02.12.2019
Kuulevien teatterista kohti inklusiivista teatteria
Muutama esimerkki teatterivierailuistani kuluneelta vuosikymmeneltä.
Istun katsomossa katse kohti näyttämöä. Viittomakielen tulkit on sijoiteltu samaan linjaan näyttämön kanssa. Teatterin tekninen henkilökunta vakuuttaa, että näytökseen on järjestetty tulkeille oma valo ja kaikki on kunnossa. Esitys alkaa. Puolivälissä esitystä tulee viidentoista minuutin täydellinen pimeys, jonka aikana esiintyjät käyvät dialogia. En tiedä mitä esiintyjät sanovat, sillä en näe tulkkeja. Otan torkut.
Suuri joukko tutuistani on lakannut käymästä teatterissa, sillä he eivät koe olevansa tervetulleita.
Olen menossa luokkani kanssa katsomaan esitystä kaupunginteatteriin. Tulkit ovat olleet etukäteen yhteydessä teatteriin ja teatterin henkilökunta on järjestänyt heille paikat näyttämön oikeaan kulmaan. Heillä on oma valo ja nuottiteline käsikirjoitusta varten. Minulle on varattu paikka keskinäyttämöstä luokkakavereideni seurasta, jotta voin helposti seurata sekä esitystä että tulkkausta. Kymmenen minuuttia ennen esityksen alkua ohjaaja saapuu paikalle ja vaihtaa tulkkien paikan yläparvelle. Tulkeille ei ehditä järjestää omaa valoa, vaan heihin suunnataan katossa riippunut profiiliheitin, jonka polttopiste osuu heitä silmiin. Olen tässä piilokarsinassa yksin tulkkieni kanssa. Tulkit viittovat katse lattiaan. En pysty seuraamaan sekä esitystä että tulkkausta, koska syvyysero on liian suuri.
Saavun kaupunginteatterille vartti ennen esityksen alkua ja tapaan aulassa hätääntyneet tulkit. He kertovat pahoitellen, etteivät onnistuneet neuvottelemaan monologiesityksen näyttelijän kanssa tulkkien paikoista. Minun ja viittomakielisen ystäväni istumapaikat on järjestetty erikseen “suojaisaan paikkaan” niin ettei tulkit valoineen häiritse muita katsojia. Syyksi näyttelijä ilmoitti sen, että “esityksessä on pimeitä kohtia ja yleisö saattaa kiinnostua tulkeista enemmän kuin itse esityksestä”. Kun pääsemme teatterin pienimpään saliin, huomaamme että tulemme istumaan kaksi tuntia nousevan katsomon takana lattiatasossa niin, että saamme ihastella koko esityksen ajan edessämme istuvien katsojien takalistoja. Emme näe esityksestä lähestulkoon vilaustakaan. Vieressämme istuvat teknikot pahoittelevat tilannetta myötätuntoisesti hymyillen.
Teatterit ovat näennäisesti esteettömiä ja saavutettavia, mutta harvoin aidosti inklusiivisia.
Edellä mainitut esimerkit ovat vain pisaroita meressä. Saavutettavuuden heikkoa laatua on perusteltu monenlaisin tarinoin: talon arkkitehtuuri estää tulkkien sijoittelun, tulkeille ei saada omaa valoa, tulkit varastavat yleisön huomion, katsomo on loppuunmyyty, tulkit ovat turvallisuusriski, esityksessä on jo tekstitys, esityksessä ei ole puhetta, vastuuhenkilö ei ole paikalla, ei ole aikaa järjestää tulkkausta, ei ole osaamista.
On myös niitä tapauksia, joissa teatterit ovat yrittäneet olla saavutettavia viittomakielisille, mutta koska yhteistyötä ei ole tehty suoraan dialogissa kohderyhmän kanssa, tulos on ollut vähemmän onnistunut. Tällaisia tapauksia ovat esimerkiksi viittomakielen tulkkiopiskelijoiden tekemät opiskelijatulkkaustyöt ja ammattitulkkien tulkkaamat esitykset, joissa kuitenkin tulkkien sijoittelu on syystä tai toisesta mennyt pieleen.
Jatkuva omasta teatterikokemuksesta huolehtiminen ja katsojan oikeuksista taisteleminen on väsyttävää puuhaa. Suuri joukko tutuistani on lakannut käymästä “kuulevien, ts. valtaväestön, teatterissa”, sillä he eivät koe olevansa tervetulleita teatteriin. Teatterin katsominen ja kokeminen on liian vaivalloista, eikä suomalainen teatteri nykytilassaan välitä todenmukaista ja intersektionaalista representaatiota yleisönsä moninaisuudesta ja todellisuudesta. Teatterit ovat näennäisesti esteettömiä ja saavutettavia, mutta harvoin aidosti inklusiivisia.
Lasikatto teatteritaiteilijan ammattiin on yhä paksu ja sitä ylläpitää opetusjärjestelmän lisäksi koko taiteen ja kulttuurin kenttä.
Ja kuitenkin, kun olen käynyt dialogia teattereiden kanssa, yleinen ajatus tuntuu olevan että saavutettavuutta ja esteettömyyttä halutaan parantaa. Siihen ei vain näytä olleen työkaluja, strategiaa, tekijöitä, taiteellisia ratkaisuja, resursseja tai päivitettyjä käytäntöjä. Oli syy ongelmien takana mikä hyvänsä, hyväntahtoisuus ja hyvät aikeet ovat johtaneet usein lopulta ekskluusioon eli ulkopuoliseksi joutumiseen. Ja sitten on taas niitä tapauksia, joissa kyse on ollut puhtaasti tiedonpuutteesta ja asenteista kumpuavasta audismista tai ableismista.
Ulkopuoliseksi teatterialalla?
Ekskluusiolla on kauaskantoisia vaikutuksia niihin, joita se koskee. Esimerkiksi viittomakielisen taiteilijan taiteilijapolku voi muuttua hyvin kivikkoiseksi ja uuvuttavaksi. Kun ei saa läpi elinkaaren omalla äidinkielellä yhdenvertaisia teatterikokemuksia, teatterikasvatusta, harrastusmahdollisuuksia tai ammatillista koulutusta, lähtökohdat taiteilijaidentiteetin ja toimijuuden rakentamiseen ovat hyvin eriarvoiset ns. etuoikeutettuihin taiteilijoihin nähden. Kun viittomakielinen tai vammainen nuori hakee Teatterikorkeakouluun, on selvää että hakijat eivät ole hakuprosessin aikana yhdenvertaisessa asemassa toisiinsa nähden.
Lasikatto teatteritaiteilijan ammattiin on yhä paksu ja sitä ylläpitää opetusjärjestelmän lisäksi koko taiteen ja kulttuurin kenttä. Voimme yhdessä vaikuttaa siihen, että näitä rakenteita tarkastellaan kriittisessä valossa ja epäkohtia korjataan. Haluan tulevaisuudessa mennä teatteriin ilman, että joudun lämpiössä rauhoittelemaan viittomakielen tulkkeja tai harrastamaan silmäjumppaa hankalissa olosuhteissa. Haaveissani voin mennä ystävieni kanssa teatteriin ja saada taiteellisesti yhtä laadukkaan elämyksen kuin kuulevatkin.
Haluan olla mukana tekemässä teatteria, joka tunnustaa yleisönsä moninaisuuden ja juhlistaa sitä rohkeasti. Inkluusio kun voi olla myös esityksellinen tai taiteellinen vipuvoima.
Noora Karjalainen on viittomakielinen teatterintekijä ja Ursa Minorin taiteellinen johtaja.
Blogikirjoitus viittomakielellä