Kaari Martin, mitä kuuluu?  

 

Kaari Martin: Olen yleensä melko peruspositiivinen ihminen, mutta viime aikoina on ollut hyvin synkkiä pilviä taivaalla maailmanpolitiikan ja ilmaston kannalta. Tämä on tietenkin myös vaikuttanut teokseen, jota olemme tässä tekemässä. Teos sisältää paljon samoja teemoja, jotka kohtaat kun avaat aamun Hesarin. Suurimmaksi osaksi kuuluu kuitenkin ihan hyvää.   

  

Olin 16-vuotias – ja olin saanut koulunkäynnistä tarpeekseni, pidin välivuotta Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta, joka ei todellakaan ollut oikea paikka minulle – kun näin ensimmäistä kertaa näin Carlos Sauran elokuvan Veren häät, jossa taiteilijaseura valmistelee esitystä. Minua puhutteli siinä surrealismi, se tapa, jolla elokuva oli tehty. Flamencon esittäminen elokuvassa on sekopäistä, se ei ollut itselleni tuttua millään tavalla. Toisaalta ajatus siitä, että olisimme vasemmistolaisena perheenä matkustaneet Francon Espanjaan, jossa olisin voinut tutustua flamencoon, ei olisi tullut kuuloonkaan. Sain ensikosketuksen flamencoon Sauran elokuvan kautta. Ja hämmentävää kyllä, tällä polulla ollaan vielä kohta 52-vuotiaana.  

  

Teen ensimmäistä kertaa Veren häät -teosta Compañía Kaari & Roni Martinin kanssa, mutta emme oikeastaan tee teosta Federico García Lorcan näytelmän pohjalta, vaan Lorcan taiteen pohjalta. Lorcan elämässä taide ja flamenco ovat erottamattomat, hän rakasti flamencoa. Hän oli kotoisin Andalusiasta, jossa flamenco on vahva osa paikallista kulttuuria. Lorca hengaili flamencotaiteilijoiden, härkätaistelijoiden ja surrealistien kanssa, ja sävelsi itse flamencokappaleita pianolla. Lorcan perintö on osa sitä kulttuuriperimää, josta kaksi espanjalaista romanimuusikkoamme, Juan Antonio Suárez "Cano" ja Victor Carrasco tulevat. 

 

Lorca maksoi taiteestaan elämällään: hänet teloitettiin 1936 Espanjan sisällissodan alkupäivinä. Lorcaa varoitettiin, mutta hän jäi kotikaupunkiinsa Granadaan. On absurdia ajatella, että hänestä tuli Espanjan kansalliskirjailija kun samaan aikaan Francon perheenjäsenet yhä elelevät palatseissa. Hän kirjoitti paljon pakosta rivien väliin ja me puolestamme olemme tulkinneet alkuperäisteosta vapaasti ja omista lähtökohdistamme. On järkyttävää, miten 1930-luvun kaiut resonoivat niin paljon tässä ajassa, vaikka syyrialainen tanssija Angela Aldebs muistuttaa minua siitä, ettei mikään tämä koskaan ole päättynytkään. Esimerkiksi Syyrian tilanne on uutisoinnissa hautautunut muiden sotien alle ikään kuin tilanne siellä olisi ohitse.  

 

Tietyllä tavalla tämän tuotannon kohdalla ympyrä sulkeutuu. Kun Helsinki Dance Companyn Antti Lahti otti yhteyttä, ajattelin että nyt on aika tehdä Veren häät. Meillä on sekalainen porukka kasassa; vaikka esiintyjillä on erilaiset tavat työskennellä, olemme mielestäni löytäneet yhteisen äänen. Me lähestymme aina teoksia ihmisten kautta, erilaisia taktiikoita ja lähestymistapoja käyttäen. Olemme kolmen ohjaajan tiimi Ronin ja Atro Kahiluodon kanssa, ja nyt olemme myös jakaneet dramaturgisen vastuun voimakkaammin. Onhan tämä erikoinen lähestymistapa, kun kolme ihmistä puhuu lomittain ja päällekkäin, ja välillä väittelevät toistensa kanssa. Mutta itse koemme, että se on hyvä tapa tuoda erilaisia näkökulmia esille – nautin yhteisöllisestä työskentelytavasta – ja tällä näkökulmalla olemme myös lähestyneet HKT:n porukkaa.   

 

Ryhmässämme on aina ollut paljon eri kansallisuuksia – meillä on ollut harjoituksia, joissa on puhuttu jopa kuutta eri kieltä, mutta tällä hetkellä käytämme vain kolmea eri kieltä, suomen lisäksi espanjaa ja englantia – se on jo ihan piece of cake. Olemme löytäneet viulistimme Sanna Salmenkallion kautta arabitaustaisia taiteilijoita, joilla on todella paljon yhteistä romanien tai juutalaisten tekijöiden kanssa flamencon kautta. Musiikillisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti flamenco yhdistää juuri romani-, juutalais- ja arabiataustaisia kansoja. He ovat kuin serkkuja, vaikka kaikilla on oma, henkilökohtainen historiansa.   

Kuitenkin olen voimakkaasti viime vuosina kritisoinut sitä, että meillä on niin paljon rahoitusinstrumentteja, jotka ohjaavat meitä ryhmiä kansainvälisyyteen. Se ottaa pannuun. Juuri nyt se on mielestäni väärä tulokulma, koska itselleni ilmastokriisi aiheuttaa jäätävää stressiä. Samalla sahaan omaa nilkkaa, koska osa taiteilijoistamme tulee väistämättä muista maista.  

 

Olen tehnyt omassa elämässäni todella suuria valintoja vuoden aikana pystyäkseni elämään omien arvojeni mukaisesti. Koko perheemme on muuttanut maalle, Karjalohjalle. Pyrimme elämään siellä vähemmän kuluttaen, koska Helsingin hektisyydessä se on haastavaa. Tietenkin joudumme ajamaan enemmän autolla, mutta meillä on auto, joka on konvertoitu kulkemaan biokaasulla. Kun kerta kansainvälisen ryhmämme jäsenet joutuvat lentämään harjoituksiimme, vältän vastaavasti itse lentämistä, mikäli minun ei ole pakko työn puolesta lähteä johonkin. Tietenkin se vaikuttaa meidän tekemiseemme, mutta kiertämisen rahoitusinstrumentit ovat muutenkin perseellään.  

 

Suomi on iso maa ja meidän pitäisi ensin laittaa oman maamme kiertuetoiminta kuntoon, ennen kuin panostetaan kansainväliseen verkostoitumiseen. Joka vuosi lähdetään keksimään pyörää uudestaan mitättömillä panoksilla, ja kun hanke loppuu, loppuvat kiertueet. Ryhmät eivät kehity vähällä keikkamäärällä kansainväliselle tasolle joten todellisia kansainvälisiä läpimurtoja on vaikea saada aikaiseksi. Se on turhauttavaa. Kun nyt katsoo poliittista kenttäämme ja persujen nousua, niin on hyvä miettiä mistä kaikesta kyseisen puolueen kulttuurinvastaisuus kumpuaa. Jos kulttuurikasvatusta ja tarjontaa ei ole tarpeeksi läpi Suomen, ei ymmärrys taiteesta voi myöskään kehittyä. Enkä nyt tarkoita sitä, että kaikki alueellinen taidetoiminta on huonoa vaan sitä, että tarjonnan pitäisi olla monipuolisempaa. 

Toisaalta olen sitä mieltä, ettei meidän tulisi sulkea portteja esimerkiksi venäläiseltä taiteilijayhteisöltä tässä tilanteessa. Siellä on paljon taiteilijoita, jotka eivät tue sotaa ja joille kansainvälinen kenttä, ajatusten vaihtaminen ja yhteyksien pitäminen on äärimmäisen tärkeätä nyt. Tosin tämänkaltainen yhteydenpito voi olla rajan toisella puolella taiteilijoille jopa vaarallista. Pari-kolme viikkoa sitten kaksi runoilijaa sai seitsemän ja viisi vuotta vankeutta sodan vastaisten runojen lausumisesta. Emme siis ole niin kaukana Lorcan ajoista, kuin ehkä kuvittelisi.   

 

Verrattuna tähän me suomalaiset taiteilijat olemme pullasorsia, mutta kuinka kauan?  

 

Mutta tälläpä toisen vuoden vossilla on huomenna ensi-ilta – ja vielä Helsingin kaupunginteatterin sisällä. Me olemme niitä pienimpiä ja tilattomia vosseja, joihin samat lainalaisuudet eivät oikein toimi kuin näihin suurempiin. Perusrahoitusta on todella vaikea saada kasaan, ja vos-statuksen mukana on tullut hirveä määrä byrokratiaa. Ehkä se tuntuu tässä ajassa jotenkin toisenlaiselta kuin aiemmin? Tai onko se oma ikä, tai perhetilanne, joka tekee siitä vaikeata? Tuntuu, että sääntöjen määrä ympärillä vaan lisääntyy lisääntymistään. Juuri tuli Suomen Teatterit ry:ltä sähköpostia, jossa oli lista lakien edellyttämistä henkilöstöön liittyvistä suunnitelmista, joita meidän pientenkin vossien pitäisi noudattaa. Peräänkuulutan maalaisjärkeä. Jos ihmiset toimivat inhimillisesti toisiaan kohtaan, me emme tarvitse tällaista määrää säädöksiä – mutta koska olemme näköjään kaikki idiootteja, tulee sääntöjä säännön päälle.  Siitä tulee helposti viherpesua, kirjoitetaan säännöt ja asia on sillä hoidettu.  

 

Olemme kansainvälinen ryhmä, joka on toiminut yli 20 vuotta yhdessä, vaikka kaikki tulemme todella erilaisista taustoista. Jos lähettäisin sääntökirjan kaikille eri maissa toimiville taiteilijajäsenillemme, he lähettäisivät valkotakkiset hakemaan minua. On aivan kuin luotto taiteilijoiden osaamiseen vähenisi koko ajan – vaikka useimmat kollegani hallitsevat markkinoinnin, viestinnän, henkilöstöhallinnon ja kirjanpidon sekä monta muuta ammatillista kokonaisuutta. En tarkoita tällä sitä ettenkö arvostaisi näiden tehtävien varsinaisia asiantuntijoita, päinvastoin, mutta aika usein saa osakseen sääliviä katseita jos esimerkiksi tekee tuotantokokonaisuuksia itse. Ratkaisuksi tarjotaan loputtomia määriä koulutusta, joissa monesti kohtaamme luennoitsijoita, joilla ei ole mitään hajua siitä, mitä meidän työmme tosiasiassa on. Tai hankerahoituksia, joilla on tämä tai tämä kärki ja joista sitten leivotaan erilaisia ydintoimintaa hikisesti tukevia himmeleitä kun pitäisi tukea varsinaista toimintaa - sitä että taiteilijoilla on mahdollisuus tehdä taidettaan vapaasti. Mutta onhan se kauheeta, että jotkut tekevät mitä huvittaa ja valtio rahoittaa. Keskustelu taiteen perimmäisestä merkityksestä pitäisi palauttaa keskiöön.  

Niin, ensi-iltamme on tosiaan huomenna tavanomaisen vos-harjoituskauden jälkeen – vapaalla kentällä olisimme tässä samassa ajassa pari samankokoista teosta. Enkä tosiaan tarkoita sitä, että tehdään työtä alipalkattuna, mutta ero isojen vos-laitosten ja vapaan kentän resurssien välillä on suuri. Meidäthän lasketaan nyt vossiksi vaikka käytännössä toimimme kuten vapaalla kentällä mutta eri laskentaperusteella. Ronin kanssa olemme miettineet monesti, että tekeekö tämä pitkä harjoituskausi paremman teoksen? Teemmekö prosessin aikana jo liian monta kuperkeikkaa, kun vähempikin olisi riittänyt? Sitä helposti käyttää kaiken sen ajan minkä saa, mutta tilaa ajattelulle pitäisi olla enemmän. Monet ratkaisut syntyvät ihan muualla kuin tanssisalilla.  

 

Toiveenani on, että laitetaan nämä rakenteet kuntoon nyt, kun vielä voimme niistä puhua. Taiteilijoiden vaientamisen aika tulee täälläkin vastaan. Lorcan perintö on ajankohtainen. Runous oli hänelle ase, ja se voi olla sitä vieläkin. Joillekin se on jo.   

 

   

 

 

 

 

 

 

 

---

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuviikolla. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.