Kaisa Paavolainen, mitä kuuluu?   

 

Kaisa Paavolainen: Periaatteessa ihan hyvää. Meillä, eli Stefillä oli todella kiva vuosikokoustapahtuma viime viikolla, johon osallistui lähes 100 jäsentä ympäri Suomen. Mutta tietenkin tätä kaikkea varjostaa viime viikon kehysriihen uutiset ja ylipäätään tämä tulevaisuuden epävarmuus. Olen ryhtynyt kirjoittamaan lobbauspapereitamme uusiksi. Tällä hetkellä mietin sitä, miten meidän tulisi toimia tästä eteenpäin.   

 

Joudumme muuttamaan strategiaamme. Enää meitä ei uhkaa neljän miljoonan euron leikkaukset, vaan mahdollisesti kymmenien miljoonien euron leikkaukset. Tarkkaa määrää ei tiedetä kuin vasta syksyllä, mutta suuntaa on joka tapauksessa muutettava. Olemme tähän mennessä yrittäneet tuoda alan tilannetta esille positiivisten tekijöiden kautta: olemme osoittaneet taiteen vaikuttavuutta ja merkityksiä, mutta nyt on lähdettävä luomaan katastrofikuvia ja näytettävä, mitkä leikkausten seuraukset ovat. Nämä leikkaukset voivat tarkoittaa useiden esittävien taiteen organisaatioiden kaatumista, mikäli summat olisivat kymmeniä miljoonia. Tiedämme jo entuudestaan, kuinka heikoissa kantimissa kuntatalous on, siihen ei voi nojata.   

 

Mutta samalla tuntuu, ettei tälle hallitukselle mene mitkään argumentit läpi.   

 

Hallituksella on päämääränä sopeuttaa Suomen julkista taloutta, jolloin keskustelu siitä, että saisimme leikkaukset peruttua kokonaan, on utopistinen. Tässä vaiheessa on pikemmin kyse siitä, paljonko summia saadaan supistettua, miten leikkaukset jakautuvat opetus- ja kulttuuriministeriön sisällä ja mihin ne kohdistuvat. Tämä on vaikea tilanne edunvalvonnan kannalta.  

Tiedämme, että tämän vuoden opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan 10 miljoonan leikkauksista kulttuurialaan kohdistettiin neljä miljoonaa euroa, eli 40 prosenttia – tämä on valtava määrä suhteessa siihen, että ministeriön koko budjetti on kahdeksan miljardia euroa, josta taiteen ja kulttuurin osuus on 550 miljoonaa euroa. Leikkaukset eivät olleet mitenkään suhteessa määrärahoihimme. Nyt puhutaan siitä, että ensi vuonna olisi leikattava 65 miljoonaa lisää, yhteensä siis 75 miljoonaa. Tämä ei voi mitenkään jakautua samalla tavalla kuin tänä vuonna, taiteeseen ja kulttuuriin ei enää voi kohdistaa yhtä suurta osaa leikkauksista.   

 

Tämä tarkoittaa sitä, että meidän on keskusteltava siitä, kuinka paljon koulutuksesta tai tieteeltä leikataan ja kuinka paljon liikunnasta ja nuorilta. Tämä on aivan hirveä keskustelu. Emme me haluaisi lähteä siihen, että sanoisimme keiltä tulisi leikata meidän sijaan. Toisaalta ei meille jää muuta vaihtoehtoa. Emme hyväksy sitä, että taide ja kulttuuri maksaa kaiken.   

 

Ministeriössä on neuvottelut ovat auki siitä, miten nämä leikkaukset jakautuvat kenenkin ministerin toimialalle, eli missä määrin Anna-Maja Henrikssonin koulutukseen, Sandra Bergvistin liikuntaan ja Sari Multalan korkeakouluihin ja kulttuuriin. Tämän jälkeen käydään käden vääntöä määrärahojen kohdentamisesta. Kukaan ei voi ajatella olevansa turvassa, mikä tarkoittaa, että valtionosuusrahoitetut toimijat ovat nyt aivan samalla lailla liipaisimella kuin muutkin toimijat.   

 

Ajattelen edelleen, että henkilökohtaiset suhteet ovat lobbauksessa tärkeät. Minulle on tärkeää, että voin soittaa ministerin erityisavustajalle ja saada häneltä ajankohtaista tietoa. Kun yritämme ennakoida tulevaa, kaikki tiedonmurut eri hallituspuolueilta ovat tärkeitä. Mutta haasteellista tässä tehtävässä on se, että hallitusten vaihtuessa pitäisi olla tuttuja kaikista puolueista, sillä koskaan ei tiedä, ketkä seuraavaksi ovat vallassa. Verkostojen rakentaminen ja yhteyksien luominen on tässä työssä tärkeää. Tärkeää on myös välittää perustietoja meidän alastamme kansanedustajille, jotta he ymmärtäisivät miten ja mistä meidän alamme rakentuu ja miten laaja se todellakin on. Nyt jos ikinä, jos vain on kontakteja vallan linnakkeissa, kannattaa soittaa ja laittaa viestiä heille huolenaiheista.    

Näen myös, että mielenilmaisujen järjestäminen on tärkeää – ne nousevat hienosti esiin mediassa. Meitä on Suomen Teatterit ry:ssä kolme ja puoli ihmistä töissä, mielenilmaisujen järjestäminen on aina iso paketti, joten arvostan paljon, kun jokin muu taho laittaa paukkuja niiden järjestämiseen. Olin todella iloinen siitä, että niin moni kulttuurialalla toimiva osallistui Kivi voittaa sakset -mielenilmaisuun pari viikkoa sitten räntäsateesta huolimatta. Tilaisuus sai hienosti näkyvyyttä, mutta ennen kaikkea tällaiset tapahtumat mahdollistavat yhteisen hengen jakamisen, yhteisen hädän tunnistamisen ja joukkovoiman vahvistamisen. Vaikka kulttuurialan mielenilmaukset eivät vaikuttaisi hallituksen päätöksentekoon, arvot, joista mielenilmauksissa puhutaan ja aiheet, joiden takia niitä järjestetään, on tärkeää pitää esillä.   

 

Olemme omassa lausunnossamme otsikolla Esittävä taide kohti 2040-lukua korostaneet kulttuuripoliittista selontekoa valmistavalle ryhmälle sitä, miten kulttuuria tulisi kehittää nyt ja tulevaisuudessa. Olemme siinä halunneet korostaa sitä, että se miten valtio käyttää julkisia varoja, on poliittinen arvovalinta. Tämä on vastauksemme narratiiville, jonka mukaan meidän on vain sopeuduttava siihen, että rahaa ei ole enempää ja jostain tulisi karsia. Vaikka tuntuu kuin betoninen velkaseinä olisi vastassa, me emme järjestönä suostuta siihen, että meidän pitäisi kertoa mistä voi karsia. Alallamme ei kerta kaikkiaan ole jotain pöhöttynyttä kuplaa, jossa olisi liikaa varoja. Taiteen ja kulttuurin rahoitus on arvovalinta – aivan kuten kysymys siitä tuetaanko lapsia tai köyhiä.   

 

Yleisesti vos-toimijoilla tilanne on haastava. Joillain toimijoilla menee paremmin, jos on ollut oikein hyvä lipunmyyntitilanne – mutta ei heilläkään mitään ylimääräistä käteen jää, vaan on kyse pikemmin siitä, että ollaan selvitty. Jos taas lipunmyynti on mennyt huonosti ja tuet eivät ole kasvaneet samaan tahtiin kuin kustannukset…   

 

Jäsenistämme juuri suuremmat teatterit puhuvat paljon siitä, että heitä pelottaa mitkä tulevien vuosien palkankorotukset tulevat olemaan ja onko heillä niihin varaa, kun julkiset tuet pienenevät ja muut kustannukset koko ajan nousevat. Inflaatio on ollut todella kova, mikä on vaikuttanut kaikkiin, kuten myös materiaalien hintojen nousu Ukrainan sodan alkamisen jälkeen. Vaikka esitykset pyörisivät täysille saleille, talous ei silti välttämättä ole tasapainossa. Lipputulot eivät riitä, koska julkinen raha on niin paljon kehityksestä perässä. Julkisen tuen väheneminen lisää työttömyyttä alallamme. Se on selvää, koska henkilöstökulut ovat kaikista teattereiden kiinteistä kuluista ne suurimmat. Kiinteistökuluista on vaikea säästää, jos sinulla on iso kivitalo, jota on pidettävä pystyssä. Vaikka kuinka yrität olla energiatehokas, kiinteistä kuluista on vaikea karsia. Kuulen teatterijohtajilta, että esimerkiksi lavastus- ja puvustusbudjetit on vedetty aivan minimiin, koska ylimääräistä ei ole missään.   

 

Kuulimme juuri vuosikokouksessamme kuinka alue- ja väestönkehityksen asiantuntija Timo Aro kuvaili 2040-luvun Suomea, jossa pienen syntyvyyden ja vähäisen maahanmuuton takia väestö ja työpaikat keskittyvät muutamaan suureen kaupunkiin. Meidän on kulttuurialalla puhuttava myös aluekehityksestä. Kulttuuri on kaupunkien veto- ja pitovoima. Jos edes kulttuuria ei löytyisi pienimmistä kaupungeista, miksi kukaan haluaisi asua niissä? Miksi sinne haluttaisiin perustaa perheitä, jos niistä ei enää löydy elämää? Pienten maakuntakaupunkien taidelaitosten merkitys on todella suuri.   

Kuulemme pohjoismaisilta ja eurooppalaisilta kollegoiltamme, että lippujen ostamisen jänne on lyhentynyt hirveästi kaikkialla. Lippuja ostetaan yhä enemmän viime tinkaan, ja yleisön ostovoima on heikentynyt inflaation takia. Katsojat eivät ota riskejä, vaan lähtevät katsomaan lähinnä hittejä. Jos aiemmin on käyty neljä kertaa syksyn aikana teatterissa, käydään enää ehkä vain kerran tai pari. Tämä johtaa siihen, että jotkut jutut menestyvät, toiset eivät. Tämä näyttää olevan yleiseurooppalainen ilmiö – vaikka tilanne tietenkin vaihtelee paljon teattereittain ja kaupungeittain.   

 

Toivon, että kun on vaikeaa, ei käännyttäisi toisiamme vastaan, vaikka oman reviirin suojeleminen on tietenkin hirveän ymmärrettävää. Kulttuuripoliittiseen selontekoon liittyvässä lausunnossamme olemme yrittäneet kuvata sitä, miten tärkeää näkökulmastamme on kaikenlainen yhteistyö, yhteistuotantojen ja kiertueiden lisääminen. Tarvitsemme tähän erikaltaisia kannustimia, Uudet klassikot on osoittanut yhdeksi hyväksi tukimuodoksi. Esitysten elinkaarien pidentäminen on tärkeää myös kestävyysnäkökulmasta.  

 

Olen todella iloinen siitä, että olemme saaneet Stefiin uuden puheenjohtajan, Ritva Viljasen, joka eläköitymiseensä saakka toimi Vantaan kaupunginjohtajana. Hän oli aiemmin Helsingin kaupungin apulaispormestari ja edisti osaltaan Tanssin talon saamista Helsinkiin ja on muutenkin ollut hyvin aktiivinen kulttuurin kentällä. Ryhdymme yhdessä hänen kanssaan puhumaan meidän alamme puolesta.   

 

Nyt lähden tästä puhumaan kulttuurirakennusten peruskorjaustarpeista, minkä jälkeen päivä jatkuu lobbausmateriaalien päivittämisellä.   

 

 

 

 

---

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuviikolla. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.