22.05.2024
Kun Gent kävi kylässä
...eli 4+1+1 täydennystä suomalaisen teatterialan ensiapulaukkuun. Teatterikirjoittaja Maria Säkö analysoi maaliskuisen Focus Gent -festivaalin jättämää jälkeä. Hän ehdottaa festivaalin innoittamana lääkkeitä, joiden avulla voi lisätä taistelutahtoa teatteritaiteen rahoituksen puolustamiseen, pelkäämättömyyttä erilaisen kuin oman esittämisessä näyttämöllä sekä rohkeutta ajatella osallistaminen taiteessa uudella tavalla. Osallisuuden luominen teatteriin ei aina voi onnistua. Silloin virheistä paras oppi on olla ripustautumatta hyvään tarkoitukseen. Lisäksi hän inspiroituu siitä, miten julmuuden teatteri, nykyteatterin viihteellisyys sekä virkeämpi teatterikirjoittaminen voivat tehdä monimutkaisuudesta viettelevää ja nautinnollista myös suuremmalle yleisölle.
Maaliskuussa 2024 talvi on pääkaupunkiseudulla kestänyt jo liian pitkään. Kevään merkkejä ei näy, päivät mataavat samaa (jäistä) reittiä, jonka ne aloittivat jossain marraskuun alussa. Uutiset kertovat sinimustan hallituksen leikkauslistoista, joissa kulttuurialalta leikataan. Ammattiyhdistysliikkeen romuttamisen asiakseen ottanut hallitus saa aikaan lakon toisensa perään. Niin sanottu keikahduspiste ilmaston lämpenemisessä on lähempänä kuin koskaan.
Mutta: samaan aikaan Gentin teatterielämä tulee kylään Espooseen koko maaliskuun ajaksi. Tapahtuu hetkellinen piristyminen, jolla voi olla myös kauaskantoisia seurauksia. Miet Warlopin One Song, Milo Raun Antigone in the Amazon, Peeping Tomin S 62° 58’ W 60° 39’, Jaha Koon Cuckoo, Ontroerend Goed -ryhmän Funeral sekä tapahtumien oheen järjestetyt keskustelut osallistavasta taiteesta, taiteen aktivismista sekä teatterista nykyisessä poliittisessa tilanteessa muuttivat maaliskuun varsin depressiivisen tunnelman niin teatterin kuin ehkä koko kulttuurialan osalta taistelutahtoisemmaksi. Erityisen tärkeäksi koin sen, että samoihin globaaleihin ja vastaaviin paikallisiin ongelmiin kuin meillä oli tarjolla hieman toisenlaisia ratkaisuja. Tuli tunne, että jokaista kiveä ei ole käännetty eikä jokaista tietä ollut kuljettu loppuun saakka.
Nykyisenä polykriisien aikakautena ei pystytä keskittymään vain yhteen kriisiin ja sen ratkaisuun vaan pikemmin on koko ajan keskityttävä päätöksenteossa siihen, miten kriisit liittyvät toisiinsa.
On ehkä turha käyttää sanaa toivo tässä kohtaa, siksi siis sana taistelutahto. Sitä sai sekä kertakäyttöisinä pieninä, kohottavina annoksina että kapseleina, jotka asentuivat itsestään ihoni alle ja valuttavat edelleen hitaasti mutta varmasti taistelutahtoa, eliksiiriä, jonkinlaista pitkäkestoista lääkettä. Sitä tarvitaan, sillä nykyisenä polykriisien aikakautena ei pystytä keskittymään vain yhteen kriisiin ja sen ratkaisuun vaan pikemmin on koko ajan keskityttävä päätöksenteossa siihen, miten kriisit liittyvät toisiinsa.
On selvää, että autoritääriset ja epädemokraattiset liikkeet käyttävät tilaisuutta sumeilemattomasti hyväkseen. Helppojen ratkaisujen kaipuu on syvä. Niin syvä, että teatterikin on vaarassa menettää itsenäisen asemansa, milloin suurten massojen kosiskelemiselle, milloin äärioikeiston suututtamisen pelolle, milloin vain jonkinlaiselle, hm, kutsuisiko sitä vaikka naiiviudeksi, jossa parasta on neutraalisti hoitaa asioita, saada tuotteita valmistettua teattereissa tasaiseen tahtiin.
Suomalaisessa teatterissa pelko näyttäytyy entistä vähäisempänä riskinottona, nationalististen symbolien lisäämisenä sinne missä niitä ei aiemmin ole nähty, kuten vaikkapa Pohjantähden tulkintoihin ja käpertymisenä kertomaan oman kansan tarinaa. Kuten &Fest – Focus Gent -festivaalin politiikkaa käsittelevässä seminaarissa 5.3.2024 Davide Giovanzana asian ilmaisi: ”Näen, että suomalaisissa teattereissa paijataan perussuomalaisia.”
Kulttuurialan leikkausten ensimmäiset vaikutukset ovat alkaneet näkyä, mutta samaan aikaan latteuksien kanssa nähdään talvella myös monta erityisen hyvin tehtyä, erityisen rohkeaa, erityisen omaehtoista teosta niin vapaalla kentällä kuin vakiintuneemmissa instituutioissa.
Valopilkkuja pääkaupunkiseudun talvessa ovatkin jo vuosikausia olleet kansainväliset tanssifestivaalit Liikkeellä marraskuussa sekä Sivuaskel. Kansainvälisyyttä kotimaisella kentällä on muuallakin, esimerkiksi Mustan ja valkoisen festivaalilla Imatralla, Jyväskylän kesässä ja ilman erityisiä festivaalejakin nukketeatteriskenessä ja esimerkiksi Viiruksen vierailusarjassa, Mad House Helsingin ohjelmistossa ja nykytanssin eri areenoilla. Tänä talvena lisäksi koettiin tosiaan mainittu Espoon &-teatterin järjestämä festivaali.
Koen, että tietty kiltteyden vaatimus ja sen vaatimus, että teos ei saa loukata, voi johtaa myös siihen, että julmuuden mahdollisuudet juuri empatian ja ihmisyyden ymmärtämisessä kadotetaan.
Festivaalin tapahtumisen ajankohta juuri maaliskuussa oli oikea, sillä taidealan ihmiset oli juuri lyöty maahan yleisellä kulttuurivihamielisyydellä ja leikkauksilla. Taistelutahtoa ei oikein koskaan saavuteta ilman sitä, että kohdataan taiteilijoita ja taiteentekemisen ja organisoinnin malleja, jotka ovat toisenlaisia kuin ne, joihin olemme Suomessa tottuneet.
Jo pelkästään konseptina festivaali on poikkeuksellinen. Yleensä, jos järjestetään kansainvälinen festivaali, voi siinä toki olla painotuksia, mutta harvemmin kuitenkaan niin, että yhden kaupungin teatterielämä tulisi kylään, kuten Espooseen maaliskuussa 2024. &-teatteri on vuosikausia vastannut siitä, että Suomeen tulee esityksiä ulkomailta muuallekin kuin Tampereen Teatterikesään sekä muutamille pienemmille festivaaleille, joten ainutlaatuisuudestaan huolimatta festivaali tuntui jokseenkin loogiselta jatkumolta Espoossa pitkäjänteisesti tehdylle työlle. Uusi, ensi kertaa pidetty kansainvälisen teatterin festivaali tehtiin yhteistyössä belgialaisen Gentin kaupungin ja Belgian flaaminkielistä pohjoisosaa edustavan Flanders State of Artin kanssa.
Gent on asukasluvultaan suurin piirtein Espoon kokoinen paikka Belgiassa, eikä koko ole ainoa asia, joka näitä kaupunkeja yhdistää. Espoon lailla se sijaitsee ihan oman maansa pääkaupungin kyljessä ja se tunnetaan suuresta ja kansainvälisesti orientoituneesta yliopistosta, aivan kuten Espookin Otaniemen Aalto-yliopistosta. Eroavaisuuksiakin löytyy, ja yksi niistä on satsaaminen etenkin esittäviin taiteisiin. Se on toki helpompaa Gentille lähtökohtaisesti monella tavalla: vaikka kaupunki onkin Espoon kokoluokkaa, on sen läheisyydessä lukuisia miljoonakaupunkeja, joista Gentiin pääsee hyvin nopeasti. Keski-Euroopassa teatteriyleisö ja esitykset kulkevat vaivatta maiden rajojen yli eikä matkustamiseen kiinnitetä sen kummempaa huomiota. Sellaisessa tilanteessa on toki helpompaa rakentaa avantgardistisempaa ohjelmistoa, koska yleisöpohjana on miltei koko Keski-Eurooppa.
Gentin toiminnassa on kuitenkin painotuksia, joita oli innostavaa kuunnella suomalaisesta näkökulmasta. Yle teki painotuksista hieman harhaanjohtavan jutun (7.3.2024), kun se väitti kaupungin kulttuuribudjettia huomattavasti suuremmaksi kuin suomalaisten samankokoisten kaupunkien. Tieto ei pitänyt täysin paikkaansa, mutta toisaalta juuri siksi herätti toivoa. Se, ettei rahaa käytetäkään niin valtavan paljon enemmän kuin meillä ja sillä saadaan todella kovatasoista laatua, alkoi kiinnostaa toden teolla.
Gentissä on satsattu tiettyihin tekijöihin ja ryhmiin sekä tietynlaisten inklusiivisten mallien toteuttamiseen. Eli siellä on tehty myös aika tiukkaa valintaa sen suhteen, keille annetaan teatterikentällä runsaita resursseja ja keille ei. Tuen kohdentamista niin, kuin se on kohdennettu, perustellaan taiteellisella laadulla, panostamisella siihen, että teatteri olisi mahdollisimman monien saavutettavissa sekä kansainvälisyydellä.
Ehkä tämäkin juttu hyötyisi siitä, että naulaisin teesejä tai ainakin tekisin jonkinlaisen ensiapulaukun, jonka tarvikkeilla teatteri saa hieman lisäaikaa ja pystyy varustautumaan tulevaan.
Festivaalin yhteydessä järjestetyssä Troubled times – Theatre vs. Politics -seminaarissa 15.3.2024 muun muassa Tampereen Työväen Teatterin johtajantehtävästä irtisanottu Otso Kautto sanoi, että laatu ja näkemyksellisyys kärsii, kun mahdollistajien ajatusmallissa teatteri on tuote. Gentin kaupungilla ei ollut tätä ongelmaa.
Kun Milo Rau aloitti NTGentin johtajana vuonna 2018, hän teki kaikille avoimen manifestin omalle kaudelleen. Hänen mukaansa instituutiot eivät useinkaan näytä avoimesti tavoitteitaan ja siten ne jäävät lopullisesti artikuloimatta sekä itselle että yleisölle. Rau uskoo instituutioiden mahdollisuuksiin ja haluaa näyttää niiden potentiaalin avoimesti kaikille.
Manifestissa sanotaan, että kaikissa teoksissa tulee olla paikallisia mukana, päätöksenteon pitää olla läpinäkyvää ja että kaikkien teosten pitää olla kiinni sekä kaupungin todellisuudessa että globaaleissa aiheissa. Lisäksi manifestissa linjataan, että esitykset kiertävät maan ulkopuolella ja että klassisia teatteritekstejä ei esitetä sellaisenaan vaan niihin on aina tehty päivittämistä.
Innostavaa! Ehkä tämäkin juttu hyötyisi siitä, että naulaisin teesejä tai ainakin tekisin jonkinlaisen ensiapulaukun, jonka tarvikkeilla teatteri saa hieman lisäaikaa ja pystyy varustautumaan tulevaan. Siksi päätin valita tähän neljä huomiota ja neljä esitystä, jotka Gentistä jäivät mieleeni ja jotka voisivat sopia Suomalaisen teatterielämän ensiapulaukkuun.
#1 Eurovaalit tulevat ja teatteriväen on lähestyttävä keskustaa ja kokoomusta
Troubled Times -keskustelu käsitteli rahaa erityisesti siitä näkökulmasta, että mihin sitä käytetään eli instituutioiden vastuusta populismin aikakaudella. Tilaisuudessa kiinnostavimmat puheenvuorot käytettiin teatterin suhteesta perussuomalaisiin. Seminaarissa kuultiin tervehdyksiä myös muualta kuin Belgiasta, muun muassa Ruotsista, Puolasta ja Venäjältä. Kaikissa puheenvuoroissa näkyi eriasteisesti se, miten äärioikeisto pyrkii ottamaan valtaa ohjelmistosta. Se ideaali, johon Pohjoismaiden kulttuurilaitosten ajateltiin vielä jokin aika sitten sitoutuneen eli siihen, että poliitikot mahdollistavat taiteen, mutta eivät puutu sisältöihin, vaikutti jopa jääneen taakse.
Esimerkiksi ruotsalaisen Lotta Lekvallin pitämässä puheenvuorossa osoitettiin myös, että poliittiseen ohjailuun ei pyri ainoastaan äärioikeisto vaan myös Ruotsin kokoomus. Otso Kautto lisäsi, että Suomessa myös vasemmisto, sillä esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin poliittisesti valittu johtokunta on kauttaaltaan vasemmistolaista ja silti he puhuvat ”täyttöasteesta” ennemmin kuin taiteellisesta vapaudesta. Poliitikot, joiden tehtävänä aiemmin oli mahdollistaa, ovat siis alkaneet painostaa laitoksia joko laimealla bisneslogiikalla tai sitten ihan niin, että haluavat teatterin levittävän propagandaa – seminaarissa oli esillä niin monen maan tilanne, että kaikki variaatiot mahtuivat mukaan. Gentissä teatteriyleisö on erityisen nuorta verrattuna Suomeen, 20–40 -vuotiaita, ja siksi tämä joukko kiinnostaa äärioikeistoa enemmän kuin Suomessa, jossa teatterissakävijöiden keski-ikä on korkeampi. Tästä huomautti belgialainen Kristof Blom, Campo-teatterin taiteellinen johtaja. ”Nykyään rahaa annetaan silloin, kun tietyt kohdat vaikkapa tasa-arvoideaaleista täyttyvät. Ne ovat hyviä lähtökohtia, mutta niistä on tullut liian hallitsevia ja sen vuoksi taiteellinen taso kärsii”, lisäsi Lekvall.
Keskustelutilaisuudessa Susanna Kuparinen nosti esiin sen, että perussuomalaisia on yritetty puhutella, mutta enää se ei kannata. Parempi olisikin yrittää lähestyä sitä osaa kokoomuksesta ja keskustasta, jolle perussuomalaiset ja äärioikeisto ovat mainehaitta ja koettaa saada heidät puolustamaan kulttuurin itseisarvoa. Kuparinen otti kantaa myös sen puolesta, että teatterit voisivat tehdä myös entistä näyttävämmän pesäeron perussuomalaisiin. ”Heillä on valta, joten yrittäkööt he lähestyä meitä, heidän pitää tehdä kompromisseja meitä kohtaan.”
Tämänkaltaista etäisyyttä ja kontekstia ei olisi voinut saavuttaa tuijottamalla vain omaan historiaan.
Jäin miettimään, että festivaalin esityksistä Etelä-Korean lähihistoriaa käsitellyt Cuckoo sopi erityisen hyvin pariksi juuri tälle keskustelulle. Se toi esiin parinkymmenen vuoden takaisen Aasian talouskriisin, joka hoidettiin mitä kovimmalla uusliberalistisella finanssipolitiikalla. Uusliberalismia käsiteltiin tavalla, jota suomalaisilla näyttämöillä ei oikeastaan näe koskaan. Ohjaaja Jaha Koo toi rinnakkain oman 1980-luvulla syntyneen sukupolvensa näköalattomuuden ja traumaattiset kokemukset sekä toisaalta sen, miten heidän sukupolvensa köyhyys ei oikeastaan ollut Etelä-Korean historiassa poikkeus vaan suurin osa hänen sukupolvensa vanhemmista ja isovanhemmista olivat eläneet kovassa köyhyydessä. Riisinkeitin toimi eri sukupolvien, ympäri maailmaa hajonneiden perheiden ja aikakausien yhdistäjänä. Se, oliko saanut riisiä syödäkseen, oli tärkeä tieto, sillä osoitettiin sitä, että välitettiin.
Etelä-Korea on Aasian vauraimpia valtioita ja kuva siitä on positiivinen, se on K-popin faneille erityisen tärkeä maa. Esitys toimi paitsi hyvänä tietoiskuna myös tarpeellisena sukelluksena siihen, miten selviämistavat talouskriisistä vaikuttavat pitkälle sukupolvien ketjussa. Jäin esityksen jälkeen kiittelemään kahta asiaa: juuri tämänkaltainen teos toimii eri ikäkausia yhdistävänä dokumenttiteatterina, mutta joka antaa myös mahdollisuuksia käsitellä sitä, millaisin toimenpitein Suomessa hoidimme 1990-luvun laman, talouskriisin vuonna 2008 ja juuri nyt käsillä olevia ongelmia – ja mikä näiden toimenpiteiden yhteys on juuri nykyiseen äärioikeiston nousuun.
Se, että fokus oli Etelä-Koreassa, antoi aivan toisella tavalla syvyyttä myös Suomen tilanteen miettimiseen. Tämänkaltaista etäisyyttä ja kontekstia ei olisi voinut saavuttaa tuijottamalla vain omaan historiaan. Juuri tämänkaltaiset havainnot tekevät aina myös vierailuesityksistä erityisen spesiaaleja. Muista kiinnostuminen vie myös useimmiten syvemmälle omaan itseen. Yksinkertainen esitystilanne – vain mies, video ja älyriisinkeittimet – oli yhtä aikaa sarkastinen ja lämmin. Cuckoo on osa Jaha Koon Hamartia-trilogiaa, joka käsittelee menneisyyden traagisia vaikutuksia elämäämme tänä päivänä.
Ja palatakseni tähän ensiapulaukun ensimmäiseen tarvikkeeseen eli siihen että ”nyt jos koskaan täytyy teatteri- ja kulttuuriväen yrittää vaikuttaa kokoomukseen ja keskustaan” tuli vahvasti todistettua Cuckoo-esityksessä. Vyönkiristysten traumatisoivat vaikutukset ja niiden yhteys äärioikeistoon tulivat selkeästi ilmi.
#2 Kaikkea ei voi hallita
‘Why I don’t like participation’. Tällä kommentilla aloitti puheenvuoronsa Simon Allemeerch festivaalin avajaisseminaarissa 5.3.2024. Allemeerch on työskennellyt tohtoritutkijana Gentin yliopistossa yhdistäen sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan, urbanismin ja taiteelliset käytännöt. Hän on tehnyt paljon töitä myös niin sanotuissa osallistavissa projekteissa, kuten työskennellyt ihmisten kanssa, joita on kuvattu (paperittomiksi) pakolaisiksi, paperittomiksi alaikäisiksi, asunnottomiksi, hän on työskennellyt aikuispsykiatriassa, kehitysvammaisten lasten ja nuorten psykiatriassa, nuorisohuollossa ja sosiaalisissa asuntoprojekteissa.
Allemeerchin puheenvuoron alku toki hätkähdytti avajaisissa, joissa oli juuri tarkoitus puhua tuota aiheesta. Hän käänsi katseen toiseen suuntaan. Niiden, joiden pitää sopeutua ovat nimenomaan taiteilijat ja instituutiot. Ei niiden muiden, joita alun perin ollaan osallistamassa.
”Työmme koko ydin ei siis ole siinä, mitä nuo ‘vaikeat muut’ tekevät tai eivät tee, vaan siinä, että kyse on oman ammattitaitomme ja instituutioidemme uskottavuudesta ja organisoinnista. Kyse on meistä ja siitä, miten organisoimme työmme ja luomamme institutionaaliset olosuhteet”, artikuloi Allemeerch.
Allemeerchin puheenvuoro oli innostava siksi, koska hän kertoi esimerkkejä niin monista epäonnistuneista tapauksista. Hän oli nähnyt tarkasti Gentin toisen puolen. Gent on hieno ja vieraanvarainen, nuorekas kaupunki, mutta myös kova, kylmä, uusliberalistinen kaupunki, jossa on paljon kelkasta pudonneita: päihderiippuvaisia, köyhiä, maahanmuuttajia. Allemeerchin puheenvuorossa näkyi myös se, että kaikki hänen kokemansa epäonnistumiset olivat johtaneet siihen, että hän oli tarkentanut katsettaan, löytänyt uusia toimintatapoja.
Välillä vaikuttaa siltä kuin kaikki tekisivät teoksia vain itsestään ja loisivat vain omia maailmojaan auteur-asenteella, koska ei haluta loukata niitä, joiden maailma ja kokemukset ovat erilaisia. Hyvää tarkoittava varovaisuus saattaa kuitenkin kääntyä laiskuudeksi, sillä taiteen tarkoitus on kurottaa kohti tuntematonta, ei pelata varmaan päälle ja hallita kaikkea. Pitää ponnistella eikä pysyä mukavuusalueella. Siihen(kin) Allemeerchin puheenvuoro sopii hyvin. Se, että he huomasivat epäkohtia toiminnassaan ei johtanut siihen, että he päättäisivät olla tekemättä mitään. Päinvastoin. Allemeerch sanoo, että epäonnistumiset ovat välttämättömiä ja valoi uskoa siihen, että virheistä oppii, kunhan ne kohdataan rehellisesti eikä tuudittauduta sen taakse, että koska tarkoitin hyvää, tein hyvää.
Rohkea teko oli NTGentin monen eri maan kanssa yhteistuotannossa toteuttama Antigone in Amazon -esitys. Lähtökohta voisi sisältää kaikki katastrofin ainekset: valkoinen länsimainen mies operoimassa Amazonin alueella alkuperäisväestön kokemien syvästi traumaattisten kokemusten kanssa. Voisiko white saviour -ilmiö enää räikeämmin loistaa? Näistä lähtökohdista tehty teos tarjosi kuitenkin vastauksen siihen, miksi itse asiassa juuri tämä valittu näkökulma, tässä hetkessä, nyt toimi. Kuten aktiviinen kulttuurikeskustelija Heidi Backström Instagram-päivityksessään (8.3.2024) totesi, että tämä esitys oli löytänyt omannäköisensä ja juuri siihen sopivan vastauksen siihen, miten yhteistyö saatettiin toteuttaa. Se ei todellakaan väittänyt, että tämä on universalisti oikea tapa vaan juuri tuossa hetkessä monet kysymykset oli ratkaistu siten, että taide tuottaa enemmän hyvää kuin huonoa.
Esityksen alkusiemenenä oli toiminut alueen paikallisten halu työskennellä Milo Raun kanssa, joten teos lähti alun perinkin liikkeelle siitä, että Rau ryhmineen tulee kylään.
Sotilaspoliisi ampui 17. huhtikuuta 1996 yhdeksäntoista maattomien oikeuksia puolustavaa aktivistia Amazonin metsän läpi kulkevalla tiellä Brasiliassa, Parán osavaltiossa. 27 vuotta myöhemmin, 17. huhtikuuta 2023 tämä joukkomurha esitettiin uudelleen samassa paikassa Antigone in the Amazon -esityksen ensi-illassa. Raulle juuri tragedia on oikea tapa käsitellä Amazonin tapahtumia, kuten hän sanoi Helsingin Sanomille tekemässäni haastattelussa.
”Draamassa ratkaisut ovat olemassa, jos valitsemme toisin. Tragedia sen sijaan ei anna ratkaisuja vaan vie meidät paljon perustavanlaatuisempien asioiden äärelle: ihmiskuvan ja maailmankaikkeuden. Niiden pitää muuttua, ei vain valintojemme. Länsimainen sivistys on syntyhetkistään alkaen kertonut meille, että ihmiskuvamme vie tuhoon.”
Antiikin tragedioiden kirjoittajat tiesivät Raun mukaan ennalta globaalit ongelmat, jotka näemme nyt ympärillämme: luonnonkatastrofit ja merkityskadon. He jäivät odottamaan, että teosten katsojat kirjoittaisivat kuudennen näytöksen, jossa asiat menisivät eteenpäin ja ihminen muuttuisi.
”Tragediat kirjoitettiin, jotta muuttaisimme ihmiskuvaamme, mutta me aloimmekin vain toistaa sitä. Nyt Brasilian aktivistit ja alkuperäisväestö ovat kirjoittaneet sen puuttuvan kuudennen näytöksen.”
Rau on teatterin uudistaja, joka haluaa ohjata ihmisistä, meistä, lähteviä prosesseja, jotka muuttavat oikeasti todellisuutta. Hän ei halua tehdä ”Kunst” eli taidetta vaan ”Unst”.
Raun teoksia voikin ajatella oikeudenkäynteinä, joissa katsojalla on todistajana aktiivinen rooli. Raun teokset tarkentuvat paikallisten ja maailmanlaajuisten tapahtumien jännitteisiin.
Allemeerchin puheenvuoro sekä Antigone in the Amazon toi mielestäni erään erittäin tärkeän uuden säikeen suomalaiseen kontekstiin, nimittäin sen, että epäonnistuminen siinä, kun kurottaa toisen maailmaa kohtaan ei tarkoita sitä, että kannattaisi luovuttaa.
Kaikki ei tietenkään mene Antigone in the Amazonissa loistavasti. Välillä esiintyjät eivät innostu lainkaan Antigonen hahmoista ja teatteri näyttäytyy heille naurettavana, mutta toisaalta, heitä kiinnostaa Raun tapa toimia. Asiat, joita Rau ja työryhmä kipuilevat ovat kuitenkin aika kaukana alkuperäisväestön elämästä, heillä on todellisia huolia, niin suuria, että heillä ei ole aikaa odottaa siihen saakka, kunnes kaikki olisi niin tasa-arvoista, että he eivät tarvitsisi Raun apua vaan heillä olisi kaikki resurssit jo omasta takaa.
Kyllä, se ongelma on olemassa. Mutta olisiko parempi, ettei edes yritettäisi? Ei. Epätäydellisyys kuuluu taiteeseen, koska muutoin kaikenlainen kanssakäyminen on mahdotonta ennen kuin maailma on täydellisesti tasa-arvoinen. Ja kun sitä jäädään odottelemaan, niin sinä aikana tasa-arvoa vastustavat voimat kyllä osaavat koot rivinsä.
Ja onneksi tämä ei ollut ainoa esitys meillä Etelä-Amerikasta – samaan aikaan nähtiin Kansallisteatterin Taivassalissa uruguaylais-suomalainen yhteistyöesitys Metsä furiosa siitä, mitä UPM:n sellutehdas on tehnyt paikalliselle yhteisölle.
Miten hieno kokonaisuus maaliskuun esityskaudesta tuli juuri siksi, että keskustelut liikkuivat teattereiden, eri yleisöjen ja Elokapinan ja Äitikapinan kansalaisaktivistien välillä. Festivaalilla järjestetyssä taiteen ja aktivismin liittoa puineessa seminaarissa Offbeat – taide ja aktivismi ekokriisin ajassa nostettiin esiin kysymys, mitä tapahtuu, kun eriarvoisessa asemassa olevat ihmiset tekevät taideprojekteja yhdessä. Siihen tuntui löytyvän ainakin yksi vastaus: maapallo on niin kriittisessä tilassa, että sen edessä myös eritaustaiset ihmiset löytävät yhteisen sävelen. Eivät kaikissa asioissa, mutta parhaimmillaan riittävän monissa.
#3 Nykyteatteri osaa tehdä vaikeista asioista nautintoa
Festivaalin tarjonnassa oli myös teoksia, joiden lähtökohdat olivat muualla kuin isoissa yhteiskunnallisissa aiheissa, jotka vaativat isoa taustatyötä. Tällaiseksi toisenkaltaiseksi voisi luonnehtia Gent-festivaalin avajaisesitystä voisi luonnehtia nykäriviihteeksi, sillä juuri sellainen on Miet Warlopin ONE SONG: Histoire(s) du Théâtre IV. Tanssijat paahtavat täysillä omaa ”tarinaansa”, ja teatteri muistuttaa eräänlaista loputonta maratonia. Warlopin teos tuntuu kaivautuvan sille tasolle, jossa teatteri viittaa niin kiivaasti vain itseensä, että se tuntuu irtoavan kaikista totutuista kaavoista, ikään kuin tuijottaa itseään peilistä niin kauan että peili hajoaa.
Kaiken tämän voisi tehdä hyvin pienesti ja pelkällä läsnäololla, mutta Warlop on ryhmineen päättänyt toisin, sillä esitys vaatii aivan valtavaa fyysistä suorituskykyä tekijöiltään. Se on todella kuin temppurata. Vaikka Warlopin teoksen kaltaista ajattelua voi ehkä löytää kotimaisista teoksista, tällaista nykyteatteriviihdettä, joka operoi ennen muuta käsittämättömällä virtuoottisella taidolla ja suurella tilalla, näkee harvoin. Pyrkimys kyseenalaistaa ja kritisoida teatterin kangistunutta muotokieltä, merkityksiä ja konventioita ei näyttänyt siltä, että pitäisi asettua jonkin hankalasti avautuvan äärelle, jossa minua ja asenteitani pilkataan.
Miet Warlopin teoksen jälkeen koin haikeutta siitä, että sellaisia resursseja, jotka Warlop oli saanut teokseensa, ei oikeastaan koskaan anneta Suomessa nykyteatterin tekijöille. Ja kuitenkin marginaaliin tungetuista tekijöistä löytyisi se potentiaali, joka osaisi puhutella nuoria. Sen voi kuka tahansa Kiasma-teatterin, Mad Housen ja Zodiakin teoksissa käyvä todistaa. Mitä, jos heille annettaisiin mahdollisuus tehdä suuren yleisön megaspektaakkeli? Tulos voisi olla jotain ONE SONG: Histoire(s) du Théâtre IV -teoksen kaltaista.
Toinen festivaalille valittu esitystaideteos Funeral puolestaan oli laadultaan mielestäni todella huono. Sympaattinen hautajaisten simuloiminen kutsui ihmiset yhteen suremaan joko yleisesti tai sitten jotain kuollutta läheistä ihmistä. Virren laulaminen, puupölkyillä istuminen ja muut pikku puuhat eivät vakuuttaneet minua oikein millään tasolla.
Funeralin kokeminen tuli myös kirkkaasti näyttäneeksi ja vahvistaneeksi sitä, mitä olen ajatellut ennenkin: suomalainen esitystaide on todella korkeatasoista, omaperäistä ja usein esitysdramaturgialtaan ja kokeelliselta muodoltaan kansainvälisiä verrokkejaan korkeammalla, mutta se, mikä siitä usein puuttuu, on One Songin kaltainen viihteellisyys.
Tietenkään tarkoituksena ei ole sanoa, että Suomeen saisi tuoda vain sellaisia esityksiä, jotka ovat jotenkin parempia. Joissain tapauksissa tärkeää on vain erilaisuus. Jäin silti miettimään tämän teoksen kohdalla sitä, olisiko jokin kiinnostavampi teos ollut saatavilla.
Ehkä myös marginaalin ja laitosten kuilu ammottaa edelleen liian suurena. Talvella puhuttiin myös siitä, miten nykytassiteokset eivät näytä miltään. No, Warlopin teos tavallaan osoitti oikeaksi sen, mitä keskustelussa tulikin esiin. Jos tila on pieni ja resurssit pienet, on lopputulos väistämättä vaatimattoman näköinen. Siksi juuri One Songin tapaiset teokset tuntuvat niin tajunnan räjäyttäviltä. Tämä voi onnistua, tämä voi olla hauskaa, nautintoa. AfD:n ydinkannatusalueella toimivat teatterintekijät sanoivat taannoin Deutschlandfunk Kulturin haastattelussa, että heidän tavoitteenaan on tehdä teatteria, jossa maailman monimutkaisuus näyttäytyy nautintona ja yksinkertaiset helpot vastaukset tylsinä ja banaaleina. Kenties One Song -tavoitti jotain sellaista.
#4 Julmuuden teatterilla on mahdollisuuksia myös meidän ajassamme
Taiken uusi johtaja Kaisa Rönkkö puhui Kritiikin Uutisten haastattelussa siitä, että taiteilijoiden pitäisi löytää muutakin kuin kulttuurialan hätä, joka yhdistäisi.
Yksi teos, joka resonoi Rönkön puheen kanssa oli Peeping Tom -ryhmän S 62° 58’ W 60° 39’. Pohjoiseen haaksirikkoutunut laiva paljastui teokseksi, jossa jotain kaukaa tapahtumia operoiva ohjaaja yrittää manipuloida näyttelijöitään, joista kukin myös hakee paikkaansa, jossa pääsisi tekemään sitä mitä haluaa. Ja vaivihkaa kerrotaan siitä, mikä toisaalta nostaa, toisaalta tuhoaa taiteen ja maailman eli ihmisen hybriksestä.
Teoksen voisi ajatella edustaneen julmuuden teatteria – siis siinä mielessä, että siinä pääsi syvälle tanssija-näyttelijöiden ruumiintuntoihin mukaan ja se oli hyvin julma ihmisiä kohtaan.
Esityksen jälkeen tuli mieleeni Maggie Nelsonin Art of Cruelty -teoksessaan sanoma asia, että on surullista, että nykyään odotamme, että taideteoksessa on lämpöä ja rakkautta, ja odotamme, että lämpöä ja rakkautta on vastaanottajan ja taideteoksen välillä. Rakkauden pitäisi sijaita ihmisten välissä tosielämässä ja taiteen olla vapaa siitä, että sen pitää esittää meille sitä, mitä meillä ei tosielämässä ole. Koen, että tietty kiltteyden vaatimus ja sen vaatimus, että teos ei saa loukata, voi johtaa myös siihen, että julmuuden mahdollisuudet juuri empatian ja ihmisyyden ymmärtämisessä kadotetaan. Tämä tuli mieleeni, kun näin pitkästä aikaa todella taitavasti erittäin julman teoksen, joka herätti minussa syvästi myötätuntoa ihmisen rikkinäisyyttä kohtaan. Rakkauden vaatimuksen ongelmaa ei ollut Peeping Tomin teoksessa. Rönkön toive siitä, että jokin muu kuin hätä yhdistää, toteutui ikään kuin käänteisesti.
Miten kulttuurialan ihmiset pystyisivät puolustamaan nimenomaan enemmän ihmiskuntaa, vähemmän kulttuuria?
Esityksessä hätä toimii asiana, joka yhdistää ihmiskuntaa, ja taide on siinä yksi tärkeä tekijä. Miten kulttuuriala voisi toimia yhdistävänä tekijänä juuri hädän hetkellä? Miten kulttuurialan ihmiset pystyisivät puolustamaan nimenomaan enemmän ihmiskuntaa, vähemmän kulttuuria? Se ei tarkoita sitä, että taiteelle annettaisiin jokin ulkopuolelta annettu tehtävä vaan sitä, että kulttuurin olemassaolon edellytykset nähtäisiin vähän samoin kuin elämän olemassaolon edellytykset.
Rönkkö puhui haastattelussa myös siitä, miten teatterin traditiota ei tarvitse kadottaa, mutta taiteen tehtävä on näyttää, että uudistaminen on se, mikä pitää taiteen voimissaan. Senkin toiveen kanssa Peeping Tom mielestäni oli tekemisissä. Se oli niin tavattoman olennaisesti kiinni juuri teatterin ikiaikaisessa, tärkeimmässä asiassa eli ihmisen ruumiissa, mutta samalla se pystyi tuomaan sen juuri niiden maailman kriisien keskelle, missä taide nyt on.
Teatterikeskustelu pitää viedä sinne, missä sitä uudistavat ihmiset ovat.
Bonuksena lisään vielä asian, joka ei ole niin vähäpätöinen kuin usein luullaan. Eikä synny sekään itsestään ja ilmaiseksi.
&-teatterin johtaja Erik Söderblom pahoitteli sitä, että he eivät saa teatteriin ja sen keskusteluihin samalla tavalla nuorta väkeä kuin NTGent. Yksi syy siihen voi olla sellaisen teatterikeskusteluareenan puuttuminen, joka reagoisi heti, mutta kuitenkin paljon syvemmin kuin päivälehdet.
Toisaalta nuorta yleisöä on, jo mainituissa – Mad Housessa, Zodiakissa, Kiasmassa. Iältään nuorempi yleisö löysi tiensä myös maaliskuisen festivaalin esityksiin. Uusi Tekstin talo on mielestäni käsittämättömän hieno mahdollisuus kohtaamisiin. Miten teatteritalot olisivat olemassa sen joukon mukana.
Suomessa ei ole sellaista teatterialan julkaisua, joka todella kehittäisi jotain uutta siinä mielessä kuin Esitys-lehti aikoinaan teki tai mitä vaikkapa Nuori Voima -lehti tekee kirjallisuuden puolella.
Kun festivaalista on kulunut hetki, talvi sulanut (tuskastuttavat hitaasti, mutta kuitenkin), alan kaivata siitä ja sen vaikutuksesta keskustelua. Sitä ei juurikaan löydy. Kun klikkaan NTGentin verkkosivulle, näen siellä kokonaisen kirjasarjan, jossa käydään ajankohtaista teatterikeskustelua, joka linkittyy aina myös maan rajojen ulkopuolelle. Pian esitysperiodien jälkeen löytyy jotain kättä pidempää, josta jatkaa. Eikä vain referaatteja esityksistä vaan analyysejä ja puheenvuoroja, jotka haastavat. Ehkä tämä on viimeinen lisäykseni ensiapupakkiin.
Maria Säkö, keväällä 2024
Artikkelin pääkuvana oleva potretti: TUA / Aino Nieminen
Artikkelin on tilannut TINFO osana esittävän taiteen ajatusvirtauksia, kansainvälistä keskustelua ja kentän kehityssuuntia analysoivaa sarjaansa.