Kharissa Newbill-Adames, mitä kuuluu? 

 

Kharissa Newbill-Adames: Kiitos, tässä vaiheessa, kun ensi-ilta on tulossa pian, kaikki tapahtuu todella, todella nopeaan tahtiin. Kaikki on kuitenkin hyvin, ohjaan siis parhaillaan teosta The Enchanted Girl of Code 24. Se kertoo matkailun mukanaan tuomasta uuskolonialismista. Esityksessä käytetään kolmea kieltä, englantia, espanjaa ja suomea. Näytelmä edustaa maagista realismia, olen kirjoittanut se pohjautuen omiin kokemuksiini turismista ja Latinalaisen Amerikan maassa varttuneena. 

 

Aloitin teatterin ollessani 15-vuotias. Kävin silloin Panamassa koulua, minulla oli stipendi yksityiskouluun, jossa oli musiikkiteatterin linja. Sitä ennen en ollut harrastanut musiikkiteatteria enkä muutakaan teatteria. Olin myös aika ujo ja ahdistunut ja luonteeltani introvertti, mutta minulla oli kavereita, jotka olivat aiemmin esiintyneet jossain näytelmässä. He olivat, että “sinun pitää osallistua koe-esiintymiseen". Niinpä minut raahattiin koe-esiintymään, pääsin sisään ja sain todeta, että se oli hauskaa, mahtavaa. Sillä lailla tulin musiikkiteatterin pariin. 

 

Sitten päätin, että tätä pitää saada lisää, ja hain opiskelemaan Yhdysvaltoihin, Loyola-yliopistoon New Orleansissa. Pääsin sisään, ja niin aloitin musiikkiteatteriopinnot 18-vuotiaana, produktioissa lähinnä näyttelin. Tietenkin sitä nuorena parikymppisenä miettii, tuliko valittua oikein. Sain jossain vaiheessa mahdollisuuden lähteä vaihtoon Englantiin. Siellä päätin kokeilla ohjaamista ja huomasin rakastavani sitä. Vaikka pidinkin näyttelemisestä, niin erityisesti musikaalien kohdalla, ja eritoten Yhdysvalloissa, jossa musikaalien tekeminen on hyvin kaavamaista, erilaiset itseluottamuksen ja kehonkuvan kysymykset ovat paljon esillä ja sillä ei ollut hyvä vaikutus mielenterveyteeni. Kuitenkin kun pääsin katsomaan musikaalia vähän etäämpää, ohjaamisen näkökulmasta, huomasin edelleen rakastavani sitä. Vain se kaavamaisuus saa minut surulliseksi. 

Joka tapauksessa siitä lähtien aloin pääasiassa ohjata ja kirjoittaa, vähemmän näytellä. Tein myös kandintutkintoni ohjauksesta. Sitten tuli Covid. Silloin muutin takaisin Panamaan, kun oli kaikkea, rahahuolia ja huolta töistä. Siellä sain kuitenkin ohjattavakseni pari tuotantoa, jopa Panaman kansainvälisellä teatterifestivaalilla. Korona-aikana innostuin, mitä jos hakisinkin ohjauksen maisteriopintoihin. Ja mitä jos hakisin Suomeen, Helsinkiin! Löysin TeaKin netistä. Korona oli tehnyt kaikesta yhä kalliimpaa, budjetit olivat tiukilla, tuntui, ettei oikein löydy enää työmahdollisuuksia. Tuntui, että ajatus opiskelusta sytytti liekin uudelleen. Hain ja pääsin. En tosiaan tiennyt mitään Suomesta tai Helsingistä enkä milloinkaan ollut ajatellut joskus asuvani täällä.  

 

Nyt olen ollut melkein kaksi vuotta, eräänlaista vuoristorataa on ollut, olen kokeillut kaikenlaista tässä matkan varrella. Ja tietysti tällaisissa tilanteissa sitä kohtaa kulttuurishokin, onhan täällä hyvin erilaista, varsinkin minulle, joka olen elänyt koko elämäni Panamassa. Toki asuin myös Yhdysvalloissa, mutta etelässä, jossa ollaan maan muita osia ulospäinsuuntautuneempia. Eli ehdottomasti tänne muutettuani oli jonkinlaista kulttuurishokkia, mutta toisaalta on ollut ihana tavata niin intohimoisesti tekemiseen suhtautuvia ihmisiä ja nähdä, miten monenlaisia rahoitusmahdollisuuksia taiteelle on Suomessa. Olen myös tavannut taiteilijoita muualta maailmasta, kanssani yhtä aikaa maisteriohjelmassa aloitti yksi opiskelija Budapestista ja toinen Dublinista. Myös tämä kansainvälinen yhteistyön mahdollisuus on avannut silmiäni.  

 

Minusta tuntuu, että Suomessa taiteilijoilla on enemmän mahdollisuuksia kokeilla erilaisia asioita, mikä ei ole ollenkaan selvää monessa muussa maassa. Vaikkapa Panamassa ei ole valtionrahoitusta teatterille, ja sitten on kysymys vielä itsesensuurista, jota taiteilijoillakin on. Yhdysvalloissa tietysti, isona maana, on paljon mahdollisuuksia varsinkin paikallisesti. Mutta jos haluat tehdä jotain Broadwaylle, joutuu pidättäytymään monesta ideasta. Ja Englannissa tietysti, hyvin brittiläiseen tyyliin, paljon tapahtui teatterissa.  

Vaikken oikein osaa suomea, käyn paljon teatterissa täällä, istun ja katson esityksiä, sanojen sijaan ymmärrän rytmin, tauotuksen ja tunnen voiman näyttämöltä. Totta kai taiteelta on juuri nyt viime vuosina Suomessakin leikattu, mutta silti voin nähdä täällä teatterissa sellaista, jota muualla en näkisi, ja olen todellakin, että “Vau!” Täälläkin on noussut keskusteluun kysymys taiteen ja taiteilijoiden vapaudesta. Mutta ainakin Panamasta käsin katsottuna, jossa ihmiset eivät saa taiteestaan rahaa ja jossa on hyvin vaikea elää teatterintekijänä, Suomessa tekee vaikutuksen kuulla jonkun saaneen apurahan projektilleen. “Vau! Sinulle maksetaan?” Ihan mieletöntä. 

 

Olen tämän tekeillä olevan esityksen yhteydessä puhunut työryhmän kanssa ja kuullut, että Suomessa ulkomailta tulleen tai rodullistetun taiteilijan on muita vaikeampi saada rooleja. Ilman näyttelijän tutkintoa TeaKista on hankalaa, mutta vaikka olisi tutkintokin, ovet eivät välttämättä aukene. Teatterin kautta tällaisiakin aiheita voi nostaa esiin. Ihailen sitä, ettei suomalainen teatterikenttä pelkää kyseenalaistetuksi tulemista. Ei välittömästi torjuta jotakuta, joka tulee jostain muualta. On halua dialogiin, eikä tätä tapahdu joka paikassa. TeaKin opinnot ovat tuoneet myös verkostoja. Ohjauksen linjan professori Saana Lavaste saa meidät tuntemaan kuuluviksi kenttään, hän vinkkaa esityksistä ja ihmisistä, jotka pitäisi tavata. Yleisesti ottaen, minusta Suomi on niin pieni, että kun alat tutustua ihmisiin, tunnet jonkun, joka taas tuntee jonkun, näin verkosto kasvaa ja kasvaa. 

 

Me kaikki elämme hyvin kovia aikoja, ja taiteilijoita, erityisesti vähemmistötaiteilijoita kohtaan tuntuu painetta, jonkinlaista kontrollin tuntua. Tämä on tullut esiin, kun nyt omassa teoksessani ja ajattelussani pyrin purkamaan kolonialistista ajattelua. Olen tässä (pian ensi-iltaan tulevassa, toim.huom) teoksessa nojannut paljon maagiseen realismiin, jolla itsessään on pitkä perinne latinalaisamerikkalaisessa taiteessa. Tuomalla teokseen joitain fantastisia elementtejä, vaikeimpienkin asioiden käsittely helpottuu. Teokseni yksi isoista teemoista on uuskolonialismin näyttäytyminen matkailussa ja turismissa. Siinä on pyrkimys analysoida kysymystä siitä, kuka matkustaa ja mihin ja miksi ja kenellä on lupa matkustaa, ja miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa. Käsittelen tässä myös itseäni; äitini on panamalainen ja isäni yhdysvaltalainen, eikä tämä ole ihan yksinkertainen asia. Esimerkiksi tällä hetkellä Yhdysvalloissa ei ole väliä, vaikka isäsi olisi amerikkalainen, jos olet ulkonäöltäsi latino tai muuten ei-valkoinen, sinua pidetään ei-valkoisena ja toiseutetaan. Minulle nousee tässä kysymys: mikä kiinnittää huomiomme ja miksi? 

Itselleni ei-binäärinä ihmisenä, queerissä kehossa tulee ajateltua sitä, mitä ovia avaamme ja kenelle niitä avaamme. Ja sen kysymyksen purkaminen, miksi hyväksymme tiettyjä asioita –enkä sano tätä välttämättä osoitellakseni syyllisiä – ennemminkin, jotta näkisimme. Jotta hyvin herkät asiat, traumatkin tulisivat näkyviksi ja käsiteltäviksi. Vaikka väsymykseen saakka aina vain nostamaan esiin traumojamme, mutta jotta saavuttaisimme tilan, jossa olla. Tämä tekee tietysti kipeää. Mietin sitäkin paljon, että fasistiset järjestelmät haluavat meidän väsyvän, he haluavat meidän lannistuvan, että emme panisi vastaan, vaan vajoaisimme toivottomuuteen. Viimeinen asia, mitä he haluavat on yhteisöllisyyttä, iloa ja avoimia tiloja, joissa mainittujen aiheiden käsittely on mahdollista. Mitä hullummaksi maailma menee, sitä enemmän näitä aiheita ajattelen, koska, myös Panamassa, oikeisto voitti vaalit. Tämä tapahtuu ihan joka paikassa, siltä et pääse pakoon elitpä missä päin maailmaa tahansa. Kannamme esi-isiemme muistia, emme ole ensimmäisiä, emmekä jää viimeisiksi. 

 

Rahoituksen vähentäminen (taiteelta, toim huom) on helppo sensuroinnin muoto. Olin viikonloppuna Käänne-festivaalilla paneelissa, jossa puhuttiin sensuurista taiteessa. Tulin siinä yhteydessä ajatelleeksi kotimaatani Panamaa ja kuinka paljon meillä on itsesensuuria. Ja tämä on mielestäni myös sitä, mitä fasistiset hallitukset haluavat. Kun sensuroimme itse itseämme, teemme työn heidän puolestaan. Ei tarvitsisi edes turvautua rahoituksen leikkauksiin. On tietysti niinkin, että taidetta voidaan käyttää propagandan välineenä. Mutta toisaalta juuri se mahdollisuus tekee siitä tehokkaan vastarinnan välineen. Jos vallanpitäjät eivät olisi niin peloissaan, eivät se satsaisi niin paljon rahaa esimerkiksi tekoälyyn. 

Todellinen vaara piilee siinä, jos me ihmiset alamme ajatella taiteesta: “Että se nyt vain on taidetta. Se on vain viihdettä.” Ajattelen, että ihmisiä yhdistää halu luoda ja kuvitella, kokoontua yhteen paikkaan ja kertoa tarinoita, vaikka rituaalinomaisesti. Minusta teatteri on edelleen yksi tällaisista paikoista. Ja vaikka elokuvakin voi vaikuttaa meihin syvästi, niin se on eri asia, et ole samassa tilassa näyttelijöiden kanssa. Teatterissa on se läheisyys. Aika katoaa niin katsojan kuin näyttelijän ympäriltä. Jos näyttelijä sählää näyttämöllä, sinä katsojana huomaat sen. Siinä on se elävyys mukana. Ja mitä tämä sitten tekee ihmiselle, en edes ole varma. Tästä on monia teorioita ja paljon akateemista tutkimusta, mutta jotain ainutlaatuista tässä henkilökohtaisesti kokemisessa on. Se pakottaa mielestäni jopa ruumiilliseen keskittymiseen. Puhelimethan turruttavat: voit katsoa vaikka kuinka paljon videoita, jotka kertovat erilaisista tragedioista, ja väliin sitten kissavideoita. Ei kissavideoissa ole mitään pahaa, tarvitsemme niitä. Mutta ongelma on siinä, että todistamme tapahtumia etäisyyden päästä. Ajattelen niin, että teatteri voi auttaa meitä saamaan kokemukset takaisin kehollisiksi. 

 

Ensi viikolla on siis ensi-ilta. Sitten toukokuussa matkustan kesäksi Panamaan, ohjaan tämän saman teoksen sinne, sikäläisin näyttelijöin. Tämä on myös osa maisterin opinnäytettäni, vertailen, haluan nähdä miten näytelmä vaikuttaa latinoyleisöön, miten se vaikuttaa heissä. Haluan myös aina viedä takaisin kotimaahani jotain oppimaani, olen lähtenyt pois, nyt on aika jakaa asioita. Ehkä siinä on vähän syyllisyyttäkin siitä, että olen poissa kotoa. Minä ainakin tunnen ihan moraalista välttämättömyyttä mennä takaisin ja jakaa, koska jos en mene, ovet eivät ehkä aukenekaan. 

 

Elokuussa palaan sitten Suomeen, valmistun itseasiassa joulukuussa, en keväällä. Kirjoitan syksyllä maisterin opinnäytettäni, ja sen jälkeinen elämä on vielä vähän ilmassa. Olen kirjoittamassa paria näytelmää ja on joitain muitakin projekteja hautumassa, muttei mitään konkreettista. Sanoisin, että sekä hauska että pelottava puoli taiteilijana elämisessä on tämä, kun on monenlaisia asioita, munia monessa korissa ja sitten sitä nostaa ja katsoo, mikä sieltä ensimmäisenä nousee. Mutta tosiaan, on ollut vähän Saanankin kanssa yhteistyön rakentamisesta kahden maan välille, ovien availemisesta. 

 

 

 

 

---

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.