi Virossa teoksen työryhmä sanoi, että kun maa ei ole kauhean uskonnollinen, niin sitä luetaan vaikka koronakeskustelun tai äärioikeistokeskustelun läpi. Heillä on semmoinen ajatus, että yleisö kyllä tietää, mistä puhutaan. Vaikka puhutaan uskonnosta, niin puhutaan jostain muusta.

 

Toisaalta taas Meksikossa, jossa näin siitä lukudraaman, on hirveän erilainen uskonnollinen konteksti. Näytelmä synnytti sielläkin mielenkiintoista keskustelua. Se oli jotain mihin ei oltu totuttu. Aiheeseen liittyy niin jyrkkä kahtiajakoisuus, mutta näytelmässä esimerkiksi se liberaali “puoli” onkin yhtäkkiä aika ahdas siinä omassa näkemyksessään. Vastaavasti niitä fundamentalismin taustalla olevia syitä voi jotenkin ymmärtää. Meksikoon tehtiin myöhemmin Fundamentalistista myös produktio, mutta sitä en nähnyt. 

Ja kyllähän uskonnollisen kontekstin läpi lukeminen on Suomessakin hirveän erilaista vaikka vahvan lestadiolaisuuden Oulussa kuin liberaalissa Helsingin Kruununhaassa, jossa näytelmän kantaesitys oli. Tai sitten taas Färsaarilla, josta en tiennyt juuri mitään. Menin sinne ensi-iltaan, ohjaaja ja toinen pääosan esittäjistä olivat vastassa ja kertoivat, että tää on kuumaa kamaa täällä, kun meillä on tämmöinen vahva amerikkalaistyyppinen hengellinen liike, jolla on paljon poliittista painoarvoa. Tämä siis tapahtui melkein 20 vuotta sitten. Siellä oli ainakin silloin televisioväittelyjä abortista, puolesta ja vastaan. Näytelmä toi tähän toisenlaisia näkökulmia. 

 

En tiedä sitten, miksi näistä mun töistä Fundamentalisti on parhaiten kestänyt aikaa. Jokin siinä on onnistunut. Riiassa kävin myös aikanaan sen ensi-illassa. Se pyöri siellä Jaunais Rigas Teatrisin ohjelmistossa kahdeksan vuotta. Samassa teatterissa menee nyt Dosentit. Vilnassa, Oslossa, New Yorkissa ja Saksan Aachenissa kävin myös katsomassa Fundamentalistin. Niihin ensi-iltoihin on aina kiva mennä, kun saa tavata kollegoja, joita ei aikaisemmin ehkä koskaan ole tavannut. He ovat kuitenkin viettäneet mun ajatusten kanssa tosi pitkän aikaa ja ovat automaattisesti minusta kiinnostuneita. Usein syntyy kollegiaalinen yhteys ja mielenkiintoisia keskusteluja. Joten mielelläni menen paikalle, jos vain suinkin mahdollista.

 

New Yorkissa näytelmä on tehty kahteen otteeseen. Jälkimmäisellä kerralla olin työryhmän kanssa Teams-yhteyksissä parikin kertaa. Sain kuulla palautteesta, miten ihmiset oli kokeneet näytelmän. Yhdysvalloissa on tietysti nyt niin raju meininki, uskonnon rooli on dramaattinen, ja siihen maisemaan Fundamentalisti oli osunut kiinnostavalla tavalla. Siellä asuva Heli Sirviö myös kertoi, että katsomossa oli ollut hieno tunnelma, ja ihmisiä oli jäänyt spontaanisti keskustelemaan esityksen jälkeen. 

 

Mun oma ammatti-identiteettihän on sekä näytelmäkirjailijan – tai käsikirjoittajan – että ohjaajan. Enemmän olen kirjoittaja, mutta koska olen myös ohjaaja, haluan tehdä aina näytelmieni kantaesityksen. Näytelmän kirjoittaminen on kuitenkin parin vuoden työ ja kun ohjaan itse kantaesityksen, pääsen pois siitä ajatuksesta, että ei tämä oikeastaan koskaan toteutunut näyttämölle vaan jäi roikkumaan.  

Sitten on aina mielenkiintoista nähdä, ohjataanko näytelmä johonkin muualle, tekeekö joku sen eri lailla tai yllättävän samantyyppisesti kuin itse tein. Vaikka näytelmä olisi “väärin” ohjattu, niin ei se niin kauhean vaarallista ole. Sanotaan vaikka niin, että on maailmanhistorian saatossa merkittävämpiäkin kirjailijoita ohjattu metsään. Se kuuluu työnkuvaan. 

 

Olen hands-on kirjoittaja. Yritän kirjoittaa sellaista, mikä toimii näyttämöllä ja mitä on hyvä näytellä. Tulen vähän toisenlaisesta traditiosta kuin sellainen hyvin kirjallinen näytelmäkirjailija, jonka huoli ei ole, miten jokin näyttämöllistyy. Koen olevani osa näyttämölle kirjoittamisen pitkää traditiota, Shakespeare, Molière tai Brecht. Draama-ajattelultani olen, voi sanoa, perinteinen. En maindaa sitä, jos näytelmässä on juoni tai psykologiaa. Silti hyvin kiinnostuneena katson sellaisten kollegojen töitä, jotka tekee vaikka tilan pohjalta tai joiden tausta on enemmän postdraamahenkistä. Oma tekeminen on sen tyyppistä, että kun jokin asia sisällä vihloo, niin sitä kohta lähdetään menemään. Koko prosessi on jollain tavalla psykologinen, on jokin kipupiste, jota kohti mennään ja yritetään päästä siitä sitten läpi. 

 

Nyt kun kirjoitan ilman tietoa, mihin teatteriin seuraavat näytelmäni ovat tulossa, voin esimerkiksi yrittää kirjoittamista näyttämökuva edellä. Mulla on monenlaisia säikeitä, joita kohti voisi mennä. Yksi on semmoinen, jossa me kahden näyttelijän kanssa tutkitaan tietynlaista rakkaustarinaa. Toisessa taas tutun taiteellisen suunnittelijan kanssa haetaan maisemaa, johon se näytelmä voisi mennä. Tosi usein prosessit menee, että kirjoitan ensin tekstiä, paljon dialogia – niinkuin mulla usein on – ja se on sen ydin. Ja sitten kaikki rakennetaan näyttämölle sen dialogimateriaalin ehdoilla, hierarkia menee näin päin. Nyt mua kiinnostaisi etsiä jonkinlaista orgaanisempaa näyttämön ajatusta, että alusta lähtien olisi se näyttämökuva, musat ja tällaiset asiat jotenkin orgaanisesti siinä tekstissä. 

 

Tällaisessa vapaudessa, että ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn teatteriin on omat riskinsä, että hyvät aikeet päätyy pöytälaatikkoon. Mutta sitten siinä on se etu, että se näyttämö ei rupea alitajuisesti ohjaamaan sitä sisältöä. Se käy musta tosi helposti ja vähän huomaamattakin. Muistan, kun oli kotikirjailijana Kansallisteatterissa, jona aikana tein kolme ison näyttämön projektia. Patriarkan jälkeen mietin, että tää oli kyllä todella tämmöinen “Kansallisteatteri -esitys", on eri sukupolvet, takaumat 1970-luvulle, tässä on kaikkea, mitä mielikuva suuren näyttämön kotimaisesta kantaesityksestä pitää sisällään.  

Mietin, että jotenkin vaikkapa Espoon teatterissa pystyn tekemään paljon “vastuuttomammin”, ei ole sellaista kansallisen päänäyttämön painoarvoa. Ja sitten tämän ajattelun pohjalta rupesin kirjoittamaan seuraavaa näytelmää, joka kertoo Suomen Venäjä-suhteesta (purskahtaa nauruun). Ikäänkuin se näyttämö määräisi vahvemmin kuin joku oma tahto. Ja ehkä akateemisen maailman analyysikin sopi samaan tapaan sinne Kansiksen suurelle. (Helsingin) Kaupunginteatterin isolle näyttämölle sitten taas jossain vaiheessa rupesi tulemaan päättömyyksiä ja pöljäilyä. Että ikäänkuin ne omat mielikuvat näyttämöstä ohjaisi kirjoittamista ainakin puoliksi tiedostamatta. Tämä on yksi syy tähän nyt valitsemaani vapauteen. 

 

Let’s Play Business edelleen pyörii tuolla HKT:ssa, ja siitä on parissa muussakin teatterissa kotimaassa ollut kiinnostusta. Näyttää siis siltä, että näytelmä jatkaa elämäänsä. Sen sijaan käännöksiä ei näytelmistä tehdä niinkuin aiemmin. Esimerkiksi Dosenteista ei ole englanninkielistä käännöstä, mikä on äärimmäisen ärsyttävää. Olisi mielenkiintoista, jos sitä pystyisi lähettämään just vaikka ihmisille, jotka on aiemmin tehneet Fundamentalistin tai muita mun teoksia. Kuulin, että joku latvialainen dramaturgi oli syksyllä tulossa katsomaan Let’s Playn. En tiedä, toteutuiko se tai johtaako se mihinkään, mutta Baltiassa on Fundamentalistin ja Dosenttien jäljiltä kiinnostusta. Ja Sumukin meni siellä Riiassa. On ihan jännittävää seurata, kantaako se kiinnostus myös tulevaisuuteen. 

 

 

 

 

 

---

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.