06.04.2020
Kriisistä kriisiin, ja niin on hyvä
Näytelmäkirjailija Jussi Moilan Isän maa saa odottaa kantaesitystään. Sillä välin keskustellaan perheestä, patriarkaatista, patetiasta ja identiteetistä, joka ei kaipaa sukupuolta.
Jussi Moilan näytelmän Isän maa kantaesityksen oli tarkoitus olla Suomen Kansallisteatterissa 1. huhtikuuta Teatteri Nirvanan ja Kansallisen yhteistuotantona. Sitkeästi yritettiin sinne asti päästä, vaikka harjoittelu yleisen hämmennyksen, ihmisten korkean stressitilan keskellä oli jo veitsenterällä. Sitten tuli kuolinisku. Ei ensi-iltaa huhtikuussa, teatterit suljettaisiin.
”Lukudraama ei tälle tekstille tekisi oikeutta. Haluan saada tämän näytelmän ensi-iltaan. Isän maa tarvitsee näyttelijät, heidän kehollisuutensa. Se tarvitsee valot, äänet, musiikin, lavasteet, puvut – se tarvitsee hyvän ohjaajan!”, toteaa näytelmäkirjailija Jussi Moila. Nyt ensi-iltaa pitää odottaa – syksyllä se on tulossa, siihen uskovat vakaasti molemmat yhteistuotanto-osapuolet.
Halusin käsitellä tätä näytelmää kirjailijan itsensä kanssa, vaihtaa ajatuksia ja tuntemuksia, liikkua tämän kiehtovan tekstin äärellä esitystä odottaessa.
Kommentti yksi – teosten yhteyksistä
Hanna Helavuori: Isän maa on sinulle kirjailijana enemmän kuin vain yksi kirjoittamasi näytelmä. Tuntuu siltä, kuin paperille olisi roiskahtanut kirjailijan omaelämäkerrallinen prosessi maskuliinisuuksista ja isien ketjusta, suhteesta esi-isiin, omaan isään, omaan lapseen. Tämä näytelmäsi keskustelee toisen tärkeän teoksesi Veitset leikkaa ilman – Pohjoinen tragedia neljässä henkilössä -näytelmän kanssa. Siinä pohdit, miten kirjoittaa oman suvun ja perheen tarinaa. Miten itse näet näiden kahden teoksen yhteyden?
Jussi Moila: Yhteys syntyy varmaan monista asioista, osittain sisällöstä, osittain tyylistä, pyrkimyksestä runouden ja musiikin orgaaniseen yhdistämiseen draaman kanssa, erilaisten kertojarakenteiden hyödyntämisestä – ja tietysti ennen kaikkea siitä, että Isän maa kertoo saman suvun ja perheen tarinaa, joka esiteltiin Veitset leikkaa ilmassa.
Isän maassa fokuksessa ovat kuitenkin perheen isä ja vanhin poika, jotka esiintyvät Veitset leikkaa ilmassa vain pienissä sivurooleissa. Perheen esikoinen itse asiassa vain mainitaan Helsinkiin muuttaneena opiskelijana, joka on tehnyt pesäeron muuhun perheeseen – hän kätkeytyi ja pakeni vielä vuosina 2006 ja 2011 kun kirjoitin ja ohjasin Veitsistä eri versioita, mutta nyt hän on tässä Sini Pesosen ohjaamassa Isän maassa päähenkilö – ja käytännössä myös hänen isänsä on teoksessa ihan yhtä tärkeä henkilö. Isän maassa kyseessä ovat siis ”pohjoisen tragedian henkilöt viisi ja kuusi”.
Isän maa ja Veitset leikkaa ilman ovat molemmat mulle erittäin henkilökohtaisia ja emotionaalisia teoksia, joihin olen vuodattanut paljon itseäni. Kyse ei kuitenkaan ole kummassakaan tapauksessa mistään omaelämäkerrasta eikä läheskään kaikki näytelmissä perustu todellisuuteen. Pikemminkin olen pyrkinyt hahmottamaan jonkin ”draamallisen” ja emotionaalisen totuuden itsessäni, jonkin mitä kannan kehossani, ja kääntämään sen näyttämön kielelle niin hyvin kuin tällä hetkellä osaan.
Kommentti kaksi – isänmurhaako ja raunioilta uuden suhteen rakentamista
HH: Isän maalla on paljonpuhuva alaotsikko ”Merkintöjä egologisesta kriisistä, osa 1” ja sen mottona on sitaatti Gilles Deleuzelta: ”Vanhemmat ovat itsekin ympäristö, jonka ominaisuuksien ja voimien läpi lapset kulkevat ja joista he piirtävät kartan.” Tätä tunteiden ja voimien karttaa, isän maata, näytelmän 37-vuotias kirjailija perkaa näytelmänkirjoittamisen prosessissaan jakaen nykyhetken pienen lapsensa ja isänsä kanssa. Monessa aikatasossa kulkevassa tarinassa mielen kartalle ilmestyvät kirjailijan isä, hänen eri-ikäiset alter egonsa ja vieläpä esi-isänsä kaksi Homo Sapiensia sekä ja nainen, työmatkalla oleva vaimo. Onko teoksesi jonkinlainen isänmurha tai vähintäänkin patriarkaalisuuden purkua ja näiltä raunioilta uudenlaisen isäsuhteen rakentamista?
JM: Itse ajattelen että näytelmä ei ole ”isänmurha”, ei ainakaan perinteisessä mielessä, pikemminkin soisin sen olevan jonkinlaista metadiskurssia suhteessa tähän perifreudilaiseen käsitteeseen. Toivoisin että se voisi herättää kysymyksiä suhteessa tähän jopa kliseeksi muodostuneeseen, joskin varmasti todelliseen psyko-kulttuuriseen ilmiöön.
Näytelmässä pian 70-vuotiaan Isän, psykiatri Väiskin, näkökulmasta ”isänmurha” tarvitaan välttämättömänä osana nuoren ihmisen psyykkistä kehitystä ja aikuisuuteen pääsyä – hän on itse sotaveteraanin poika ja kapinoinut isosti omaa isäänsä vastaan 60-70-luvuilla: poliittisesti, kulttuurisesti, elämäntavoillaan ja kaikilla muillakin keinoilla mitä vain on keksinyt...
Väiskin pojan Eliaksen (näytelmän 1980-luvulla syntyneen päähenkilön) suhde Isään on sen sijaan erilainen: läheisempi, rakastavampi.
Vertailun vuoksi kerrottakoon, että minun suhteeni omaan isääni on nykyään todella läheinen ja pidän isääni yhtenä parhaista ystävistäni. En ole varma, mutta luulen ettei hänen suhteensa omaan isäänsä ollut näin välitön.
Patriarkaatin purkua varmasti voi teoksessa nähdä – ihan jo nimestä ”Isän maa” alkaen. Oma käsitykseni on, että ns. ”patriarkaalinen järjestelmä” EI tue miehen tervettä ja hyvinvoivaa identiteettiä vaan pikemminkin rajoittaa sitä. Patriarkaatin purkautuessa on siis tilaisuus löytää isyys uudelleen!
Patriarkaatti-sanan kantasanoja ovat muinaiskreikan πατριά eli ”perhe, klaani”, πατήρ eli “isä” sekä ἄρχων eli ”hallitsija”. Patriarkaatti-sanan juuret viittaavat siis isään perheen hallitsijana. Minä tulkitsen tämän siten että ”patriarkaatti” ohjaa isää ”hallitsemaan” lapsiaan ja puolisoaan – tai modernimmin ilmaistuna ”kotitaloutta” – joka on myös yhteiskunnan perusyksikkö.
Tämä hallitsemisen funktio on kuitenkin patologisoitunut ydinperheen sisällä kulttuurin muuttuessa ja vanhan ns. ”klaanijärjestelmän” käydessä koko ajan tarpeettomammaksi. Itsen ja muiden hallitsemisen pyrkimyksestä luopuminen voisi myös Isälle olla mahdollisuus oppia rakastamaan.
Toivoisinkin että Isän maa pääsee maskuliinisuuden naamiota purkamalla kiinni ihmisyyteen ohi sukupuolen.
Isän maassa on lopulta itse asiassa todella paljon kysymys siitä, että pyrin siinä etsimään vastausta kysymykseen, miten oppia rakastamaan. Tämä koskee sekä lapsia, puolisoa, omia vanhempia että ystäviä. Miten löytää rakkaus, joka antaa muille tilaa olla omia itsejään, miten luopua rakastamiseen liittyvästä kontrollista, miten rakentaa niin eheä identiteetti, että sen ei tarvitse käyttää muita itsensä pönkittämiseen.
Nämä tuskin tietenkään ovat vain ”miesten ongelmia” tai aiheutuvat yksin patriarkaalisista rakenteista – tässä Isän maa -näytelmässä on tarkastelun kohteeksi kuitenkin valikoitunut juuri isäsuhde sekä patriarkaalisen kulttuurin perintö.
Seuraavissa näytelmissäni varmasti tarkastelen tätä kysymystä laajemmin ja muistakin näkökulmista.
***
Tuo sitaatti Deleuzelta, jonka mainitsit, on minulle olennainen. Minun filosofinen maailmankuvani on rakentunut hyvin pitkälti itseasiassa juuri Gilles Deleuzen ja Michel Foucault’n varaan. Molemmille olennaisia ovat kartat ja horisontaaliset hahmotukset sosiaalisten voimien dynaamisista konstellaatioista.
Foucault’ta ja Deleuzea seuraillen olenkin yrittänyt Isän maassa ja Veitset leikkaa ilmassa kuvata lineaarisen tarinan sijaan eräänlaista laajentuvaa nykyhetkeä, jossa yhtä aikaa vaikuttavat sekä ”menneisyyden” että ”tulevaisuuden” massiiviset voimat. Eli tarinarakenteen ”putkimainen” syvyyssuunta muuttuukin tässä suosimassani rakenteessa jonkinalaiseksi verkostomalliksi, jossa kaikki ajat ovat yhtä aikaa läsnä. Foucault’n heterotopia käsitettä olen pitänyt myös erittäin hyödyllisenä, olen itseäni varten kääntänyt sen suomenkielessä ”toispaikaksi”.
Teatteri sivumennen sanoen on mielestäni tällainen ”toispaikka” jossa pystymme tuomaan menneisyyden ja tulevaisuuden sekä niiden vaihtoehtoiset kätkeytyneet potentiaalit yhtä aikaa läsnäoleviksi – kuin neliulotteiseksi kartaksi.
Tietenkin tämä on alun perin Einsteinin idea: emme elä tasaisesti virtaavassa ajassa – vaan jatkuvasti muuttuvassa aika-avaruudessa, jossa kaikkien kellot eivät todellakaan käy samaan tahtiin. Tämän ajatteleminen on ollut minulle mullistavaa ja tavallaan myös pelottavaa, koska silloin muuttuvat ja hämärtyvät niin monet kulttuuriset peruskäsitteet kuten Jumala, minuus, identiteetti, oikeus ja vapaa tahto.
Mutta yhtä kaikki tämä Deleuzen ”hodologia” ja ”kartografia” on minulle äärimmäisen ja faustisen kiehtovaa.
***
Kommentti kolme – paranemaan päinkö?
HH: Tekstiin sisältyy kaksi huikeaa kohtausta Academic Superstar – kuin ironinen irrotteleva musikaalinumero. 1990-luvun vapaudessa Neuvostoliiton romahdettua kansainvälisestä tutkijanurasta haaveileva isä ja murrosikäinen poika lähtevät viettämään isä-poika -laatuaikaa kongressimatkalle, joka päätyy katastrofiin. ”The Play” on kuin rakkauden, halun, vihan, itseinhon täydellisen hourailevaa skitsotekstiä, jossa ”mä vihaan sua” pistää esiin. Sitten leikataan Epilogiin – isän ja pojan uudenlaiseen kohtaamiseen. Minäkriisi on ohitse tai ainakin paranemaan päin?
JM: Kyllä. Kyllä se on paranemaan päin! Tuskin ohitse. Identiteettikriisi ei minusta ole väliaikainen poikkeustila, vaan identiteetti itsessään ON kriisi. Toisin sanoen se on aina peruuttamattoman muutoksen tilassa. Itse asiassa se johtuu vain siitä, että elämä itsessään on ”kriisi”, näin ajattelen. Kuolema on stabiilia, pysyvää, kuolema on universumin ”normaalitila” – elämä sen sijaan on tilapäistä ja koko ajan muuttuvaa ja siksi väistämättä aina kriisissä tai ajautumassa kriisiin. Tällaista on minun teosofiani…
Itse kuitenkin koen, että kriisien kautta identiteetti myös voi kehittyä ja maisemat ja horisontit voivat laajentua. Isän maan kirjoittamisen myötä olen kokenut onnistuneeni avaamaan itse ainakin itselleni uusia näköaloja – ja se onkin aina taiteellisten töitteni tärkein tavoite. Koen että jokainen tärkeä teos vaatii minua taitelijana ”kasvamaan” ja tämä on ainakin minulle myös taiteellisen prosessin ideaali – joka ei tietenkään aina (eikä edes välttämättä kovin usein) toteudu.
***
Isän maan ”The Play” -kohtaus sai muuten innoituksensa saksalaisen Thomas Köckin näytelmästä ”paradies fluten”, jonka luin hiljattain. Se oli todella inspiroiva – vähän niin kuin Heiner Mülleria mutta hauskempaa ja populaarimpaa.
Itse kirjoittaisin varmaankin samalla tavalla, jos Suomessa olisi toivoa saada sellaisia tekstejä näyttämölle. Saksassa tuo Köckin ”sktisoteksti” on kuitenkin tehty useille isoille näyttämöille! Se on kyllä kadehdittavaa!
Musikaali sen sijaan on tyylilaji, johon olen rakastunut jo lapsuudessani 1990-luvulla. Näin silloin esimerkiksi Catsin West Endissä ja se oli minulle todella vaikuttava kokemus. Tony Sikström, joka on säveltänyt musiikin Isän maahan, tavoitti heti tämän lapsellisen entusiasmini ja toisaalta siihen liittyvän ironian. Löysimme heti ensimmäisellä tapaamisella yhteiseksi referenssiksi Parkerin, Lopezin ja Stonen The Book of Mormon -musikaalin musiikillisen tyylilajin, vaikka oman tekstini sisältö onkin selvästi erilainen.
Nämä teosreferenssit ovatkin muuten aika kuvaavia Isän maan suhteen, minua inspiroi siis toisella laidalla Köck/Müller ja toisella Lloyd Webber. Kolmas inspiraation lähteeni on itse asiassa Tennessee Williams, jonka näytelmä Kissa kuumalla katolla kummittelee kyllä myöskin vahvasti Isän maan taustalla.
***
Kommentti neljä – metarakenne estää pateettisuuden
HH: Teoksen metarakenne tekee sen, että tästä monikerroksisten isäsuhteiden ja maskuliinisuuksien kanssa piehtaroinnista ei tule tahmaista ja pateettista. ”Miesteksteistä” – anteeksi niputtava ja stereotyypistävä luonnehdintani – tulee usein pateettista piehtarointia, mutta tämä säilyttää leikkisän-ironisen sävynsä. Kamppailitko tuon oikean äänensävyn löytämisen kanssa? Vai olenko lukenut näytelmääsi väärin?
JM: Et olet lukenut väärin. Ironia ja leikkisyys on tarkoituksellista – tai siis ne syntyvät kyllä teksteihini yleensä ihan itsestään mutta olen niistä tietoinen ja annan mielelläni niiden syntyä – toisin sanoen minun ei tarvitse kamppailla saadakseni ne sinne vaan riittää, että en kamppaile niitä vastaan. Olen omaksunut ne jo Veitset leikkaa ilmassa ja jo sitä ennenkin, esikoisnäytelmässäni Nainen joka rinnastui auringonkukkiin.
henkilökohtaisesti en kylläkään kauheasti tykkää tulla niputetuksi sukupuoleni perusteella mihinkään ryhmään
Olen myös aina kokenut suunnatonta viehtymystä ”tahmaisiin” ja ”mahdottomiin” aiheisiin. Elämän banaali ydinmehu, draamallinen veri ja räkä, on kiehtonut minua jo ihan teinistä alkaen. Olen perustavalla tavalla pateettinen ja toisaalta ironinen ja usein taiteessani onnistun parhaiten silloin kun pystyn asettamaan nämä kaksi ominaisuutta sopivaan suhteeseen keskenään.
Tästä on omasta mielestäni hyvänä esimerkkinä juuri Veitset leikkaa ilman -näytelmä sekä Minä ja Ville Ahonen -yhtyeelle kirjoittamani lyriikat. Yksi kriitikko luonnehti kerran Minä ja Ville Ahosen laulutekstejä jotenkin niin, että ne ovat runollisia ja banaaleja, herkkiä ja väkivaltaisia – tämä sitaatti ei nyt ole ihan tarkka vaan muistinvarainen, mutta ehkä tämä siis kertookin enemmän minusta, että tällaisena se on jäänyt mieleeni. Tällaiseksi nimittäin koen myös ihmisten elämän täällä maapallolla: se on yhtä aikaa runollista ja banaalia sekä herkkää ja väkivaltaista.
Ja kyllä ”miestekstejä” voi kritisoida patetiasta ja varmaan syystäkin – henkilökohtaisesti en kylläkään kauheasti tykkää tulla niputetuksi sukupuoleni perusteella mihinkään ryhmään – ja olisi ehkä syytä miettiä tätä, että miten miesten niputtaminen keskusteluissa parantaa tilannettamme suhteessa tähän niputtamisen yleisongelmaan. Kyllä muutkin kuin valkoiset heteromiehet nimittäin niputtavat asioita ja identiteettejä eikä se niputtaminen siitä parane. Toivoisin että kaikkia kirjailijoita tarkasteltaisiin yksilöinä ja sen perusteella, miten he henkilökohtaisesti kirjoittavat.
Tai varmaan olisi ainakin sitten hyödyllistä miettiä myös ns. ”naistekstejä” ja että ovatko ne sitten aina automaattisesti vapaita patetiasta? Jos nyt lukee vaikka joitain Minna Canthin näytelmiä niin voiko rehellisesti väittää ettei niissä patetiaa viljellä?
Kommentti viisi – maskuliinisuuden taakkasiirtymistä eroon
HH: Tässä näytelmässä kaikilla miehillä on viikset, koska viikset tekevät miehestä miehen. Miten näet maskuliinisuuden ja isyyden tässä iässä ja omalla kohdallasi. Päästäänkö maskuliinisuuden taakkasiirtymistä eroon?
JM: Tuskin niistä koskaan kokonaan eroon päästään. Tulevaisuuden kannalta tietysti voi olla, että ”maskuliinisuuden” painoarvo yhä vain vähenee koko tuon ”taakkasiirtymän” kannalta. Eli toisin sanoen biologinen tai sosiaalinenkaan sukupuoli ei enää niin paljon määrittele sitä, millaista taakkaa vanhemmat lapsilleen siirtävät. Mutta ihan varmasti siirtävät!!!
Nythän me kaikki sitä paitsi – varsinkin rikkaissa maissa – siirrämme valtavan määrän ekologista taakkaa lapsillemme. Itse uskon että se on tällä hetkellä se suurin karhunpalvelus, jonka uusille sukupolville teemme ja siihen syyllistymme sukupuolistamme riippumatta.
Ja vielä mitä taakkasiirtymään tulee niin Isän maa ei ole lopullinen puheenvuoroni sen suhteen. Itseasiassa tarkoitukseni on kirjoittaa Isän maalle jatkoa ja seuraavan Egologinen kriisi -sarjan näytelmän nimi on ”Äidin sanat”. Siinä olisi tarkoitus tavallaan purkaa Isän maan sisältöä vielä lisää ja näyttää koko isä-poika -kuvio vähän uudessa valossa: kuljettaa sitä äiti-arkkityyppien maastoon, jossa varmasti tapahtuu uudenlaisia havaintoja, kenties jopa jonkinlaisia ”vallankumouksia”.
Toisin sanoen en ajattele, että Isän maa olisi paljastanut vielä mitenkään ”koko totuutta” tästä tämän perheen ongelmien synnystä vaan koen että on tarvetta palata myös muihin henkilöihin ja tarkastella sekä Isän maan päähenkilön Eliaksen omaa perhettä että hänen lapsuuden perhettään vielä laajemmasta näkökulmasta. Haluan vielä siis kaikin voimin kriisiyttää Isän maassa esitellyn kriisin.
Vihonviimeiset jälkikommentit ja jälkidialogi
HH: Kun olin jo kysymykseni lähettänyt, tartuin bell hooksin teokseen Mies tahtoo muuttua - Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (2020), jossa pohditaan feministisestä näkökulmasta patriarkaattia ja maskuliinisuutta. bell hooksin ajattelu patriarkaatista, joka estää miehiä rakastamasta ja olemasta yhteydessä omiin tunteisiinsa. Vastuulliset miehet pystyvät itsekritiikkiin ja ”myöntämisen prosessiin”, mikä tarkoittaa emotionaalista huolenpitoa. hooksin mukaan myöntäminen tuo meidät lähemmäs toisiamme. hooksilla on vankka usko myös miesten haluun muuttua, ”suhdetoipua” ja luoda uusia yhteyden ja intiimiyden muotoja.
Näen Isän maan esimerkkinä myös tällaisesta suhdetoipumisesta, jossa mies valitsee feminismin patriarkaalisen mallin sijaan. Ei ole enää tarvetta täysiaikaiseen kaiken hallintaan ja kontrolliin. bell hooks puhuu feministisestä miehuudesta. Isän maa on feministisen miehuuden teksti.
JM: Itse en näe tarvetta käyttää sanaa ”feminismi”, koska se korostaa helposti dikotomiaa feminiini-maskuliini, joka lopulta on aika keinotekoinen ja jatkuvasti muuttuva. Toivoisinkin että Isän maa pääsee maskuliinisuuden naamiota purkamalla kiinni ihmisyyteen ohi sukupuolen.
Mutta jos tätä halutaan sanoa feminismiksi niin en vastusta. Lisäksi bell hooks on viisas ihminen, jota arvostan suuresti, joten otan siis ylpeänä vastaan tämän tarjoamasi epiteetin ”feministisen miehuuden teksti” ja kiitän ja kumarran – ja niiaan.
TINFO / Hanna Helavuori 6.4.2020
Valokuva: Sini Moila