Kohtaamisen ja kokemisen taidetta 

 

 

Näen yli sata esitystä vuodessa. Teatterin lisäksi käyn katsomassa esitystaidetta, nykytanssia, uutta sirkusta ja lavarunoutta tai joskus yksinkertaisemmin: esitystä. Näissä yhteyksissä, pandemian jälkimaisemissa ja sotimisen sävyttämässä maailmassa olen jälleen miettinyt taidetta.  

 

Voiko teatteritaidetta syntyä ilman, että taiteilijat, teatterintekijät ja yleisö kohtaavat fyysisesti? Näin pandemian aikana kymmeniä esityksiä tallenteina tai varta vasten kameralle tehtyinä. Joistakin nautin paljon, muutamasta jopa vaikutuin kovin. Silti minulle jäi olo, että jotain uupuu. Minussa on kolo, jonka pitää täyttyä muutenkin kuin audio-visuaalisesti. Aloin miettiä esitystä ilman yleisöä. Kirjaa ilman lukijaa? Kuunnelmaa ilman kuuntelijaa? Maalausta ilman katsojaa? 

 

Taidemaalari Mark Rothko (1903–1970) antoi maalaustensa katsojille ohjeeksi, että hänen isoja teoksiaan kannatti katsoa 45 senttimetrin etäisyydeltä, jolloin katsoja ei nähnyt teoksen reunoja, vaan ikään kuin imeytyi osaksi teosta. En ole kokenut tai päässyt kokeilemaan vastaavaa Rothkon töiden äärellä, mutta uskon näkökulman sovellettavuuteen taiteessa kuin taiteessa. 

 

Tällä hetkellä huomaan siis ajattelevani, että minua ja mieltäni askarruttava taide, teatteri tai muu, syntyy fyysisissä kohtaamisissa. Kun se jokin kolo kehossa reagoi, niin sen tuntee. Joskus kehollinen kokemus on todella voimakas. Teatterissa olen tuntenut riemun täyttävän keuhkoni, oivallusten aihioiden risteävän päässäni, pahoinvoinnin vellovan vatsanpohjassa ja sisäisen, voimattoman raivon kasvavan. Onko se taiteellinen kokemus? Hällä väliä; jokin on kohtaamisissa koskettanut. Olen saanut sysäyksen matkalle, jolta en halua heti palata tutulle kotisohvalle.  

 

Viimeisin fyysinen kokemus oli sadsongskomplex:fi -tuotantoyhteisön suojissa toimivan HELSINKI 98 -ryhmän Svetlana Aleksijevitšin romaaniin Sinkkipojat pohjaava dramatisointi, jonka suomentajiksi ja sovittajiksi ryhmä on merkinnyt (Ukrainan sodan takia nimettömänä pysyttelevän) Ohjaajan ja Martti-Tapio Kuuskosken. Vuosaaren tilajakamoon tehty esitys antaa katsojan rauhassa kuvitella tapahtumat nyky-Ukrainaan, vaikka kirjailija kirjoittikin muistiin Afganistanin sodan kokeneiden sotilaiden ja näiden lähiomaisten tarinoita. Sota näytetään raakana vallankäytön osoituksena, missä sotilaat ja siviilit ovat sivukärsijöitä. 

 

Vaikka esitystä katsotaan perinteiseen tyyliin toiselta sivustalta, niin neljä näyttelijää (Sami Lanki, Emilia Neuvonen, Elli Närjä, Maksim Pavlenko), tila- ja äänisuunnittelu videoineen sekä tarpeiston käyttö tekevät esityksestä jollakin tavalla immersiivisen, sisäänsä tempaisevan, tilan, jossa ei halua olla. Siksi esityksen toinen jakso auttaa näkemään, mistä esityksen tematiikassa on kyse. Näyttämö on lavastettu valkovenäläiseksi oikeussaliksi, jossa kirjailijan alter ego istuu livenä, muiden asianosaisten esiintyessä videolla. Dokumenttiteatterityyliin Aleksijevitšiä syytetään kirjan henkilöiden tarinoiden vääristelystä ja kunnianloukkauksista. Mutta hänhän vain kirjoitti sodasta; miksei ketään sotaan syyllisiä ollut syytettyjen penkillä?  

 

Oikeudenkäynnin loppupuheenvuorossaan Aleksijevitš muistuttaa, että koska edellisiä sotia ei käsitellä kunnolla, niin virheet toistuvat ja sodat jatkuvat. Kohtaus kuvaa oivasti, millaisiin toimiin totalitaristinen hallinto ja sen propagandakoneisto kykenevät yrittäessään vaientaa vastaäänet.