Jussi Helminen, mitä kuuluu?  

 

Jussi Helminen: Sain ensimmäiset kappaleet kirjaa eilen käteen. On yllättävän häkellyttävä, hämmentynyt olo – aivan kuin olisi ollut ensi-ilta. Nyt se on tossa. En ole esikoiskirjailija, mutta muistelmateosta en ole aikaisemmin julkaissut. Eli erittäin hyvää kuuluu.  

 

Ryhdyin kirjoittamaan muistelmia, vaikka olin päättänyt, etten koskaan ikinä sellaisia kirjoita. Inhoan muistelmateoksia. Mutta eräänä iltana lähdin Wecksell-seuran (se ei ole herraseura, vaan tämmöinen renttujen seura) tapaamisesta Turun ympäristönsuojelupäällikkö Mikko Jokisen kanssa hänen kotiinsa juomaan puoli pulloa viiniä, ja illan mittaan kieli löystyi, ja rupesin kertomaan omasta urastani. Mikko sanoi, että muutkin varmaan haluaisivat kuulla tarinoitani, ja niin ryhdyin miettimään asiaa. Ratkaiseva tekijä oli lopulta se, että sain Wihurilta apurahan muistelmien kirjoittamiseen. Wihurin ansiosta, tai sen takia, tämä kirja on nyt tuossa.  

 

Kirjoitin ensin suoraan kronologista tekstiä, ikään kuin itselleni asioita muistiin, mitä ja miten minä niitä muistan. Muisti on onneksi armollinen, ja antaa unohtaa paljon menneitä. Tämän jälkeen kollegat ryhtyivät lukemaan kirjoittamaani. Tarkistutin esimerkiksi eri teatterissa toimineilta henkilöiltä muistojani kyseisistä teattereista, Oulun Teatterin vaiheen Oulun-kavereillani, ja niin edelleen. Minulla oli myös muutama ystävä, jotka ovat toimineet äidinkielen opettajina, he korjasivat lyönti- ja pilkkuvirheitä. Ratkaisevaa oli kuitenkin, kun Elina Kouki sanoi suoraan, että kirjan rakenne on huono. Sain hänestä ikään kuin dramaturgin. Lopulta päätin rikkoa rakenteen – kirja poukkoilee ajassa, ihan kuten muistikin poukkoilee. Luvut olen otsikoinut niiden kaupunkien tai paikkojen mukaan, joita luvut käsittelevät, oli se sitten Turkua tai Dubrovnikia.  

 

Näin jälkeenpäin on hauskaa huomata miten 400 sivun kirjassa yksityiselämä loppuu siihen, kun pääsen Teatterikouluun. Sen jälkeen käsittelen pelkästään teatteria, vaikka tietenkin yksityiselämä on kulkenut siinä työelämän ohella mukana. Kirjasta se kuitenkin sulkeutuu pois. Jouko Grönholm kirjoitti Turun Sanomiin poskia punoittavan kritiikin, jossa hän kutsui sitä teatterin historiakirjaksi.

 

Itse olen halunnut käsitellä paljon sitä mitä teatteri on, mitä on sen johtaminen ja mitä on ohjaaminen. Minkälaista on sen parissa eläminen, ja miltä tuntuu, kun se runtelee sinua, kun epäonnistut – ja toisaalta miltä onnistuminen tuntuu? Olen halunnut antaa subjektiivisen ajankuvan, josta voi hahmottaa sen, miten Suomi on kehittynyt tässä teatterin rinnalla 1950-luvulta alkaen. Olen kirjoittanut esimerkiksi siitä, miten teatterin politisointi on huomattavasti vähentynyt, kuten myös teatterin sisäiset poliittiset riitelyt.  

Omasta mielestäni suomalainen teatteri on radikaalisti muuttunut tällä vuosituhannella. Teattereiden henkilökunnista on kadonnut näyttelijät, nyt on freelancereita. Ensemblejä näkee vain maaseudun pikkukaupungeissa – esimerkiksi Lappeenrannassa näyttää menevän hyvin. Olen sitä sukupolvea, että se surettaa minua. Olen itse ollut perustamassa muun muassa Ahaa Teatteria, demokraattista ammattiteatteria. Minulla oli himo tehdä töitä tavalla, joka mahdollisti kaikkien osallistumisen lopputulokseen. Jokainen sai oman kykynsä mukaan – Heikki Salon laulun tavoin – ja jokainen sai oman tarpeensa mukaan osallistua. Sieltä lähdin Turun kaupunginteatteriin ohjaajaksi, ja törmäsin seinään. Isossa talossa on erilaisia kunnianhimoja ja erilaisia tahtotiloja, kuten myös näkemyksiä siitä miten esityksiä tulisi tehdä. Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan jäljiltä siellä oli halu saada ohjaaja, joka sanelee, eikä edellytä sitä, että näyttelijänkin pitäisi tehdä taidetta.  

 

Ollessani opintomatkalla Berliinissä sain puhelun, jossa minua pyydettiin Oulun Teatterin johtajaksi. Vastasin, ettei ammatti kiinnosta, ei missään nimissä. Mutta kun Turussa sukseni menivät ristiin lautakunnan kanssa, vastasin lopulta myöntävästi ja ryhdyin opiskelemaan teatterin johtamista. Menin Pohjois-Suomen johtamistaidon opiston kursseille. Opiskelin yrityksen johtamista ja taloutta. Tuntui kuin lehtipojasta olisi ollut tulossa lehtikeisari. Nopeasti piti saada käsitys siitä, miten teatterin kokonaisuus toimii, mitä tarkoittaa markkinointi, mitä kirjanpito on. Onneksi hyviä ammattilaisia oli siinä vieressä, kuten talousjohtaja Outi Sipilä, joka rauhallisesti uskoi siihen, että hullut ideat voi toteuttaa, ja budjettia vähän ylittää.  

Oltuani Tampereen Työväen Teatterissa johtajana kuudetta vuotta, alkoi luottamus itseeni johtajana murentua. Siellä meinasi tulla burnout. Olin siellä kahdeksan vuotta, mutta kuudennen vuoden jälkeen tuli sellainen tunne, etten pitänyt enää itsestäni. Aloin sairastelemaan. Refluksi poltti ruokatorvea. Akillesjänne katkesi. Päätin olla johtamatta enää mitään, ja olin pari vuotta freelancerina – kunnes Espoosta otettiin yhteyttä.  

 

Espoon kaupunginteatterin rakenne tarkoitti sitä, ettei siellä ollut kuin pieni vakituinen henkilökunta. Oli mahdollista hankkia sekä kansainvälisiä että kotimaisia vierailuja. Toimin ikään kuin kaupan sisäänostajana. Omia tuotantoja teimme freelancereiden kanssa, joiden motivaatio on satasella koko ajan, koska seuraava keikka on siitä sen hetken onnistumisesta kiinni. Se oli kivaa johtamista, viihdyin siellä siksi 13 vuotta. Tajusin, että teatterin johtaminen oli taideteokseni. Ohjasin itse teoksia, joita halusin ohjata, enkä enää niitä, joita muut eivät halunneet. Henkilöstöjohtamisen ongelmia ei ollut. Ei tarvinnut olla valtakunnansovittelijana talon sisällä. Johtajana et voi sanoa itkevälle, väsyneelle työntekijälle, että ota lasi punaviiniä illalla. Kuulet pian Arto Nybergin haastattelussa, että burnoutia sairastava johtaja on suositellut työntekijälleen viinaa. Johtaja ei ole työterveyslääkäri. Työterveyslääkärin pitäisi olla se, joka soittaa johtajalle ja suosittelee työntekijälle sairauslomaa.  

 

Espoon kaupunginteatterissa toimiessani kiersin kaikki Euroopan maat ja vähän muidenkin mannerten maita katsomassa hyvää ja huonoa teatteria. Sataprosenttisen varmasti voin sanoa, että suomalaisen teatterin taso on ihan maailman huippua. Meillä on ammattitaitoista teatteria koko maa täynnä.  

Mutta yksi piirre suomalaisessa teatterissa on, että sillä on yleisöä niin paljon kuin se haluaa. Sillä riittää yleisöä. Jos Oulussa oli 35 esitystä suurella näyttämöllä, niin ne olivat lähestulkoon täynnä väkeä. Naapurissa Ruotsissa sen sijaan, Riksteatern esittää teosta 35 kertaa, jokaisen kerran eri kaupungissa. Suomesta sen yleisön saa yhdestä ja samasta kaupungista. Tämä taas tarkoittaa, että suomalaisen teatterin kansainvälinen taso ei ole festivaalitasoa, vaan sille riittää olla sitä kansantasoa. Avantgardesta löytyy kansainvälistäkin tasoa, mutta ne esitykset eivät taas saavuta suuryleisöä yhdessä paikassa, vaan sen yleisö on siellä täällä. Näin se vaan on.  

 

Suomalaiset teatterit kansainvälistyvät vain olemalla saluunan ovia – niiden on auettava molempiin suuntiin. Jos tänne tuodaan ulkomaisia esityksiä, tänne myös saadaan kutsuja ulkomaille. Muulla tavoin se ei toimi.  

 

Suomalainen teatterikenttä on vähemmän yhtenäinen kuin ennen. Se on ikään kuin pirstaloitunut. Taidelaitokset ovat keskenään hyvin erilaisia, ja tehdään erilaisia teoksia. Tietenkin tässä määrää se oma maku ja oma teatterikäsitys, mikä on omasta mielestä hyvää ja mikä ei. Sen mukaan valikoi mitä näkee, ja paljonko näkee. En ole pitkään aikaan käynyt Helsingissä teatterissa, lähinnä vain Espoossa.  

 

Teatterinjohtajalta edellytetään sosiaalista kykyä tulla toimeen ihmisten kanssa. Hänellä tulee olla näkemys siitä mitä on taseet, mitä tilinpäätös ja mitä poistoilla tarkoitetaan. Sen lisäksi hänen on tajuttava, ettei budjetti ole rajoite, vaan resurssi ja erittäin hyvä työkalu. Kun budjetin osaa lukea ja tehdä, osaa suunnitella tulevaisuutta. Täytyy olla herkkä kuulemaan, mitä ihmiset tahtovat. Se mikä teki minusta paremman teatterinjohtajan oli myös se, kun opin iloitsemaan toisten onnistumisesta. Olemaan ylpeä siitä, kun muut onnistuvat. Se ei ollut minulta pois. Tulee mieleen tarina, jonka kuulin Petroskoista.  

 

”Teatterista lähtevä vanha teatterinjohtaja sanoo uudelle teatterinjohtajalle, että ’laitan työpöytäsi laatikkoon kolme kirjekuorta. Kun tulee vaikeuksia, avaat ensimmäisen, sitten toisen ja lopulta kolmannen.’ Kahden vuoden kuluttua uusi teatterinjohtaja on kriisissä. Teatteri on aivan sekaisin. Kaikki riitelee. Uusi teatterinjohtaja päättää avata ensimmäisen kirjekuoren. Siinä lukee: Organisoi uudelleen. Johtaja organisoi teatterinsa uudelleen, ja kaikki toimii taas kaksi vuotta. Tulee taas samankaltainen kriisi, tai erilainen – mutta on pakko avata se toinen kirjekuori. Siinä lukee: Organisoi uudelleen. Kahden vuoden jälkeen on taas kriisi, eikä johtaja voi muuta kuin avata kolmannen kirjekuoren, jossa lukee: Irtisanoudu. Ala kirjoittaa näitä kirjeitä.” 

 

 

 

 

 

 

---

Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut