Kääntyminen toisen puoleen  

 

Esitystaideryhmä Oblivian uusi tutkiskelunaihe on antroposeeni ja esityssarjan aloitus aiheen mukaisesti massiivinen. Münchenin kokeelliseen musiikkiteatteriin keskittyneellä festivaalilla 5.6.2024 kantaesitetty Turn Turtle Turn -teos ulottuu 4,6 miljardin vuoden aikajänteelle, ja lavalla ovat ryhmän jäsenistä Annika Tudeer, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä sekä jo vakiovierailijaksi tullut Juha Valkeapää. Näyttämöllä nähdään heidän lisäkseen 12 muusikkoa: sveitsiläinen ö-orkesteri ja laulajia.  

 

Kaksivuotinen prosessi on taannut tarpeeksi aikaa, ja teeman suuruudesta huolimatta Oblivian esiintyjät ovat mielestäni osanneet suunnata energiaansa aivan uuteen suuntaan, kehon solutasolta saakka. Ryhmän oma praktiikka, joka vaikuttaa yhtä luonnolliselta kuin hengittäminen: leikkisä kysyminen, kiireetön asioiden äärellä oleilu, lämmin suhde toisiinsa ja katsojiin ei koskaan synny tuosta noin vaan. Sen sijaan jokainen esiintyjä vaikuttaa jälleen kerran tehneen pitkän matkan itseensä ja maailmaan.  

 

Mitä on oleminen elävänä olentona – ei välttämättä vain ihmisenä – antroposeenin aikakaudella? Miten taide ylipäätään on ottanut huomioon asemansa osana antroposeenia? Aloitan tutkailun esiintyjistä, sillä heidän läsnäolonsa saa minut tuntemaan tälläkin kertaa laajan skaalan asioita ilman että tapa olla ja esittää pakottaisi minua mihinkään. Valtava aihe ei ole jäykistänyt esiintymistä vaan Oblivia vastaa ison aiheen vaatimuksiin olemalla runsas, antelias, koko ajan ulospäinkääntyvä. Sen hahmot kantavat mielestäni mukana ei-inhimillisyyttä, inhimillisyyttä, toislajisuutta ja ihmisyyttä. Ne ovat sekä hyvin yksilöllisiä että joukko persoonattomia eliöitä. Yksikään ”suuri ja vakava kysymys” ei tule näyttämölle ilman sitä säröttävää heikkoutta tai kömpelyyttä. Miltei puolitoistatuntia esiintyjiä katsottuani olen huumaantunut kaikista niistä läsnäolon sävyistä, joita teos tuhlailee.  

 

 

 

Esitys on jaettu kolmeen osaan: Deep Time, Dark Time ja And All the Other Times. Ensimmäinen osa hakee suhdetta tuhkan ja tulivuorten aikaan, toinen taas luotaa aikaa, jolloin meret ja muu elämä alkoivat syntyä, kolmas osa puolestaan on aika, jossa ei enää ole tulevaisuutta eikä mahdollisuutta palata menneisyyteen. Tulkitsen, että se on antroposeeni, juuri meidän geologinen epookkimme. 

 

Lähdetään liikkeelle jostain hauraintakin hauraammasta, kenties nykyaikaan eksyneen, jo aikoinaan sukupuuttoon kuolleen dodo-linnun hiljaisesta räpistelystä. Esiintyjät tekevät käsillään haparoivia liikkeitä, etsivät katsellaan jotain, mihin kiinnittyä. Hiljalleen esiin tulevat kaikki esiintyjät - sekä oblivialaiset että vierailijat, ovat ensisilmäykseltä Oblivian tyylistä poiketen jokseenkin selkeitä. Tua Helven suunnittelemat vaaleanpunaiset haalarit yllään, pienet siipien tyngät selässään heissä on jotain Disneyn tai ylipäätään lasten piirrettyihin viittaavaa yksinkertaisuutta. Naiivius on Obliviassa aina läsnä, mutta harvoin näin hellyttävällä, lapsenomaisella tavalla. Hellyttävyys ja selkeät, suuret liikkeet ja äänet tekevät teoksesta jotenkin enemmän ympäristöään herättelevän ja haastavan kuin itseensä käpertyvän taideteoksen.  

 

Turn Turtle Turn sisältää alusta saakka happea, tilaa, aikaa, ja sellaista olemista, jossa katsojan mieli saa levätä meditatiivisesti äärettömyyksien ja ihmistä suurempien teemojen äärellä. Lauletaan tuhkasta, miljoonien vuosien aikana muovautuneista sedimenteistä, meren karjasta. Loputtomuudesta. Sekä tietysti obliviamaisesti juuri siitä, mitä ihmettä loputtomuus sanana ja käsitteenä tarkoittaa:  

 

“I was wrong there are beginnings and ends beginnings without endings and endings without beginnings eternity is a well measured entity a finity at some point or then no.” 

 

Niin. Millainen on antroposeenin ajan dramaturgia? Kun ihmisen synty on samaan aikaan kaiken loppu? Millainen on draaman kaari, kun kaarta ei oikeastaan ole vaan loppu on mukana jo alussa – ei potentiaalina kuten draamassa vaan nimenomaan niin että syntyminen ja loppu tapahtuvat yhtä aikaa? 

 

Siinä missä perinteinen musiikkiteatteriteos käsittelee tuhoa tarinan ja draaman kautta, tekee Turn, Turtle Turn juuri päinvastoin. Sen sijaan että teos esittäisi tuhoa, se pikemmin elää sitä ja hakee siihen suhdetta. Kilpikonnien, fossiilien, ehkä jo aikojen sitten sukupuuttoon kuolleiden eläinten elinkaarien rinnalla päivänpoliittiset kysymykset ikään kuin venyvät, vanuvat, sulavat pois, ja esiin tulee aivan toisenlaista olemista. 

 

Kaikki tämä elää esiintymisessä mutta ennen kaikkea Yiran Zhaon musiikissa. Zhaon sävellys vaikuttaa siltä kuin se koostuisi suurista aikaa ja tilaa venyttävistä ja ihmisen perspektiivin ylittävistä tiloista, joita halkovat viihteen, operettien, oopperan ja pop-soundienkin palaset, jotka ovat tunnistettavia mutta samalla jotenkin törröttävät outoina muun musiikin keskellä. Aivan kuin hänen sävellyksessään ihmisen jäljet maapallolla olisivat niitä outoja, maailmaan kuulumattomia osia, hetkellisiä poikkeamia.  

 

Teos jäsentyy minulle selkeimmin sen mukaan, millaisissa kokoonpanoissa esiintyjät asettuvat salin keskelle. Aluksi Oblivian esiintyjät ja muusikot ovat ikään kuin näyttämöllä ja laulajat yläparvella kuorona, sen jälkeen on Oblivia-ryhmän oma osuus. Lopulta tanssijat ovat soololaulajina mukana Oblivian liikkeessä ja muusikot esiintyvät osana orkesteria. Aivan lopuksi esiintyjät jälleen hajaantuvat.  

 

Turn Turtle Turn -esityksen liikkumisesta näkyy vahvasti se, että koko ajan on kyse kääntymisestä. Kääntyminen toisten, maailman, uuden, vanhan, itsen puoleen. Siten vahvinta on juuri se hetki, jolloin käännytään, jolloin tapahtuu muutos. Meri Ekolan jättimäiset katossa heijastelevat hohtavat kivet muistuttavat siitä, että teos tapahtuu isommassa kontekstissa, kokonaisen geologisen aikakauden sisällä.  

 

Kääntymisiä on näyttämöllä valtavasti, ylitsepursuavasti.  

 

 

 

Emotions and Politics -sarjan päättäneen Pleasuren (2023) maailmasta ollaan Turn Turtle Turn -teoksessa mielestäni hyvin kaukana, mikä on virkistävää. Pleasure sukelsi syvälle nautinnon ongelmiin ja oli valtavan tiukaksi kiteytynyt ja kristallisoitunut teos, jossa näytettiin, miten halvaantunut nykyihminen omien kelojensa kanssa on. Nyt taas esiintyjät eivät vaikuta olevan lainakaan solmussa vaan ennen muuta avuttomia. Isotkaan eleet eivät auta pelkoon ja neuvottomuuteen, mutta muita kohti kääntyminen tuo kuitenkin jonkin verran toivoa. 

 

Münchenin teos tulee muodoltaan lähemmäs Wuppertalissa näkemääni Emotions and Politics -sarjan kakkososaa, Obsessions (2022) -teosta, joka sekin oli tehty suuren orkesterin kanssa. Myös klassisen koulutuksen saaneiden laulajien kuuleminen rinnan Oblivian jäsenten pitkään hioutuneen oman äänenkäytön rinnalla yhdistää näitä kahta teosta. Turn Turtle Turn on rakenteeltaan silti vieläkin monumentaalisempi. Teokset ovat keskenään myös eri lailla poliittisia. Siinä missä Obsessionsista pystyi lukemaan jopa selkeitä viitauksia Putiniin ja ääriliikkeiden nousuun, sukeltaa Turn Turtle Turn kysymyksiin, jotka ylittävät päivänpolitiikan ja oikeastaan tämänhetkisen maailmantilanteenkin. Toisaalta niiden sivuuttaminen on osin silmänlumetta, sillä niin monta kertaa teos kääntyy tähän hetkeen. Muistuttaessaan erilaisista maapallon geologisista kausista sen väliin lipsahtaa välillä hokema: “Cold times, hot times, not so hot times/ Me time, you time, our time/ Take your time.” 

 

Jurakausi ja selfhelp -aikakautemme törmäävät pienen silmänräpäyksen ajan. 

 

Kiinnostavaa mielestäni esityksessä on se, että koen koko ajan katsojana häilyväni jonkinlaisessa välitilassa sen suhteen, että onko kyse ihmisen suhteesta toislajiseen vai ihmisen suhteesta siihen, millaisia eläinhahmoja ihminen on luonut ja millaisia tarinoita hän on niistä kertonut. Samalla kuitenkin se kysymys, jota ehkä vähemmän nykyään käsitellään, kun puhutaan toislajisten eläinten kohtaamisesta, on näkemys siitä, miten kaikella on itse asiassa yhteinen, universaali esivanhempi. Oblivia ei kaihda sinne saakka menemistä ja perspektiivistä tuleekin äärettömän suuri.  

 

“We are the children of the dinosaurs/ We are the oceans’ breed” 

 

 

 

Olen päässyt viime vuosina kulkemaan Oblivia-ryhmän matkassa eri puolilla Saksassa. Niin lännessä Ruhrin alueella Wuppertalissa tammikuussa 2023 kuin Saksan pääkaupungissa, maantieteellisesti idässä sijaitsevassa Berliinissä toukokuussa 2023 sekä viimeisimpänä päässyt kokemaan Turn Turtle Turn -esityksen eteläisessä Münchenissä kesäkuussa 2024. Kaikissa näissä paikoissa Oblivia on ollut minusta enemmän kuin kotonaan – Wuppertalin Bauhaus-ilmapiiriin se sopi paremmin kuin hyvin, samoin Berliinin vähän nukkavieruun mutta kekseliääseen tunnelmaan. Samoin nyt Münchenin rentoon ja kauniiseen, musiikkimaailman merkkikaupunkiin. Ja ovathan yhteydet Saksaan tietysti myös ja ennen kaikkea yhteyksiä taiteeseen, kuten esitystaiteen ja performanssin pioneereihin, sellaisiin ryhmiin kuin She She Pop, Showcase Beat le Mot. Tai kaukaisempiin, kuten Joseph Beuysiin. 

 

Voisiko siis Saksa olla Oblivian henkinen kotimaa? 

 

Oblivian taide on esiintynyt eri puolilla maailmaa, mutta näitä viimeisimpiä olen nähnyt ryhmän teoksia vain Suomessa. Olen toki tiennyt ryhmän yhteyksistä Saksaan ja kyennyt paikantamaan jotain esikuviakin, mutta ennen olen aina ajatellut, että yhteydet ovat ennen muuta taidefilosofisia tai liittyvät siihen, että he ovat viitanneet johonkin tekijään, joka on kotoisin tuolta alueelta. Lisäksi olen ajatellut aina, että Oblivia on kotonaan kaikkialla, missä on heidän henkisiään ihmisiä. Ja toki sitähän ryhmä on, ei todellakaan minkään maan tai maiden edustaja. 

 

Ajatus henkisestä kotimaasta osoittautui paljon monitahoisemmaksi ja ristiriitaisemmaksi määritelmäksi kuin osasin edes aavistaa. Miten kiinnittyä johonkin maahan, vaikka kiinnittymisessä samalla on uhka, että se voi jähmettyessään muuttua hirviömäiseksi, ja samalla kaikesta huolimatta pysyvyydessä on jotain kaunista ja elintärkeää – olkoonkin että pysyvyys muodostuu pikemmin kritiikistä kuin tuudittautumisesta tuttuun ja turvalliseen? 

 

Jollain tavalla ajatus henkisestä kotimaasta näyttäytyy vahvimpana Turn Turtle Turn -teoksen kohdalla, sillä se on pitkästä aikaa myös teos, jota ei esitetä black boxissa. Oblivia aloitti tekemällä paljonkin site-specific -esityksiä, mutta jossain vaiheessa ryhmän perustaja ja taiteellinen johtaja Annika Tudeer on todennut, että black boxin mahdollisuudet, juuri sen rajallisuus alkoi kiehtoa häntä enemmän. Münchenissä, julkisessa tilassa, ryhmä siis pitkästä aikaa jälleen kiinnittyy kaupunkiin ihottomammin kuin mikä näyttämöltä oli mahdollista. 

 

Gasteig HP8 ei kuitenkaan ole mikä tahansa tila vaan kirjaston, kahvilan ja monenlaisia muita tiloja sisältävä talo, joten siinä mielessä se asettuu ehkä kiinnostavasti näyttämön ja avoimen kaupunkitilan välimaastoon. Ehkä jossain mielessä koen, että rakennuksen sisällä sijaitseva tori on tilana lähempänä Antiikin Kreikan näkemystä agorasta kuin ihan mikä tahansa paikka. 

 

Jäin miettimään, että ehkä paikkaan kiinnittyminen ei olekaan niin huono asia eikä sen tarvitse tarkoittaa ahdasta nationalismia. Kun nykyään pääsemme virtuaalisesti minne tahansa, voi tulla tunne, että paikalla ei oikeastaan ole enää väliä. Mutta toisaalta juuri paikalla ja sen historialla on nimenomaisesti väliä. Maailmassa pääsevät kulkemaan vapaasti vain tietyt ihmiset, suurin osa on sidottuja paikkaan ja heidän kulkemistaan rajoitetaan. Se ei silti tarkoita sitä, että elämä pysyisi paikoillaan vaan suuria muutoksia on koko ajan käynnissä.  

 

Se, että Turn Turtle Turn juurtui juuri Münchenin kaupungissa juuri siihen tilaan ja kaupungin historiaan, on olennaista. Kyse ei siis ole kurotuksesta missä tahansa ketä tahansa kohti (kuten netissä, somessa, TikTokissa…) vaan ainutkertaisesta, epätäydellisestä hetkestä kuolevaisten ruumiiden välillä juuri tässä kaupungissa ja siellä olevien ihmisten kanssa. Ja Münchenissä Oblivia on toteuttanut tätä yhteyden hakemista kaikkein vahvimmin murtautumalla ulos black boxista. Turn Turtle Turn on todellakin massiivinen teos, kuten aluksi sanoin, mutta samalla siinä on valtava määrä pieniä inhimillisiä kohtauksia ja siten se on vieläkin lähempänä sosiaalista veistosta kuin monet muut Oblivian teokset.  

 

Ehkä suurin kysymys, mikä lopulta jää, on: jos ihmisen haurauden ja tarvitsevuuden ja heikkouden näyttäminen on taidetta, eräänlainen sosiaalisen veistoksen liima, niin mitä se nykypäivänä tarkoittaa? 

 

Lopuksi on siis pakko palata vielä esiintyjiin. Turn Turtle Turn lisää tosiaan sosiaaliseen veistokseen vielä uuden kerroksen: inhimillisyys on liian kapea määritelmä. Voisi myös kysyä, mitä Joseph Beuysin ajatukset tarkoittavat nykypäivänä? Pitäisikö inhimillisyys laajentaa muihin lajeihin ja luontoon ja ylipäätään nähdä nekin antroposeenin aikakauden näkökulmasta? Eikä ajatella vain ihmisen ihmiselle osoittamaa inhimillistä lämpöä sosiaalisena veistoksena ja siten vain sitä taiteena?  

 

Sen kysymyksen Oblivian dodot meille asettavat. Olisiko antroposeenin aikakautta koskaan syntynyt, jos sosiaalinen veistos kattaisi kaiken elävän eikä pysyisi vain ihmisten välillä? 

 

 

 

 

 

 

 

 

Turn Turtle Turnin esitykset kuuluivat Münchener Biennalen ohjelmistoon 5.-9.6.2024.